Arto Melleristä (2)

(Tämä on korjailtu versio vuonna 2010 kirjoitetusta ja julkaisemattomasta artikkelista. Katso myös aiempi Melleristä kirjoittamani merkintä.)

Kaksi Melleriä

1

Heti tämän kirjoituksen aluksi teen pahimman mahdollisen virheen, eli totean Arto Mellerin ja hänen runojensa olevan yhtä. Helsingin Sanomiin Mellerin kootut runot arvostellut Markko Paasonen on vastakkaisella kannalla: ”Runoja lukiessa täytyy muistaa, että niissä ei puhu runoilija itse, eikä varsinkaan hänen mediassa esiintynyt kuvansa. Runojen puhuja on aina toinen, aina kirjoituksen synnyttämä ja muovaama – silloinkin, kun kaikki tuntomerkit näyttäisivät viittaavan kirjailijan persoonaan.” (Helsingin Sanomat 28.4.2006) Paasonen kirjoittaa Mellerin persoonan ja hänen runoudessaan esiintyvän selkeästi romantisoidun minäkuvan välisestä ristiriidasta.

Pitää kuitenkin muistaa, että Melleri oli huumorimiehiä. Hänellä oli aina pilke silmäkulmassaan, niin runoudessaan kuin elämässäänkin. Välillä hän otti runoissaan näytelmänomaisesti jonkin roolin ja johti lukijaa harhaan. Tämä oli tarkoituksellista. Asian tekee tosin vielä kimurantimmaksi se, että Melleri oli toiselta kutsumukseltaan näytelmäkirjailija. Tämä tuo hänen runoihinsa tiettyä näytelmällisyyttä, kulisseja, näyttelijöitä, juonellisuutta ja muuta sälää.

Jarkko Tontti kirjoittaa: ”Mellerin kuvasto on mitä jylhin. Rappiota, haaksirikkoja, uppoamista ja hajoamista, kaatuvia kaupunkeja ja vajoavia mantereita, ratsuin kiitäviä sanansaattajia öisillä aroilla.“ (Runouden vuosikirja 2006 MotMot. WSOY 2007, s. 142-145) Sanasto on vaativa. Mitä suurempia sanoja kirjoittaja käyttää, niin sitä enemmän hänen tekstiltään vaaditaan. Melleri liikkui vaarallisilla vesillä, mutta luovi enimmäkseen onnistuneesti. Hänen romanttisen sanastonsa ja kuvastonsa esikuvia sai hakea aina Lordi Byronin (1788-1824), Arthur Rimbaudin (1854-1891) ja Charles Baudelaren (1821-1867) kaltaisista suuruuksista saakka.

Lähempikin esimerkki löytyy. Paljon on puhuttu siitä, että oliko Melleri oman sukupolvensa Pentti Saarikoski. Olivathan molemmat historiaan ja mytologiaan mieltyneitä miehiä, jotka käyttivät historiaa runoissaan vaivattoman tuntuisesti. Paasonen kiteyttää heidän välisensä eron: ”Runoilijoina he olivat kovin erilaisia. Saarikosken lähtökohdathan olivat romantiikkaa kriittisesti katsovassa modernismissa.” (HS 28.4.2006) Miesten vertaaminen lieneekin median keksimä viittaus molempien runoilijoiden railakkaaseen yksityiselämään. Saarikoski ja Melleri tunnettiin humalaisista toilailuistaan, joilla lehdistö kansan riemuksi mässäili. Runouteen miesten rinnastaminen pätee pinnallisesti, mutta ei pintaa syvemmältä.

Saarikoski ja Melleri eroavat toisissaan ennen kaikkea vakavuudessa. Saarikoski otti runoutensa äärimmäisen vakavasti, kun Mellerin lähtökohta oli toinen. Tontti kirjoittaa: “Arto Melleri ei osannut ottaa rooliaan vakavasti vaan nauroi myös itselleen, toilailuilleen ja runoudelleen.” (Runouden vuosikirja 2006) Melleri kuunteli myös mielellään kotimaista iskelmämusiikkia ja ulkomaista rockia. Niiden vaikutus Melleriin näkyy runojen musikaalisuudessa. Mellerille kirjoittamisessa tärkeintä ei ollut tarkkuus, vaan runon soljuvuus, rytmi. Ylipäätään hänen tuotannossaan kulkee punaisena lankana huumori, jotka tosin muuttuu sitä hirtehisemmäksi ja vetelämmäksi mitä enemmän tekijälle kertyi vuosia.

Yksinkertaistan siis väittämällä, että Arto Melleri, siis runoilija ja henkilö, on hänen kirjoittamiensa runojen pääasiallinen puhuja. Tässä mielessä on selvää, että Mellerin tuotantoa pitää koossa juuri hänen vahva persoonallisuutensa. Elämänkokemuksia ja ajatuksia välitetään tavalla, joka tekee Mellerin tuotannosta tunnustuksellista. Toinen väittämäni on, että nuori Melleri oli täysivaltainen näkijä ja kokija, kun taas vanhempi Melleri osoitti näkijyytensä ja kokijuutensa vain ajoittain. Mellereitä on siis kaksi.

2

Arto Melleri kuoli kirjailijaksi nuorena. Hän syntyi vuonna 1956 ja menehtyi vuonna 2005, siis alle 50-vuotiaana. Hänen parhaat, kypsimmät vuotensa olivat siis periaatteessa vielä edessä. Melleri eli tosin railakkaasti ja poltti kynttilää molemmista päistä. Hänen koko tuotantonsa käsittävää Runot-tiiliskiveä (2006) lukiessa huomaa, että ilmaisu muuttuu vuosien mittaan pessimistisemmäksi ja katkonaisemmaksi. Sen perusteella voi tulkita, että Mellerin tuotannosta löytyy kahdet tyystin erilaiset kasvot.

Vedenjakajana toimii vuosi 1982. Siihen mennessä Melleri oli julkaissut neljä kokoelmaa, Schlaagerinseppeleen (1978), Zoon (1979), Ilmalaiva ’Italian’ (1980) ja Mau-Maun (1982). Nämä olivat ovat hienoja kirjoja, joissa Mellerin ilmaisu kehittyy kirja kirjalta. Sitten tuli tauko, jolloin Melleri keskittyi elämiseen, näytelmiin ja proosaan.

Pitkähkön tauon jälkeen julkaistu runokokoelma Johnny B. Goethe (1988) onkin jo aivan erilaista Melleriä. Martti Anhava kirjoittaa koottujen runojen jälkisanoissa, että tämän kokoelman runojen ”yleisvire on maanpäällinen, väsähtänytkin” (s. 647), kun taas aiemmat kokoelmat olivat korkealentoisempaa tavaraa. Anhava jatkaa: ”Tulevaista enteilevät avausrunon känninen nonsense ja kokoelman päättävien renkutusten koleahko ilottomuus.” (s. 647)

Melleri sijoitti itsekin runojensa vedenjakajan tähän. Tekijän itsensä toimittama kokoelma Nuoruus, siivekästä ja veristä, Runot 1972-89, julkaistiin vuonna 1989. Melleri ymmärsi, tosin kokoelman verran myöhässä, että hänen tuotantonsa kehittyisi tästä eteenpäin toiseen suuntaan. 1990-luvulla ja 2000-luvulla julkaistut viisi runokokoelmaa ovat todisteita tästä päätelmästä. Ne ovat väsymyksen ja rappioitumisen sävyttämiä, monumentteja kirjoittajansa väsymykselle. Ne vihjailivat tekijänsä päätymisestä ennenaikaiseen hautaan.

3

Päihteet tekivät Melleristä kaksijakoisen runoilijan. Melleri käytti paljon alkoholia ja huumeita. Hän ihaili ennen aikojaan kuolleita muusikkoja, kuten Brian Jonesia, Jimi Hendrixiä, Jim Morrisonia ja kumppaneita. Samalla oma kynttilä paloi molemmista päistä. Alkoholi ja huumeet toimivat aluksi kirjoittamisen katalysaattorina, mutta alkoivat toimia kunnon pettäessä kirjoittamista vastaan. Lentäviä lauseita syntyi pitkään, mutta vuosien mittaan yhä harvemmin.

Paradoksaalista kyllä, Melleri kirjoitti nuorempana kokeneemmin ja itsevarmemmin kuin varttuneemmalla iällä. Esikoiskirja Schlaagerinseppele (1978) sisältää iskelmämaisia maisemia, perinteissävyistä kaihoa ja melankoliaa. Runojen puhuja (Melleri itse) yrittää irrottautua lapsuutensa maisemista, kauniilta ja tapahtumaköyhältä maaseudulta. Se onnistuukin. Tässä vaiheessa tosielämän Melleri muutti Pohjanmaalta Helsinkiin.

Toisessa kokoelmassa, vain vuotta myöhemmin julkaistussa Zoossa (1979), esittäytyy tyystin erilainen Melleri. Tämä Melleri on se näkijä ja kokija, jollaisena hänet kannattaa muistaa. Zoo-kirjan nimikkorunossa Melleri laskettelee täysillä: ”Minä kuuntelin riihiä ja juopuneita ja kuuta, maantierummut pimeitä viuhkoina avautuvissa keväissä, saniaiset, saunan välikatossa lauantaina hikoilivat Uudet Kuvalehdet, Unkarin kansa ies niskassaan, minä tiesin”.

Runossa puhuu mies, joka uskoo tietävänsä. Mellerin runous on tunnustuksellista, koska monen runon puhujana on selkeästi hän itse. Nuori Melleri näkee selkeämmin ja, mikä tärkeintä, enemmän kerralla: ”Tunnetko / miten mantereet liikkuvat yössä… / jalkojesi alla: miten usva nousee, / ja uponneet kaupungit nousevat sen suojassa, / ikivanhat, asumattomat…”

4

Vuoden 1982 jälkeen oli toisin. Kokoelma Nuoruus, siivekästä ja veristä, Runot 1972-89 jäi muistomerkiksi puhtaan näkemisen vuosita. Sen jälkeiset neljä runokirjaa väläyttelivät paikoin, mutta jäivät aiempia vaisuimmiksi. Näin oli siitä huolimatta, että Viiden aistin todistus (1990) sai hyvän vastaanoton ja sitä seurannut Elävien kirjoissa (1991) palkittiin Finlandialla. Melleri kutsuttiin Linnan juhliin, mutta hänet heitettiin juhlista ulos huumeiden käyttämisen takia. Uusi Melleri oli syntynyt. Tämä Melleri oli sama mies kuin ennenkin, mutta nyt julkisuus otti resuisen ja vauhdikasta elämää viettäneen runoilijan hampaisiinsa. Pilke katosi välillä silmäkulmasta, ja Melleri alkoi runoissaan toteuttaa hänelle sälytettyä roolia.

Anhava kirjoittaa Mellerin koottujen runojen jälkisanoissa: ”Sanankäytön tarkkuuteen Mellerinä olemisen resuuntuminen ei juuri vaikuttanut, mutta leikillisyys väheni ja värittyi sarkasmin suuntaan.” (s. 648) Anhavan mukaan Melleri liikkuu myöhemmässä tuotannossaan krapulahoureisen ilmaisun piirissä. Välillä tämä toimii, useimmiten tosin ei.

Mellerin myöhäiskauden paras kirja on Helsingin Kallioon sijoittuva Puukkobulevardi (1997). Se on humalaisen (tai alkoholistin) paatosta, mutta toimivaa sellaista. Krapulaiset aamut ovat vaikeita: ”Miten vihlookaan veden välke / tänä aamuna silmiä, / sielua, sielun silmiä”. Ryypiskelyn jälkeen elämä alkaa taas maistua: ”Antaa ajan pysähtyä, / luomisen jatkua, suvullisen sikiämisen, / unien toteutumisen – kypsyvän hedelmän halun, / ja hetken huuman – ikuisen – / Annetaan auringon nousta, ampua nuolensa – / lävistää meidät tähän”.

Eräs Puukkobulevardi-kokoelman punaisista langoista on ajatus ajattomuudesta. Sen puhujana toimii ennen aikojaan vanhentunut mies, joka haluaa kuitenkin edelleen elää nuoruuttaan. Kaikki aikatasot ovat läsnä. Puhuja tuntee silti ajan kuluvan. Hän haluaa pysäyttää sen joko juomalla tai käyttämällä huumeita. Tulos on, että Melleri kirjoittaa Puukkobulevardissa ajasta paremmin kuin koskaan.

Mellerin eräs tärkeimmistä vaikuttajista oli muusikko Tuomari Nurmio (s. 1950). Nurmion laulua lainataan Puukkobulevardin alussa osuvasti: ”…sielussani tumma laulu helää! Perkele! Rannanjärvi elää!” Näitä sanoja seuraava kokoelma liikkuu nostalgisissa ja melankolisissa maisemissa. Puukkobulevardin puhuja kaipaa aiempaa näkemistä, vimmaa ja runouden viinalla läträämiseen kadonnutta lahjaa: ”Etsin kadonnutta säettä, tiedän: / se on täällä / kun kaupunki nukkuu kohmeloaan, / ja inisevin kärryin lähtee liikkeelle / lehden jakaja, tuo vihdoinkin sanoman”.

Puukkobulevardissa Melleri asettaa itselleen korkean riman ja ylittää sen viimeisen kerran. Sen jälkeiset kirjat hapuilua. Puukkobulevardi on onnistunut sekoitus hourailua ja näkemistä, huumoria ja tietoa. Sen sivuilla Melleri lopultakin tunnustaa, että hänen aiempi minänsä oli kirjoittajana ylivertainen. Nuori Melleri oli vielä sen verran viaton, että pystyi uskomaan sammumattoman valon ja loputtoman matkaamisen kaltaisiin mahdottomiin asioihin. Tästä syntyi kuolematonta runoutta.

Näkijän ja kokijan osa on tietysti hyvin rankka. Mellerin kaltainen runoilija ja profeetta kantaa raskasta taakkaa. Melleri ei kuollut ihailemiensa rock-muusikkojen tapaan nuorena. Kynttilän polttaminen molemmista päistä johti siihen, että Melleristä tuli vanha ja väsynyt. Hän vanheni ennen aikojaan. Vakava auto-onnettomuus ja toipilaana kirjoitettu Arpinen lemmen soturi (2004) on vain kalpea aavistus siitä mihin Melleri parhaimmillaan pystyi. Hetkessä elämisen taito, puhdas näkeminen ja kokeminen, on Mellerillä tosin aina läsnä. Aiemmissa kokoelmissa sen vain kohtaa useammin.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *