Yksinäinen mies

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (Otava, 2013)
Joel Haahtela on yksi suosikkikirjailijoitani. Tätä kirjoitusta varten aloin miettiä miksi. Yksi ilmiselvä piirre on kieli. Ikinä ei tarvitse pelätä, että Haahtela kirjoittaisi huonoa, rytmitöntä lausetta. Kieli vie lukijan lyyrisiin, kuulaisiin tunnelmiin, mutta ne eivät jää pinnallisiksi. Haahtelan proosassa on kaikenkaikkiaan jotain samaa kuin runoudessa. Asioita ei sanota suoraan, lukijalle jää tilaa tulkita ja ihmetellä.
Ihmeteltävää Joel Haahtelan romaaneissa riittääkin, sillä niiden maailma on ihan erilainen kuin kotimaisessa proosassa yleensä. Edellisessä teoksessa oltiin entisessä DDR:ssä saksalaisen lehtimiehen päässä, romaanissaTule risteykseen seitsemältä (Otava, 2002) matkattiin Portugalissa fado-yhtyeen kanssa. Siinäpä toinen seikka, josta pidän Haahtelan romaaneissa: hänen mielikuvituksensa ja kykynsä eläytyä vieraampiinkin paikkoihin ja kohtaloihin ovat häkellyttäviä.
Uutuus kertoo suomalaisesta opiskelijanuorukaisesta Leosta, joka on lähtenyt Pariisiin paetakseen murhenäytelmää Helsingissä. Hän etenee sanomalehden lennätinosaston kautta kirjeenvaihtajaksi, ja siirtyy Pariisista Berliiniin ja kaukoitään. Eletään aikaa 1880-luvulta 1930-luvulle. Teos koostuu päähenkilön päiväkirjoista. Tällainen muoto on minusta hauska ja vaikka kyse on sävyltään erilaisista teoksista, tuli mieleen aiemmin esittelemäni romaani The Whore’sAsylum.
Olin Helsingin Sanomien arvostelijan Helena Ruuskan kanssa jotakuinkin eri mieltä romaanin vioista. Ruuskan mielestä teoksen ”name droppingia” on liikaa. (Uskollisena tyylilleen HS muuten pilaa osan lukukokemusta paljastamalla loppuratkaisun jo arvostelun otsikossa.) Minusta taiteilijoiden, kirjailijoiden sun muiden aikansa merkkihenkilöiden käsitteleminen oli virkistävää. Suomalaisessa kirjallisuudessa usein pelätään tällaista, sillä meillä jotenkin vierastetaan sivistyneisyyden esiin tuomista. Peruskouluvaltakunnassa kukaan ei saisi tietää mistään enempää kuin muut, eikä varsinkaan romaanihenkilö. Romaaniahan tässä luetaan, eikä tietosanakirjaa! Jostain syystä käännöskirjallisuudessa tiedon viljely ja nimien pudottelu on sallitumpaa kuin kotimaisessa kaunokirjallisuudessa, tai siltä ainakin tuntuu.
Historianarkkarina arvostin kovasti viittauksia kirjallisuuteen, aikakauden teknologiaan ja taiteeseen. Oli hauskaa kerrankin lukea romaania, joka käsittelee maalaustaidetta. (Olin kyllä vähän pettynyt, että päähenkilö hylkäsi taidepohdinnat.) Käynti Pariisin maailmannäyttelyssä oli kiinnostava. 1880-lukuhan oli monessa suhteessa yhtä käänteentekävä teknologian kannalta kuin oma aikakautemme. Silloin tehtiin valtavasti teknologisia innovaatioita, jotka mullistivat teollisuuden ja sitä kautta koko yhteiskunnan.
Haahtela osaa kuvata historiallista miljöötä todella uskottavasti. Ei vain yksityiskohtia, vaan henkilöiden mielen maisemaa. Tämä on tietenkin illuusio, sillä meidän on mahdotonta tietää, miten 1800-luvun ihminen todella ajatteli ja koki paikkansa maailmassa. Romaani herätti paljon ajatuksia. Päähenkilö tuntuu sivustajakatsojalta omassa elämässään – paitsi sairastaessaan masennusta. Hänen psyykensä on kuvattu kiehtovasti ja mukaansa tempaavasti. Teoksen maailma ja tunnelma imaisevat sisäänsä, päähenkilön tarina koskettaa. Samalla lukija kutsutaan ajattelemaan yksinäisyyttä, sivullisuutta, vierautta sekä omissa nahoissa että muuttuvassa maailmassa.
Romaanin lopetus sitoo kaiken yhteen. (Mielestäni tosin on täysin turhaa, että nykyaikataso paljastetaan kirjan lievepaperissa.) Vaikka teos käsittelee melankoliaa ja uupumusta, ja on aika surumielinen, lopputunnelma oli kuitenkin jotenkin lohdullinen ja toivoa täynnä.

(PS: Uusimmassa Kirjailija-lehden numerossa, siis 4/2013, on Haahtelan artikkeli hänen omasta kirjoittamisestaan. Lehteä saa ainakin Akateemisesta kirjakaupasta.)

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *