Ihmisyyden oppitunti

”Voi, tämä on laulu siitä kun ihminen on kuudentoista ja istuu bussissa ja ajattelee tyttöä, sitä ainoaa, tietämättä että tunteet muuttuvat hitaasti, hitaasti vaimeammiksi ja heikommiksi, että elämä, se joka on nyt niin suuri ja valtava, vääjäämättä muuttuu yhä pienemmäksi, kunnes siitä tulee käsiteltävä suure, sellainen joka ei tee yhtä kipeää mutta toisaalta ei myöskään tunnu yhtä hyvältä.”


Luin hiljattain loppuun Karl Ove Knausgårdin (s. 1968) omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan neljännen osan. Toisin kuin joitakin tiiliskiviä lukiessa, 536 sivua ei tuntunut missään. Kääntelin sivuja taas nopeaan tahtiin, aidon kiinnostuksen vallassa.

Karl Ove Knausgård. Kuva: Antti Aimo-Koivisto
Taisteluni-sarjan salaisuus piilee siinä yksinkertaisessa seikassa, että ihmistä kiinnostaa toinen ihminen. Knausgårdin kirjoissa ihminen on kuvattu sellaisena kuin hän on, ilman suojaavaa verhoa: rakastuneena, riehakkaana, himokkaana, humalassa, pettyneenä, epätoivoisena, nolona, yksinäisenä, pimeällä tiellä matkalla kotiin.
Olen jo aiemmin kirjoittanut Knausgårdista ja hänen kirjoissaan aistittavasta rehellisyydestä. Samalla linjalla hän jatkaa neljännessä osassa. Siinä 18-vuotias Karl Ove valmistuu lukiosta ja lähtee opettajaksi pohjoisnorjalaiseen kalastajakylään, jossa on noin 250 asukasta ja tiivis yhteishenki. Siellä, tuntureiden ympäröimässä laaksossa intohimoinen miehen alku unelmoi kirjailijan ammatista, lukee Hemingwayta ja Thomas Mannia, naputtelee ensimmäisiä novellejaan ja haaveilee naisista. Välillä tulee juotua pää täyteen paikallisten kanssa, välillä on käveltävä kouluun opettamaan poikia ja tyttöjä, jotka ovat vain muutaman vuoden häntä nuorempia. Tämä aiheuttaa luokkahuoneessa toisinaan hämmentäviä tilanteita ja jännitteitä.


Ajoittain Karl Ove on yhteydessä opettajana työskentelevään isäänsä, joka on nelikymppisenä mennyt uusiin naimisiin. Vaikka isä hehkuttaa nykyistä onneaan, rivien välistä pilkahtelee epätoivo. On tuskallista lukea, miten aikuisuuden kynnyksellä seisova poika havainnoi isänsä vähittäistä tuhoutumista ja ajautumista alkoholismiin.
Tarinan kuluessa kertoja palaa myös omaan kouluaikaansa, yksinäisiin välitunteihin, kaljanhuuruisiin bileisiin, rakkauteen jota ikätoveri Hanne hänessä herättää. Knausgård on onnistuneesti kuvannut ne puhtaat tunteet, jotka koetaan ensimmäisen kerran elämässä; sen olon, kun ihastuksen kohde nukkuu patjalla samassa huoneessa – tai pelkästään ne hetket, kun hän nauraa.

[– –] minua vain kiehtoivat se valo ja se jännitys jotka täyttivät minut kun näin hänet, ja joskus ajattelin etteivät ne kuuluneet tähän maailmaan vaan tulivat meihin jostakin toisesta. Miten sen muutenkaan voisi selittää? Hän oli tavallinen tyttö, hänen kaltaisiaan oli varmasti tuhansia, mutta vain hän, olemalla täsmälleen se mikä hän oli, sai sydämeni värisemään ja sieluni loistamaan.”


Taisteluni-sarja toimii (ainakin minun kohdallani) myös kiintoisana ikkunana miehen mieleen. Jos olisin saanut lukea neljännen osan yläasteikäisenä teinityttönä, elämäni olisi varmaan ollut paljon helpompaa. Opin kirjaa lukiessa esimerkiksi tämän: mikäli poika ei halua istua tytön vieressä luokassa, se saattaa tarkoittaa sitä, että poika on rakastunut tyttöön!
Kuinka monelta kyyneleeltä olisinkaan muinoin säästynyt, jos olisin tämän tiennyt.

Taisteluni-sarja zoomaa ihmiselämän tavanomaisiin hetkiin, jotka tarkemmin katsoen muuttuvat ainutlaatuisiksi. Tunnelma on välillä lämmin, mutta usein myös jollakin tavalla outo, miltei uhkaava. Täydellisenkin hetken voi rikkoa jokin pieni sattumus: ajattelemattomat sanat, väärät odotukset, kommunikaation epäonnistuminen. Yksi neljännen kirjan hämmentävimmistä
hetkistä on kohtaus, jossa teini-ikäinen Karl Ove saa kuulla isoäidin soitosta: hän ei saa enää käydä isoäidin ja isoisän luona. Tämänkin takana lienee
jonkinlainen väärinymmärrys, viaton unohdus. Tilanne korjaantuu pian ja kaikki palaa jokseenkin ennalleen,
mutta lukijan sisimpään jää ahdistus – tuleeko kulman takaa uusi
pettymys?

Taisteluni-kirjat on suomentanut Katriina Huttunen.
Knausgård on neljännessä kirjassa tavoittanut hienosti sen tunnelman, joka liittyy nuoruusajan hapuiluun ja ainutkertaisuuteen. Tietynlainen rosoisuus näkyy kiinnostavasti myös tekstin tasolla. Oikeastaan kaikissa tähän asti lukemissani osissa on ikään kuin jotakin editoimatonta, jotakin jota ei ole voitu silotella eikä korjata – niin kuin ei elämääkään. Tämä ei häiritse lukukokemusta, vaan pikemminkin tekee tekstistä entistä hypnoottisempaa.

Neljännen osan näyttämönä on se ajanjakso elämästä, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta – ja joskus myös mahdottomalta. Se palauttaa mieleen nuoruuden kuohuvan elämäntunteen, joka iskee yhtäkkiä kuin ”ilon salama”, tekijää lainatakseni. Pelkästään tällaisten lauseiden vuoksi Knausgårdin romaaneihin kannattaa tutustua:
”Ihmiset kiinnittivät niin paljon huomiota pikkuseikkoihin, he takertuivat epäkohtiin, ja sitten he iskivät, sen sijaan että olisivat katsoneet kokonaiskuvaa, tässä me kuljemme, me ihmiset maan päällä, olemme täällä lyhyen, lyhyen aikaa, keskellä kaikkea tätä suurenmoista mitä on olemassa, ruohoa ja puita, mäyriä ja kissoja, kaloja ja merta, tähtien täplittämän taivaan alla, [- -]
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Musta tuntuu että tämän sarjan aloittaminen, tai siis siihen palaaminen, on myös yhtä aikaa mahdollista ja mahdotonta 🙂 tai ei, kyllä se on mahdollista. Jotenkin vahingossa vain tartuin Oatesin tiiliskiveen Sisareni, rakkaani, mutta sitten kun. Ei enää yhtään tekosyytä.

  2. 2

    sanoo

    Tiedän tunteen, että johonkin kesken jääneeseen kirjaan palaaminen tuntuu hankalalta. Täytyy palautella asioita mieleen, selailla ehkä taaksepäin, päästä uudestaan kirjan tunnelmaan… Mutta kyllä se on mahdollista! Hypnoottisen kerronnan taituri mr Knausgård auttaa siinä 🙂

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *