Arto Melleristä

Teksti on kirjoitetty Yle Radion Kirjakerhoa varten. Ohjelma, jossa keskustelin Ilpo Tiihosen kanssa Mellerin proosasta, esitettiin 29.4.2011.

Olen kirjoittanut Arto Melleristä muutamaan otteeseen, viimeisimpänä Illuusio-lehteen. Kritiikkini Mellerin proosakokoelmasta Pääkallolipun alla julkaistiin Illuusion tämän vuoden toisessa numerossa. Kyseessä on siis kulttuurilehti, ja mielenkiintoinen kokeilu, joka ilmestyy verkossa ja iPadille.

Lappajärvellä vuonna 1956 syntynyt ja Helsingissä vuonna 2005 kuollut Melleri toimi lähinnä runoilijana, mutta kirjoitti myös näytelmiä ja proosaa. Koko hänen tuotantonsa on hänen oman elämänsä (eli Pohjanmaalla vietetyn lapsuuden ja Helsingissä vietetyn muun elämän) sävyttämä. Pohjanmaalla elettiin luonnossa ja luettiin sarjakuvia. Helsingissä kuvaan tulivat alkoholi ja huumeet, joita Melleri väärinkäytti pitkiä aikoja.

Mellerin Pääkallolipun alla -kirjaan koottu proosa on kiinnostava etenkin omaelämäkerrallisesta näkökulmasta. Teksti on Melleriä itseään, hänen ajatuksiaan ja hänen elämänsä kuvastoa. Kirja alkaa päiväkirjasta poimitulla katkelmalla ”Miksi olen kirjailija”, joka alleviivaa Mellerin antiporvarillista elämäntapaa: ”Miksi yhteiskunta pelkää aistien juhlia, miksi pikkuporvarin pelko ja ennakkoluulo on kirjoitettu laeiksi joiden nojalla ihmisiä laitetaan vankilaan, suljetaan häkkeihin.” Kirjailijan ammatissa Melleri pystyy omien sanojensa mukaan parhaiten toteuttamaan luonnettaan, joka on ennen kaikkea uneksijan luonne.

Pääkallolipun alla on laajahko teos, yli 700 sivun mittainen. Sen on toimittanut Mellerin ystävä ja kollega Martti Anhava, joka toimitti aiemmin myös Mellerin kootut runot (2006). Runsaasta sivumäärästään huolimatta Pääkallolipun alla ei sisällä juurikaan yhtenäistä, pitkää proosaa, vaan lähinnä katkelmia. Melleri ei koskaan löytänyt suurta tarinaa, josta olisi tullut suuri romaani. Hän kyllä haaveili sellaisesta, kuten elämäkerrallisista tiedoista ja valmiiksi saadusta proosastakin ilmenee. Epäonnistuminen romaanikirjailijana taitaa olla jonkinlainen runoilijoiden ammattitauti, sillä siitä kärsi Mellerin lisäksi muun muassa Pentti Saarikoski, jonka proosa koostuu Mellerin tavoin lähinnä hyvin kirjoitetuista katkelmista.

Tähän väliin on mainittava, että Anhava on käsittääkseni kirjoittamassa Mellerin elämäkertaa. En tiedä, voiko se tuoda mitään olennaista uutta Mellerin kirjailijankuvaan. Kaikki tärkeähän on jo oikeastaan sanottu Mellerin runoissa, tai viimeistään tässä uudessa proosajärkäleessä. Lisäksi Anhava on kirjoittanut koottuihin runoihin ja Pääkallolipun alla -kirjaan hyvät jälkisanat, joissa Mellerin elämän pääpiirteet ja tuotannon vaiheet tulevat kyllä hyvin esille.

Pääkallolipun alla sisältää nuoruudenkertomuksia, joilla Melleri osallistui 1970-luvulla kirjoituskilpailuihin, sekä myöhempää proosaa, kuten vuoden 1985 novellikokoelman Rubiinisilmäinen pääkallosormus, vuoden 1987 romaanin Tuomiopäivän sävärit ja vuoden 2001 novellikokoelman, eli Kummitusjutun ilmakehän. Sinne tänne on myös ripoteltu päiväkirjoista poimittuja proosakatkelmia, tai lastuja, jotka Anhava on editoinut julkaisukelpoiseen muotoon.

Formaatti on onnistunut, koska kirjassa on sopiva määrä julkaistua ja julkaisematonta materiaalia. Teksti soljuu hyvin eteenpäin, vaikka Melleri olikin omimmillaan runoilijana. Runoilijanlaatu näkyy Pääkallolipun alla -kirjaan sisällytetyissä proosateksteissä sikäli, että suurin osa mukana olevista tarinoista ja ajatelmista on katkelmallisia ja tyyliltään runollisia. Minuun vetoavat eniten nuoruus- ja luontokuvaukset, joissa käsitellään Mellerin kasvumaisemia Pohjanmaalla. Vähemmän onnistuneita ovat nuoruuden ja aikuisuuden sekoilukuvaukset, kuten vaikkapa romaani Tuomiopäivän sävärit.

Alkoholin ja huumeiden väärinkäyttöä saa toki kuvata kirjallisuudessa, ja pitääkin kuvata, mutta siinä pitää olla jokin perustelu takana. Tämä perustelu voi olla vaikkapa yhteiskuntakriittisyys, tai sitten tekstin taiteelliset ansiot, vain muutaman esimerkin mainitakseni.

Melleri kuvaa mielellään harhailijoita, yhteiskunnan oravanpyörästä pudonneita ihmisiä. Ei siinä mitään. Melleri oli itsekin boheemi hahmo ja harhailija, ja kirjailijan pitää tietysti kirjoittaa siitä mitä hän tietää ja mistä hän osaa kertoa. Harhailu ja päämäärättömyys ovat tiettyyn pisteeseen asti hyviä asioita, eikä minulla ole mitään tällaisen elämäntyylin valinneita ihmisiä vastaan, mutta lukijan näkökulmasta haahuilusta tulee nopeasti väsyttävää. Kun novellissa korkataan se kymmenes olut, kuunnellaan sadannen kerran se sama rock-kappale, tai käytetään taas huumeita, niin kyllä ainakin minussa herää halu tehdä vähintään itse näitä asioita eikä vain lukea niistä. Kirjan laskee helposti kädestä.

Melleri oli vahvimmillaan luonnon ja oman menneisyytensä kuvaajana. Pääkallolipun alla –järkäleeseen sisältyvät kertomukset, kuten ”Yö vanhankaupunginvintissä”, ”Onneton rakastaja…” ja Rubiinisilmäinen pääkallosormus -kokoelmaan sisältyvä ”Jäät lähtevät” piirtävät kuvan vahvasta kertojasta, joka ei kuitenkaan loppujen lopuksi pystynyt luottamaan itseensä. Novelleissaan Melleri pääsi lähimmäksi ajatustaan hyvästä proosasta. Anhava kirjoittaa Pääkallolipun alla –kirjan jälkisanoissa, kuinka ”Mellerin keskeisiin tavoitteisiin siis kuului omanlaisensa rytmikkään proosailmaisun kehkeyttäminen tai löytäminen. ’Rubiinisilmäisessä pääkallosormuksessa’ hän tuntuu päässeen lähimmäksi sitä mitä oli hakenut”, eli onnistunut kirjoittamaan maalailevaa proosaa.

Proosan keskeneräisyyden takia olenkin sitä mieltä, että Melleri kirjoitti parhaat tekstinsä melko nuorena. Esikoisrunokokoelma Schlaagerinseppele (1978) palautti romantiikan suomalaiseen runouteen. Melleri käytti tässä vaiheessa onnistuneesti esimerkiksi iskelmämusiikista tuttuja kliseitä, jotka olisivat vähemmän tosissaan olevan kirjoittajan käsissä muuttuneet helposti naurettaviksi. Myös seuraavat runokokoelmat, Zoo (1979), Ilmalaiva ’Italia’ (1980) ja Mau-Mau (1982), olivat todella onnistuneita. Mau-Mau on ehkä paras tajunnanvirtana kirjoitettu ja (Anhavan mukaan) huumeidenkäytön tuloksena syntynyt runokirja, joka Suomessa on kirjoitettu. Näiden jälkeen Melleri yritti sitten tosissaan proosaa, mutta palasi nopeasti näytelmiin ja runouteen.

Melleri sai Finlandia-palkinnon runokokoelmasta Elävien kirjoissa (1991). Tämä oli vielä sitä vanhaa hyvää aikaa, kun runotkin pystyivät kilpailevaan Finlandiasta. Tässä vaiheessa historiaa tuli tietysti lamaa ja kaikkea muuta, joka näkyy Mellerin senaikaisessa tuotannossa. Melleri kirjoitti entistä enemmän alkoholista, huumeista ja syrjäytyneisyydestä, kuten esimerkiksi vuoden 1997 runokokoelmassa Puukkobulevardi. Mellerin runoja on nyt muutettu lauluiksikin. Tämä on tapahtunut Don Huonojen entisenä laulajana tunnetun Kalle Aholan toimesta. Olen kuullut levyltä nyt kaksi laulusovitusta, eivätkä ne ole vakuuttuneet. Minusta vaikkapa Tuomari Nurmio olisi ollut parempi tulkitsemaan Mellerin runoja. Melleri itsehän oli suuri Tuomari Nurmion ystävä.

Prosaistina Mellerin suurin ongelma oli itseluottamuksen puute. Anhava kirjoittaa Pääkallon alla –teoksen jälkisanoissaan, kuinka Melleri ”halusi kirjoittaa omannäköistään, valtavirrasta erottuvaa proosaa.” Anhava mainitsee Mellerin suosikeiksi muun muassa Conradin, Tshehovin, Mannian ja Faulknerin, suomalaisista prosaisteista mainitaan Hannu Salama. 1980-luvun alkupuolesta Anhava kertoo, kuinka ”Melleri kirjoitti oman arvionsa mukaan tuhansia liuskoja suorasanaista tekstiä, erilaisia avauksia ja luonnoksia, vain joutuakseen umpikujaan kerran toisensa jälkeen.” Proosa ei ottanut luonnistuakseen. Melleri oli perfektionisti, joka vaati itseltään ja proosaltaan liikaa. Lopputuloksena oli, ettei kunnollista pitkää romaania koskaan syntynyt. Tuomiopäivän säväreissä Melleri pääsee lähimmäksi laajaa kertomusta, vaikka kyseinen romaani ei kovin onnistunut olekaan.

Jälkisanoissa kerrotaan myös, kuinka Tuomiopäivän sävärit oli eri muodoissaan tekeillä lähes kaksitoista vuotta. Niiden aikana Mellerin ajatukset kirjan rakenteesta, juonen kehittelystä ja henkilöasetelmista ehtivät muuttua moneen kertaan. Seuraava lause kiteyttää Mellerin vaikeudet: ”Niin monien mutkien ja tyhjiin valuneiden yritysten jälkeen valmistuvan kirjan vastaanotto koituu helposti tekijälle pettymykseksi, olipa se millainen hyvänsä.” Tuomiopäivän säväreitä ei aikoinaan kelpuutettu Finlandia-ehdokkaaksi, ja pettymys sai kirjailijan palaamaan runouden pariin.

Melleri jäi vuonna 1998 suojatietä ylittäessään auton alle. Tuloksena oli aivovamma, joka lopulta vei kirjailijan hengen vuonna 2005. Proosa jäi keskeneräiseksi, mutta Pääkallolapun alla täydentää silti Mellerin kirjailijankuvaa julkaisupäätöksen perustelemisen verran. Tuleva elämäkerta tuskin tuo jo ilmestyneeseen aineistoon mitään merkittävästi uutta.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *