Yksinäisyyden lievittäjä

Monet minulle tärkeät kirjailijat ovat amerikkalaisia. Ne, jotka ovat seuranneet tätä blogia tai lukeneet esseitäni, tietävät kuinka paljon Don DeLillo ja David Foster Wallace minulle merkitsevät. Heidän lisäkseen voin mainita Donald Barthelmen, Thomas Pynchonin, William Gaddisin, Cormac McCarthyn, Lydia Davisin, William T. Vollmannin ja uusista tuttavuuksista vaikkapa Jennifer Eganin, jonka mahtava romaani A Visit From the Goon Squad ilmestyy tänä keväänä suomeksi nimellä Aika suuri hämäys.

Samaan hengenvetoon on todettava, että monet paljon huomiota saaneet amerikkalaiset (mies)prosaistit jättävät minut kylmäksi, esimerkiksi Michael Cunningham, Paul Auster, Jonathan Safran Foer ja jossain määrin myös Jonathan Franzen.

Viime päivät olen lueskellut Jeffrey Eugenidesin romaania The Marriage Plot, joka julkaistaan tänä keväänä suomeksi nimellä Naimapuuhia. (En ole ihan vakuuttunut suomennoksen nimestä; se antaa romaanille turhan kepeän ja koomisen säväyksen. Alkuperäinen nimi viittaa paitsi kirjan juonikuvioihin myös Jane Austenin ympärille rakentuvaan romaaniperinteeseen.)

Eugenides edustaa sitä amerikkalaisen nykyproosan virtausta, joka pyrkii ”vanhan kunnon romaanin” kunnianpalautukseen. Niinpä The Marriage Plot tarjoilee muotokokeilujen, antinarratiivisuuden ja kollaasimaisten tekstuaalisten kudelmien asemesta vetävää kerrontaa, vereviä henkilöhahmoja ja suuria tunteita. Se myös asemoi itsensä kertomakirjallisuuden tutun turvallisiin lajityyppeihin: siinä on aineksia niin kampusromaanista, kehitysromaanista kuin kolmiodraamaa noudattelevasta rakkausromaanista.

Eugenides ei peittele pyrkimyksiään tai preferenssejään vaan laittaa yhden romaanihenkilönsä, Austen-tutkijaksi pyrkivän Madeleinen lausumaan suorat sanat siitä, mistä kirjallisuudessa pitäisi olla kyse:

”What made Madeleine sit up in bed was something closer to the reason she read books in the first place and had always loved them. Here was a sign that she wasn’t alone. Here was an articulation of what she had been so far mutely feeling.”

(Madeleinen suosikkikirja on Roland Barthesin Rakastuneen kielellä, jota hän kantaa aina laukussaan. Hän ei kuitenkaan lue sitä sosiaalis-lingvistisen ilmiön nimeltä ”rakkaus” purkamisena ja erittelynä vaan rakastuneen ihmisen intiiminä ja vilpittömänä puheenvuorona. Myönnän itsekin lukeneeni kyseistä kirjaa juuri Madeleinen tavalla ja saaneeni siitä paljon lohtua. Hieno kirja.)

Nuo Madeleinen esittämät ajatukset ovat tuttuja niille, jotka ovat lukeneet Jonathan Franzenin ja David Foster Wallacen esseitä. Franzen ja DFW nimittäin tulivat yhteisten pohdintojensa jälkeen siihen tulokseen, että kirjallisuuden syvin tarkoitus on siinä että se saa ihmiset tuntemaan itsensä vähemmän yksinäisiksi. Olen heidän kanssaan pitkälti samaa mieltä. Tiedän omasta elämästäni, että tuntisin oloni orvoksi ja onnettomaksi, ellen lukisi. Toisaalta: poistaako kirjallisuus yksinäisyyden vai tekeekö siitä vain siedettävämpää? En ole aivan varma. Mutta siitä olen varma, että hetkellistä lukunautintoa tuottava eskapistinen kirjallisuus pikemminkin viivyttää yksinäisyyden kokemista kuin poistaa sen tai tekee siitä siedettävämpää. Jotta kirja vaikuttaisi, sen on jäätävä kummittelmaan tajuntaan lukutapahtuman jälkeen. Harva kirja jää. Harvasta jää edes jälkilämpöä.

The Marriage Plotia luin ensimmäiset pari sataa sivua ahmien, mutta viimeisten parin sadan sivun aikana aloin hieman nikotella. Eugenidesissa ei sinänsä ole erityisiä ärsytyksen aiheita, toisin kuin vaikkapa Austerissa (saan vieläkin puistatuksia Sattumuksia Brooklynissä -romaanin ah niin symppiksestä kertojasta) tai Franzenissa (Vapaus -romaanin amerikkalaisen ydinperheen ympärille rakentuva kommunitaristinen eetos ja paatos lähestulkoon oksettivat). Se mikä Eugenidesissa tökkii on amerikkalaisen valtavirtaproosan yleinen helmasyynti: teksti on yliviimeisteltyä, aivan kuin suuren kustantamon ”reader friendly” -vastaava olisi sen puleerannut lopulliseen muotoonsa. Harvassa ovat sellaiset korkean profiilin jenkkiromaanit kuin Denis Johnsonin muutaman vuoden takainen Tree of Smoke, joista saa miellyttävän karhean ja rosoisen lukuvaikutelman. Useimmista juhlituista amerikkalaisista (mies)prosaisteista herää tekstin perusteella epäilys, että he ovat kontrollifriikkejä, jotka kamman avulla suoristavat jokaisen matontupsun.

Marko Hautala kirjoitti hiljattain blogissaan siitä, kuinka oudoilta hänestä tuntuvat puheet perinteisen romaanin uudistamispakosta tai peräti kuolemasta. Hautalan mielestä on pikemminkin niin, että perinteisen romaanin potentiaalia ei nykyään malteta tai osata käyttää. Amerikkalaista keskustelua seuratessa vallalla tuntuvat kuitenkin olevan pikemminkin perinteisen romaanin puolustuspuheet kuin kuolinprofetiat. Varsinkin Franzenin Vapaus on jymymenestyksellään nostanut ”vanhan kunnon romaanin” taas kirjallisuuden keskiöön. Haastavampi proosa tuntuu ajautuvan Yhdysvalloissa entistä selvemmin marginaaliin, kenties myös Euroopassa ja Suomessa.

Itse pidän vastakkainasettelua perinteisen ja kokeellisen romaanin välillä turhana ja suurelta osin keinotekoisena, kuten aiemmassa merkinnässäni ”Liberty Valancen tappajat” tähdensin. Olen samaa mieltä David Foster Wallacen kanssa siitä, että julistuksellisesti kokeellinen proosa on 90-prosenttisesti silkkaa roskaa. Toisaalta tiukasti vakioasetuksissa pitäytyvä kertomakirjallisuus tuottaa mitä sovinnaisinta perusmössöä. Sven Laakso kirjoitti taannoin blogissaan romaanin palvelevan niitä, jotka saavat hupia ”vammauttamisesta ja vammaisen tarkkailusta”. Vähän kärjekäs näkymys kieltämättä, mutta haroo oikeaan suuntaan. Perinteisen romaaniestetiikan itseriittoisuuteen kouristuksenomaisesti takertuva fiktio suoltaa sellaista todellisuuskuvaa ja sellaisia henkilöhahmoja, jotka pikemminkin esittävät vakiintuneen kirjallisuuskäsityksen mukaista todellisuuskuvaa ja henkilöhahmoja kuin kertovat meille jotain tärkeää meidän elämästämme. Todellisuutta ”vammautetaan” jotta se voidaan ottaa haltuun siinä muodossa kuin perinteinen romaaniestetiikka vaatii. Vähin mitä minä kirjailijalta odotan on vaikutelma siitä, että hän on edes jossain määrin kriittisesti tutkiskellut niitä prosaistin työkaluja, joita käyttää. Kirjallisuushistorian parhaat henkilöhahmot, juonet ja tarinat löytyvät edelleen Balzacin tuotannosta. Viimeisten sadan vuoden aikana sekä ympäröivä todellisuus että kertomakirjallisuus ovat muuttuneet niin perusteellisesti, että nykypäivän prosaisteilla ei ole paluuta balzacmaisiin vakioasetuksiin. 

The Marriage Plotin luettuani en nosta Jeffrey Eugenidesia aivan tärkeimpien amerikkalaisprosaistien joukkoon, mutta kyllä minä kyseisen romaanin ns. mielikseni luin. Se muistutti minua siitä vanhasta totuudesta, että elämyksellinen lukeminen vaatii tunnistuspisteitä.  Omalla kohdallani vahvin tunnistuspiste The Marriage Plotissa on yliopistomaailma. Eugenidesin romaanin rakastavaiset, Madeleine ja Leonard, tapaavat toisensa osallistuessaan semiotiikan luentosarjaan 1980-luvun taitteessa, jolloin jälkistrukturalismi tuli voimalla amerikkalaiseen yliopistomaailmaan. Muistin elävästi millaista on olla kusipäinen kirjallisuudenopiskelija lukiessani Eugenidesin kuvauksia Semiotics 211 -kurssin tärkeilevistä valopäistä. Eräs heistä esittelee itsensä luentosarjan alkukokoontumisessa näin:

”Um, let’s see. I’m finding it hard to introduce myself, actually, because the whole idea of social introductions is so problematized. Like, if I tell you that my name is Thurston Meems and that I grew up in Stamford, Connecticut, will you know who I am? O.K. My name’s Thurston and I’m from Stamford, Connecticut. I’m taking this course because I read Of Grammatology last summer and it blew my mind.”

Myöhemmin tämä samainen Thurston vähättelee Jonathan Cullerin On Deconstructionia, koska se hänen mielestään yrittää eksplikoida auttamattomasti vanhentuneella diskurssilla jotain niin paradigmaattisen vallankumouksellista asiaa kuin dekonstruktio. Huh, huh. Been there, done that…

Toinen tunnistamispiste minulle on Leonardin hahmo. Eugenides sai Atlantin tuolla puolen aikaan pienoisen kirjallisen kohun, koska hänen epäiltiin käyttäneen Leonardin esikuvana David Foster Wallacea. Tietyt asiat kieltämättä täsmäävät: Leonard pitää samanlaista värikästä päähuivia kuin DFW ja on samanlainen supernero ynnä kärsii vaikeista mielenterveysongelmista ja joutuu syömään psyykenlääkkeitä. Eugenides itse kiisti piirtäneensä kuvaa edesmenneestä tuttavastaan, mutta kirjailijoiden puheet nyt ovat kirjailijoiden puheita. En mahtanut mitään sille, että aina kun Leonardin hahmo ilmestyi kirjan sivulle, näin mielessäni DFW:n. Se kieltämättä lisäsi tekstin koskettavuutta.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    kertovat tarkeaa meidan elamastamme/ me, ja meidan jutut, kukaan ei oikein uskalla sanoa, etta mina ja minun jutut, se on ylesesttiottaen korskalua.
    Mina ela komunaalissa, mutta en viellakaan suostu kayytamaan tuotame vaikak se myis loppusointujakin paremman.
    hoo ja haa

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Oli jotenkin vapauttavaa huomata että en olekaan ainoa, jolle Austerin Sattumuksia Brooklynissa oli lähinnä sietämätöntä luettavaa.

    Timo V.

  3. 3

    sanoo

    Hoo ja haa -anonyymille:

    Tuo ”ei kerro mitään…” on tuttavapiirini lentävä lause, jota toisinaan olen käyttänyt myös esimerkiksi tässä blogissa.

    Tausta siinä on se, että olemme The Smithsin faneja, ja Panic-biisissä Morrissey laulaa dj:iden soittamasta hittimusasta, joka ”says nothing to me about my life…”

    Eli käytän yleensä muotoa ”ei sano minulle mitään minun elämästäni”, kun kritisoin vaikkapa kirjoja, elokuvia, biisejä, teatteriesityksiä.

    Nyt kirjoitin tuon ”me”-muotoon, poikkeuksellisesti. Varmaankin siksi, että se tuossa kontekstissa kääntyi ”luontoaan” sillä tavalla.

    Mutta ihan yhtä hyvin voisin sanoa saman asian minä-muodossakin, ja tavallaan sanonkin, koska tuo ”me” tuossa on kuitenkin suureksi osaksi retoriikkaa.

  4. 4

    sanoo

    Timo V:

    Postasin tästä merkinnästä linkin facebookiin, ja siihen tuli alle heti samanlainen kommentti Sattumuksia Brooklynistä -romaanista kuin tuo sinun kommenttisi.

    Eli meitä lienee enemmänkin, jotka eivät ole niin kovin ihastuneita Austerin symppiskerrontaan.

    Muutaman kerran, kun olen kappakkatyyppisessä ympäristössä, tämän Auster-kritiikin esittänyt, minua on isketty kyynikkokortilla. Eli moitittu siitä, että olen kovasydäminen ja kyyninen ihminen, kun en osta Austerin sympaattisuutta.

    On niin helppo kiristää ja painostaa toisia ihmisiä omalla hyvyydellään ja suurisydämisyydellään.

  5. 5

    sanoo

    Tommi: oikeassa olet siinä, että perinteinen romaani on toki valtavirtaa ja vahvoilla sekä lukijoiden että kirjailijoiden itsensä preferensseissä. Itse en kykene muuta oikein kuvittelemaankaan ainakaan lähitulevaisuudessa. Tuon blogikirjoitukseni kimmoke oli se, että luin pitkästä aikaa pari reilusti vanhempaa romaania ja jouduin hienoiseen ”nykyään ei enää tehdä tällaista musaa” -tilaan (se on tietysti petollinen tila). Eli tuntui jotenkin siltä, että nykyromaaneista usein puuttuu se innostus ja taju siitä, mihin kaikkeen perinteisen romaanin välineillä voi yltää.

    Toisaalta toivon, ettei bloginpitäjä itse koskaan innostu liiaksi perinteisestä romaanista. Nimittäin Lohdun kaltaisia romaaneja lukisi mielellään useamminkin.

  6. 6

    sanoo

    ”Tuon blogikirjoitukseni kimmoke oli se, että luin pitkästä aikaa pari reilusti vanhempaa romaania ja jouduin hienoiseen ”nykyään ei enää tehdä tällaista musaa” -tilaan.”

    Samoja fiiliksiä tulee mullekin usein. Mutta olen muutenkin ns. vanhojen romaanien ystävä.

    Valtavirtaa edustaville nykyromaaneille on usein raskauttavaa se, että ne tuntuvat zombimaisilta eli edustavat sellaista kirjallista estetiikkaa, jonka ilmaisuvoima ja kulttuurinen relevanssi ovat alkaneet ratkaisevasti ehtyä.

    En ole kummoinen ennustaja, mutta jotenkin tuntuu, että Franzenin ja kumppaneiden propagoima ”vanhan kunnon romaanin” kunnianpalautus on pikemminkin perinteisen romaanimuodon viimeisiä uhmakkaita kouristeluja kuin uutta uljasta nousua. Odotan uudenlaisten romaanityyppien (erilaisten hybridien) sekä genremäisen kertomakirjallisuuden valtaavan yhä enemmän asemia tulevaisuudessa.

    Blazac, Stendhal, Flaubert — heidän proosastaan huokuu edelleenkin romaanimuodon elinvoimaisuus väkevimmillään, ja sen voi aistia nykypäivän lukijakin. Heihin minä aina palaan, mutta nykyprosaisteilta odotan toisen tyyppistä kamaa.

    ”Toisaalta toivon, ettei bloginpitäjä itse koskaan innostu liiaksi perinteisestä romaanista. Nimittäin Lohdun kaltaisia romaaneja lukisi mielellään useamminkin.”

    Kiitos tuosta.

    Lohtu oli oma tapauksensa, selvästi käsitteellisempi romaani kuin kaksi aiemmin kirjoittamani.

    Nyt virittelen seuraavaa romaania, ja haluaisin tehdä siitä selvästi Lohtua kerronnallisemman (tekemättä kuitenkaan varsinaista juoniromaania.) Erilaisten kerrontatapojen ja tarinalinjojen törmäyttäminen kiinnostaa kovasti.

    Mutta sitä ennen esseitä…

  7. 7

    Anonymous sanoo

    Veikko Huovisen ”Kasinomies Tom” on täydellinen romaani. Siinä on rakenne kunnossa. Ja muutenkin on se merkittävämpi kuin luulis…

  8. 8

    sanoo

    En ole lukenut Kasinomiestä, mutta muuten olen kova Huovis-fani.

    Jos Donald Barthelme olisi syntynyt Kainuussa, hän olisi kirjoittanut samanlaisia juttuja kuin Huovisen lyhyet erikoiset.

  9. 9

    sanoo

    Itselleni Marriage Plot oli hiukan pettymys, mutta ehkä vain siksi, että Eugenidisin edellinen ”Middlesex” on minulle suuri amerikkalainen romaani. Jos et ole sitä lukenut, uskallan suositella – sen antiikin myyttien uustulkinta 70-lukulaisessa popkulttuuri-keskilännessä on huikea. (Vaikken ikinä käytä sanaa huikea.) Siinä kieli ja rakenne eläväät ja tukevat toisiaan yhtä huik… jotenkin samankaltaisesti kuin parhaimmissa de Lillo -vyörytyksissä. Pidän myös siitä, että Middlesexiin on jäänyt sitä rosoa, mikä monista ”liian hyvin viimeistellyistä” amerikkalaisista puuttuu. (Eugenidisin eka, Virgin Suicides, taas on todella kaunis pieni tarina, mutta jos olet Cunningham-allergikko, se voi olla liiankin eleginen. Minä satuin rakastumaan Cunnonghamin uusimpaan, By Nightfall, palavasti, vaikka se käsittelee kauneutta ja taidetta ja semmoista ärsyttävää. Lukeudun myös heihin, jotka eivät kestä/ymmärrä Paul Austeria ja hänen suosiotaan.)

    Marriage Plotissa minuakin veti eniten yliopistomaailman kuvaus. En vain saa tarpeekseni 80-luvun jenkkiyliopistomaailmaan sijoittuvista kirjoista – vaikka huomautankin olevani aivan liian nuori omatakseni kokemuksia noilta ajoilta.

    Jennifer Eganin kirja on loistokas!

    Kiitos kiinnostavasta blogista ja muista kirjoituksistasi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *