Vapaa kirjailija

Tutustuin kesällä norjalaiseen kirjailijaan. Emme ole koskaan tavanneet, mutta koen tuntevani hänet melko hyvin. Välimme ovat hieman erikoislaatuiset; hän ei tiedä minusta mitään, mutta minusta tuntuu, että minä tiedän hänestä melkein kaiken. Tai ainakin sen, minkä hän on valinnut kertoa.

Hänen nimensä on Karl Ove Knausgård ja hän on kirjoittanut omaelämäkerrallisen, kuusiosaisen romaanisarjan nimeltä Taisteluni (Min Kamp)Siitä on tullut kansainvälinen menestys; sarjan käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin.

Karl Ove Knausgård. Kuva: Kristian Ridder-Nielsen

Knausgårdin kertojanääni vaikuttaa hyvin rehelliseltä. Hän ei kaunistele, silottele tai peittele tunteitaan. Hän kertoo häpeästään, surustaan, ilostaan ja rakkaudestaan niin avoimesti, että olen kokenut nuo samat tunteet hänen kanssaan. Olen kulkenut kertojan mukana lapsuuden leikeissä, nuoruuden pussikaljabileissä, keski-iän levottomilla kaduilla, olen kuullut hänen soittavan kitaraa ja puhuvan ensi-ihastukselleen, olen nähnyt hänet synnytyssalissa vaimonsa tukena ja olen nähnyt hänen itkevän lentokoneessa. Monet hänen kuvaamansa hetket tuntuvat jollakin tavalla tutuilta, vaikka minä olen kolmekymppinen suomalaisnainen, ja hän on 45-vuotias norjalainen mies.

Hänen kirjojensa äärellä tajuaa todella, mitä tarkoittaa usein toistettu lause: yksityinen on yleistä.

Syksyllä 2012 Knausgård oli vieraana Helsingin kirjamessuilla. Silloin kuuntelin jonkin aikaa hänen haastatteluaan, mutta en ollut vielä lukenut hänen teoksiaan enkä osannut kunnolla keskittyä tilanteeseen. Nyt toivoisin, että voisin jotenkin kelata tuohon hetkeen ja kuunnella uudestaan, mitä hän sanoi.

Tähän mennessä olen lukenut kolme osaa kohutusta Taisteluni-sarjasta. Sain kirjat kesällä käsiini ja ahmin nuo 1598 sivua melko lyhyessä ajassa. Kirjojen ydin kulminoituu isään, jota Karl Ove lapsena pelkäsi ja jonka hän aikuisena menetti. Isä tuntuu olevan arvoitus, jota kertoja yrittää kirjoittamalla ratkaista.

”Hän etsi jotakin”, Knausgård sanoo ihailemastaan ruotsalaiskirjailija Jerker Virdborgista romaanisarjansa toisessa osassa. Minä ajattelen samoin Knausgårdista. Hänkin etsii jotakin kirjoittaessaan, ja siksi hänen matkassaan on kiehtovaa olla.

Ensimmäinen kirja ilmestyi suomeksi 2011.

Romaanisarjan ensimmäisessä osassa Knausgårdin kertoja kuvaa lapsuudenperheen hajoamista, murrosiän myrskyjä, seksuaalisuuden heräämistä, vanhempien eroa ja isän ajautumista alkoholismiin. Isän kuolema on tuskallinen kipupiste, joka säteilee koko romaanisarjaan. Ensimmäisen kirjan jakso, jossa kertoja matkustaa isänsä kotikaupunkiin, rappeutuneeseen taloon jossa isä on kuollut ja jossa odottaa surun ja vanhuuden lamaannuttama isoäiti, jää ikuisesti mieleen. Romaanissa on myös hienot alku- ja loppulauseet. Tässä kirjan sykähdyttävät alkusanat:

”Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi. Sitten se pysähtyy.”


Toinen osa keskittyy kertojan avioliittoon toisen kirjailijan, Lindan, kanssa. He perustavat perheen, saavat lapsia, riitelevät ja rakastavat. Ruotsissa vietettyjen ruuhkavuosien keskellä Karl Ove yrittää sopeutua tukholmalaiseen elämänmenoon ja raivata aikaa elämänsä suurimmalle intohimolle, kirjoittamiselle. Siitä hän haaveili jo 18-vuotiaana nuorukaisena – hän halusi kirjoituksillaan koskettaa ihmisiä samalla tavalla kuin musiikki koskettaa:

”Halusin herättää ihmisen äänen surun ja valituksen, riemun ja ilon, kaiken sen millä maailma meidät täytti.”


Toinen osa käsittelee rakkautta ja perhe-elämää.

Kolmannessa osassa kuvataan Karl Oven poikavuosia ja lapsuudenkodin ahdistavaa ilmapiiriä 1970-luvun Norjassa. Etäinen, ankara isä vaikuttaa syvästi herkkään lapseen. On sydäntäsärkevää lukea, miten poika toisaalta pelkää isäänsä, toisaalta kaipaa yhteyttä häneen. Välillä isäkin tuntuu etsivän tuota yhteyttä viemällä poikansa hiihtämään tai opettamalla tätä uimaan, tai ajamalla hänen kanssaan yllättävälle ostosreissulle kalasatamaan ja levykauppaan:


”Minun teki mieli alkaa jutella ja kertoa kaikenlaista kuten äidille, mutta isän kanssa se ei luonnistunut. Olin silti iloinen, että hän oli ottanut minut mukaan, ja hänen oli tärkeää ymmärtää se.”


Kirjat on suomentanut Katriina Huttunen.

Lukiessani minuun teki vaikutuksen kirjojen luoma vaikutelma siitä, että kertoja puhui totta. Tuntui, ettei kirjailija käyttänyt tekstiä luodessaan minkäänlaisia suojaavia suodattimia vaan yksinkertaisesti kirjoitti sen, mitä hänen täytyi sanoa; sen mitä hänellä oli sydämellään. Luulen, että tämä on erityisen vaikeaa etenkin silloin, kun työstää omaelämäkerrallista romaania, jossa keskeisiksi henkilöhahmoiksi nousevat läheiset ihmiset.

Kirjojen lisäksi hotkaisin joitakin Knausgårdiin liittyviä artikkeleita netistä. Tiedonjanoni oli niin valtava, että huomasin jossain vaiheessa tavaavani jopa hänen isoveljensä haastattelua norjaksi.

Halusin erityisesti tietää, miten Knausgård pystyi tavoittamaan tuon mainitsemani estottomuuden ja rehellisyyden Taisteluni-sarjaa tehdessään. Los Angeles Review of Books -sivuston haastattelussa Knausgård toteaa, että kirjailijan on oltava vapaa kirjoittaessaan: jos hän ajattelee lukijaa, hän ei ole vapaa. The Paris Review -lehdessä Knausgård sanoo, että hän haluaa kirjoittaa asioista niin kuin hän ajattelee niiden olevan, ei niin kuin hän uskoo toisten haluavan hänen ajattelevan.

”Taiteilija kuvaa niin kuin näkee, ei niin kuin tietää tahdottavan nähdä”, on eräs viisas sitaatti, jonka kuulin kerran katsoessani televisiosta Jussi-gaalaa. Tuon saman lauseen muistin Knausgårdia lukiessani.

Romaanisarjan neljäs osa ilmestyi suomeksi tänä syksynä. Jos näin ei olisi jostain syystä tapahtunut, olisin luultavasti pikimmiten ilmoittautunut norjan kielen alkeiskurssille.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Voi miten ihanaa että taas päivität tätä blogia, tykkään hurjasti!

    Ja varsinkin juuri tästä tekstistä. Mulla on jotenkin kumma ja hämmentävä suhde tähän kirjasarjaan, (kirjailijaan itseensä ihan puhtaan rakastava) kun luen sitä niin hitaasti, ts. olen lukenut ensimmäistä osaa jo yli vuoden, ja aina kun luen olen ihan hurmaantunut mutta sitten se taas unohtuu kunnes jokin muistuttaa, kuten sinun tekstisi nyt. Eli kiitos.

    (Näin kirjoitin vuosi sitten omaan blogiini: http://www.lily.fi/blogit/sivulauseita/knausgard )

  2. 2

    sanoo

    Kiitos Helmi, ihana kuulla, että tykkäät! Olen taas löytänyt uudestaan postaamisen ilon. Muiden kiinnostavien blogien, kuten Sivulauseiden, lukeminen innostaa itsekin kirjoittamaan 🙂

    Hieno sitaatti Knausgårdilta blogissasi – kiitos! Tuo on yksi vastaus siihen kysymykseen, joka mulle heräsi kirjasarjaa lukiessani – että miten kirjoittaa totta.

    Toivottavasti tartut uudestaan Knausgårdin kirjoihin! Ensimmäisessä osassa on tosiaankin sellainen jakso, jota ei voi unohtaa. Ja vaikka kirjassa onkin paljon raskasta, mm. loppulauseissa on mielestäni myös jotain lohdullista.

    Iloa ja valoa päivään!

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *