Liberty Valancen tappajat

En ole suuri lännenfilmien ystävä. Yksi harvoista, joka on tehnyt minuun vaikutuksen on John Fordin ohjaama Mies joka ampui Liberty Valancen.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat pieneen Shinbonen kaupunkiin. Lee Marvinin näyttelemä lainsuojaton Liberty Valance terrorisoi paikallisia asukkaita. Lopulta James Stewartin esittämä nuhteeton lakimies Ransom Stoddard ajautuu kaksintaisteluun Liberty Valancen kanssa ja onnistuu kaikkien yllätykseksi tappamaan tämän, vaikka on kaikkea muuta kuin pyssysankari. Tai niin Stoddard ja kaupunkilaiset luulevat. Tosiasiassa Liberty Valancen surmaavan luodin ampuu sivukujan kätköistä Tom Doniphon, jota näyttelee John Wayne.

Jonathan Lethem siirtää tuoreessa esseekokoelmassaan The Ecstasy of Influence nykypäivän kirjallisuusmaailman taistelut tämän länkkäriklassikon kehyksiin. Postmoderni romaani edustaa Liberty Valancen kaltaista kyynistä pahista, joka uhkaa rehtiä ja kunnollista realistista romaania. Moni perinteinen romaanikirjailija on enemmän tai vähemmän tietoisesti pyrkinyt James Stewartin esittämän sankarin rooliin palauttaakseen järjestyksen kirjallisuusmaailman Shinboneen. Eräs heistä on tänä syksynä meillä ja viime syksynä maailmalla romaanitaiteen pelastajaksi julistettu Jonathan Franzen. Kuten taannoisessa merkinnässäni kirjoitin, Franzen hyökkäsi laajalti siteeratussa Harper’sin esseessään William Gaddisin ja Thomas Pynchonin kaltaisia postmodernin romaanin edelläkävijöitä vastaan.

”Who first played the role of Stewart/Stoddard, the true-of-heart citizen shoved into the street to take on the menacing intruder? Was it Raymond Carver? I think Raymond Carver might have been the original Man Who Shot Liberty Valance. Who’s played the role recently? A few: Alice Munro, William Trevor, Cormac McCarthy, Marilynne Robinson, Jonathan Franzen.”

Entä keille kuuluu Liberty Valancen todellisen tappajan, John Waynen esittämän sivukujalla väijyvän pyssymiehen rooli? Tietysti kriitikoille, jotka Liberty Valancen ammuttuaan kiirehtivät esiin piilostaan ja osoittavat jotain Jonathan Franzenin kaltaista kirjailijaa huutaen: ”Tämä mies teki sen! Tämä mies tappoi pahiksen ja palautti järjestyksen kaupunkiin! Tämä mies vapautti meidät Liberty Valancesta tällä loistavalla teoksellaan, joka pelastaa koko romaanitaiteen!”

”According to the critic’s presentation the writer has, at last, killed Liberty Valance on behalf of the terrified populace. Yet the terrified populace is probably a straw man, too, a projection of the critic’s own fear of disreputability or disorder?”

Tarina romaanitaiteen kyyniseltä postmodernismilta pelastavasta yksinäisestä sankarista on yllättävän sitkeä siihen nähden että se on täysin tuulesta temmattu. Ei ole mitään Liberty Valancea, jonka tappamalla olisi mahdollista palauttaa järjestys kirjallisuusmaailman Shinboneen. Ei ole myöskään mitään ”postmodernia romaania”. On vain yksittäisiä teoksia, joihin sisältyy ”postmoderneiksi” kutsuttuja elementtejä, kuten metafiktiota, antinarratiivisuutta, popkulttuuriviittauksia, intertekstuaalisuutta, surrealismia, maagista realismia ja niin edelleen ja niin edelleen. Sellaista monsteria, joka sulkisi sisäänsä kaiken mahdollisen ”postmodernin” on jokseenkin mahdoton kuvitella. Jos sellainen ilmaantuisi, ehkä se pitäisikin ottaa pikimmiten hengiltä (tai sitten ei).

”The reason postmodernism doesn’t die is that postmodernism isn’t the figure in the black hat standing out in the street squaring off against the earnest and law-abiding ’realist’ novel against which it is being opposed. Postmodernism is the street. Postmodernism is the town. It’s where we live, the results of the effects of Liberty Valance’s stubborn versality.”

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hyvä kirjoitus. Lisäisin vielä, että siinä missä Franzen nyt sentään on itse heittänyt bensaa liekkeihin, jotkut kirjailijat joutuvat näihin ”kirjallisuusmaailman taisteluihin” mukaan, vaikka he itse eivät vaikuta olevan edes kovin kiinnostuneita aikalaiskeskustelusta. Esimerkiksi tuossa mainittu Cormac McCarthy ei tietääkseni ole kirjoittanut esseistiikkaa tai kritiikkejä. Haastattelujakin hän on ymmärtääkseni antanut vain kolme, joista yhden Oprahille, mikä jo itsessään on ironinen valinta… Noissa haastatteluissa McCarthy on toki kertonut mieltymyksistään, ilmoittanut esimerkiksi pitävänsä Faulknerista mutta ei juurikaan Henry Jamesista. Silti pari heittoa miltei viidenkymmenen vuoden mittaisen uran aikana ei kyllä ole vielä kovin kummoinen osanotto ns. ”kirjalliseen elämään”.

    Tämä on ehkä yleisempikin ongelma. Jos ajattelee jonkin vastakkainasettelun kautta – tyypillinen on esim. realismi/kokeellisuus – ei välttämättä huomaa, kuinka jo itse vastakkainasettelua kannattelee tietty kirjallisuuskäsitys, siis ikään kuin olisi olennaista, miten teokset järjestyvät jollain tällaisella akselilla. Mutta osa kiinnostavista teoksista on kiinnostavia jostain ihan muista syistä kuin siltä kannalta, mitkä ovat niiden koordinaatit kirjallisuuden kentällä…

  2. 2

    sanoo

    Minullakaan ei ole hajua siitä, miksi Lethem mainitsee Cormac McCarthyn tässä yhteydessä. No, varmaan hänellä on kyllä omakohtainen tuntuma amerikkalaiseen kirjallisuusmaailmaan, joten varmaan hänellä omasta mielestään perustellut syynsä on.

    Juu, en minäkään ole innostunut mistään realismi/kokeellisuus-vastakkainasettelusta. Siihen tai sen johdannaisiin kyllä tämän tästä törmää kirjallisuuskeskustelua seuratessaan, meillä Suomessakin varsinkin runouskeskustelussa, jossa realismin tilalla on perinteinen tai ei-kokeileva runous tai mitä lieneekään (en ole oikein kärryillä).

    Lethem tähdentää tuossa siteeraamassani esseessä sitä, että ”kirjat eivät tuhoa toisia kirjoja” tai edes suoranaisesti käy toisiaan vastaan. Ne ovat nämä pimeän sivukujan sala-ampujat, jotka yrittävät tappaa kirjoilla toisia kirjoja.

  3. 3

    sanoo

    …ehkä Lethem ei nostakaan Cormac McCarthya Liberty Valancen tappajaksi hänen haastattelu- tai esseekommentointinsa vaan teostensa pohjalta, kyllähän hänen kirjansa eroavat Gaddisista, Cooverista, Barthista, Barthelemesta ja vastaavista postmodernin proosan ikoneista niin että niissä voi nähdä jonkinlaista irtiottoa tuosta kööristä(tietoista tai tiedostamatonta tai osin kumpaakin)…

  4. 4

    sanoo

    Tokihan ne McCarthyn romaanit eroavat tuosta postmodernista kööristä, mutta kun ukkelin ensimmäinen on tullut jo 1965 ja kaikesta päättäen kyseessä on varsin erikoislaatuisilla kiinnostuksenkohteilla varustettu henkilö, niin pitäisin täysin mahdollisena, että koko kysymys postmodernismista ei ollut edes tavoittanut McCarthya silloin, kun hän astui sille tielle, jota kenties yhä seuraa.

    Sikäli Lethemin loppukaneetti menee siis ehkä hiukan yli. ”Postmodernism is the street. Postmodernism is the town. It’s where we live, the results of the effects of Liberty Valance’s stubborn versality.”

    Onkohan näin sittenkään. Tässä on jonkinlainen kirjallisen fukuyamalaisuuden sivumaku, ikään kuin postmodernisti olisi viimeinen kirjailija/lukija. Ikään kuin postmodernismi olisi jonkinlainen historian loppu, joka kattaa kaiken ja jonka ulkopuolella ei ole mitään.

    Kuitenkin postmodernismia ainakin minun nähdäkseni kannattelee tietty kielen asemaa korostava ontologia, siis että todellisuus on pohjimmiltaan ja ennen kaikkea kieltä, ja metafysiikan pitkässä historiassa tämä ontologia on kaikkea muuta kuin kiistattomasti hyväksytty viimeinen niitti.

    Ehkäpä postmodernistin hahmo on sittenkin vain jälleen yksi wannabe-Hegel, joka kohta liukastuu ajan banaaninkuoreen… Näin voi käydä piankin, jo tällä vuosisadalla. Ja jos käy, seurauksena tuskin on paluu vanhaan järjestykseen vaan jotain uutta, mitä vielä emme osaa kuvitellakaan.

  5. 5

    sanoo

    Tuo itse asiassa ei ole Lethemin esseen loppukaneetti. Se on vain järjestyksessä viimeinen noista poimimistani sitaateista tässä merkinnässä.

    Eikä Lethem esseessään sitoudu mihinkään kaiken kattavaan postmodernin määrittelyyn tai määritelmään, vaan nimenomaan korostaa sellaisten ongelmallisuutta. Hän nostaa esiin tiettyjä jälkimodernin yhteiskunnan ja todellisuuden piirteitä, jotka tekevät meidän ajastamme omaleimaisen (ei siis erityisen vaan omaleimaisen siinä mielessä kuin kaikki aikakaudet ovat tavalla tai toisella omaleimaisia). Lethem ei ole mikään erityisen filosofinen tyyppi, eikä tuo mainitsemasti ”tietty kielen asemaa korostava ontologia” ei hänen tarkastelussaan nouse mitenkään painavaan asemaan.

    Se että Lethem sanoo postmodernin tarkoittavan ”katua ja kaupunkia” juuri korostaa hänen tarkastelunsa laajoja yhteiskunnallis-poliittis-kulttuuris-historiallisia lähtökohtia.

    Minua henkilökohtaisesti koko essee kiinnostaa vain kirjallisen kentän kamppailujen kuvauksena — ei siis minään postmodernismin teoretisointina (sellainen ei nähdäkseni ole tuon esseen pointti) — ja tuohon kuvaukseen tuo jännällä tavalla eloisuutta ja tehoa tuo Liberty Valance -analogia.

  6. 6

    sanoo

    Nämä kolme postmodernin juonnetta tai ilmiötä Lethem ennen kaikkea nostaa esiin esseessään:

    1) Nykyisen globaalin teknokapitalismin, jossa sähköisellä medialla on hallitseva asema. Lethem kutsuu tätä Pahaksi uneksi. ”It isn’t a coherent or congenial home for human psyches.”

    2) USA:laiset postmodernit prosaistit ”koulukuntana” eli Those guys (Coover, Barth, Barthelme jne.)

    3) Postmodernismin erilaisten esteettisten keinojen ja mahdollisuuksien rykelmänä, joka edustaa seuraavaa askelta modernismin jälkeen: ”vastly expanded and recombinant toolbox of strategies, tones, traditions, genres and forms that a legacy of modernist-style experimentation, as well as a general disintegration of boundaries (between traditions, tones etc.), has made available to a writer, or to any kind of artist.”

  7. 7

    sanoo

    Sinänsä päteviä huomiota.

    Tuohon viimeiseen liittyen itseäni on askarruttanut eräs outo paradoksi: kirjallisuuden käytettävissä olevien esteettisten keinojen joukko on epäilemättä nyt laajempi kuin koskaan, mutta samalla kirjallisuuden vaikutus tuntuu rajautuneen esteettisen alueelle tiukemmin kuin ikinä.

    En nyt tarkoita, että ”ennen oli Tuntematon sotilas mutta ***kele nämä nykyskribentit mitään osaa”, vaan yleisempänä huomiona. Jotenkin kirjallisuus ei ole enää tapahtumisen keskiössä sillä tavalla kuin se oli aiemmin. Aikanaan Suomen valtio ja jopa kansa tarvitsivat kaunokirjallisuutta syntyäkseen, mutta nyt ajatuskin ”kirjasodasta” tai kirjailijasta jonkin isomman kulttuurisen murroksen kärjessä tuntuu jotenkin… vanhanaikaiselta. Vielä 60-luvulla ei varmaankaan tuntunut.

    Eikä tämä edes rajoitu Suomeen tai ”länsimaisiin demokratioihin”. Parnassossa oli pari vuotta sitten Vladimir Jermakovin essee, jossa hän kirjoitti, että runoilija oli Venäjällä ”korkeimman vallan salainen lemmitty ja kansallisen identiteetin rakastetuin laulaja”. Mutta nykyisin hän on vain ”jäänne mytologiselta ajalta”, jota ”ei tarvitse valtio eikä yhteiskunta”.

    Andrei Astvatsaturov puolestaan totesi reilu vuosi sitten Helsingin kirjamessuilla, että ”yhteiskuntaan vaikuttamaan pyrkivän kirjailijan ongelmana Venäjällä ei ole niinkään sensuuri vaan kansan passiivisuus. Nyky-Venäjällä vallassa ovat anti-ideologiset pragmaatikot, joita eriävät mielipiteet eivät häiritse, jos niitä esitetään kaunokirjallisuuden kaltaisissa vähämerkityksisissä foorumeissa. Kirjallisuus on täysin vapaata, mutta samalla se on myös lähes täysin syrjäytynyt poliittisesta kamppailusta. Vain se mikä vaikuttaa vaalituloksiin – televisio ja suuret sanomalehdet – on kontrolloitua.”

    En tiedä liittyykö tämä asiaan, mutta Venäjällähän 90-luvun kovimmat nimet kuten Sorokin ja Pelevin ovat postmodernisteja. 00-luvulla on kyllä sitten jonkinlainen uusrealistinen liike vähän nostanut päätään, esim. Prilepin. Mutta oli miten oli, jonkinlainen yleinen kokemus kirjallisuuden ja aikakauden liiton rikkoutumisesta Venäjälläkin tuntuu olevan. Kirjallisuus reagoi maailmaan, mutta maailma ei enää reagoi kirjallisuuteen…

    Nämä puolivillaiset yritykset julistaa joku teos ”suureksi romaaniksi” ja hyökkäykset postmodernismia vastaan… Onko niiden taustalla ehkä sittenkin pelko, yritys kieltää tämä outo impotenssi? Että samanaikaisesti kun kirjallisuudessa kaikki on mahdollista, kirjallisuudelle juuri mikään ei ole enää mahdollista?

  8. 8

    sanoo

    ”Aikanaan Suomen valtio ja jopa kansa tarvitsivat kaunokirjallisuutta syntyäkseen, mutta nyt ajatuskin ”kirjasodasta” tai kirjailijasta jonkin isomman kulttuurisen murroksen kärjessä tuntuu jotenkin… vanhanaikaiselta.”

    Näinhän se on. Nykypäivän ”kirjasota” Suomessa on ”skandaali” siitä että Jari Tervoa ei ”taaskaan” kelpuuteta Finlandia-ehdokkaaksi.

    Selitys kai on toisaalta yhtenäiskulttuurin murentuminen (sitä ainakin aina tässä yhteydesä selitykseksi tarjotaan), toisaalta kuvaamasi ilmiön kirjallisuuden marginalisoitumisesta.

    ”Nämä puolivillaiset yritykset julistaa joku teos ”suureksi romaaniksi” ja hyökkäykset postmodernismia vastaan… Onko niiden taustalla ehkä sittenkin pelko, yritys kieltää tämä outo impotenssi?”

    Varmaan noiden yritysten taustalla on ”aitoa huolta”, esimerkiksi se Franzenin Harper’s essee sekä sen päivitetty versio esseekokoelmassa How to Be Alone huokuu juurikin tuon kaltaista surua kirjallisuuden aseman ja merkityksen kutistumisesta.

    Siltikin: eihän tämä ”aito huoli” tee noista ”vuosisadan suurin romaani” -hypetyksistä yhtään vähemmän surkuhupaisia.

    Jotain muuta tarttis keksiä, prkl!

  9. 9

    sanoo

    …täällä koto-Suomessa olisi tuntuva edistysaskel jo se jos tuota ”laajempaa esteettisten keinojen joukkoa kuin koskaan” ruvettaisiin oikeasti hyödyntämään fiktiivisessä proosassa…

  10. 10

    sanoo

    Kiitos Tommi hyvästä blogista!

    Kun itse aikanaan luin Harper’s -esseen, tuli samanlainen olo kuin Raittilan ”Kirjailijaelämää” lukiessa: mitä järkeä on ruikuttaa siitä, että kirjallisuus on marginaalissa? Hienot miehet nöyryyttävät itseään valittelemalla, etteivät suuret joukot ole kiinnostuneita.

    Missä muualla kunnollinen kirjallisuus voisi olla yhteiskunnassa, jossa ihmisiä pommitetaan 11-vuotiaan henkisen tason mukaan viritetyllä ”sisällöllä”? Suurin osa ihmisistä haluaa seurata sitä ”kulttuuria”, jota kaikki muutkin seuraavat. Näin pysyy mukana kahvipöytäkeskusteluissa.

    Kyllä taidekirjallisuutta tuotetaan joka tapauksessa aina, koska tekijöitä ohjaa taiteellinen, ei kaupallinen pakko. Ja kyllä lukijat löytävät keinot hankkia tällaista materiaalia käsiinsä, ovat aina löytäneet ja löytävät jatkossakin. En ymmärrä miksi tästä pitäisi olla huolissaan. En sitä paitsi edes ymmärrä, millaisessa yhteiskunnassa suuret massat hamuaisivat käsiinsä elämän perustuksia heiluttelevia ja esteettisesti kunnianhimoisia kirjoja. Sellaisessa yhteiskunnassa taitaisivat jäädä sillat rakentamatta ja sähkö jakamatta.

    Postmodernismin ja ”tarinoiden paluun” välinen keskustelu, joka näkyy hyvin esim. ranskalaisessa keskustelussa, on ihan hauska tapa jäsentää maailmaa, mutta vain sitä. Nokkelimmat kirjoittavat aika perinteistä proosaa ja heittävät sekaan muutaman postmodernismille vilkuttavan alaviitteen, kuten Joni Pyysalo novelleissaan. Kuten sanoit kai itsekin, on vain kirjoja.

  11. 11

    sanoo

    ”Kun itse aikanaan luin Harper’s -esseen, tuli samanlainen olo kuin Raittilan ”Kirjailijaelämää” lukiessa: mitä järkeä on ruikuttaa siitä, että kirjallisuus on marginaalissa?”

    Juuri tämä minuakin tökki. Franzenhan nostaa esseessään esiin ihan relevantteja kysymyksiä, mutta onnistuu kertaa toisensa jälkeen subjektivisoimaan ne, kääntämään omaan napaansa, jolloin tulee lopulta sellainen fiilis, että hän on enemmän huolissaan omasta statuksestaan kuin kirjallisuuden statuksesta.

    ”En sitä paitsi edes ymmärrä, millaisessa yhteiskunnassa suuret massat hamuaisivat käsiinsä elämän perustuksia heiluttelevia ja esteettisesti kunnianhimoisia kirjoja. Sellaisessa yhteiskunnassa taitaisivat jäädä sillat rakentamatta ja sähkö jakamatta.”

    Siinähän se. Mutta ei ainoastaan taideproosa vaan koko kirjallisuus ylipäänsä alkaa olla marginaalissa, Suomessakin, jossa enemmistö ihmisistä ei lue vuodessa yhtään kirjaa, vaikka olemme lukijakansaa. Puuhasteluahan kirjallisuus on siltojen rakentamisen ja sähkön jakelun rinnalla.

    ”Nokkelimmat kirjoittavat aika perinteistä proosaa ja heittävät sekaan muutaman postmodernismille vilkuttavan alaviitteen, kuten Joni Pyysalo novelleissaan.”

    Tuosta ajatuksesta en ihan saa kiinni. Mikä on perinteistä proosaa loppujen lopuksi? Jos ajatellaan vaikkapa tässä keskustelussa aikaisemmin mainittuja esteettisiä keinoja, niin useimmat niistä ovat jo niin vakiintuneita kirjailijoiden ilmaisupaletissa, että niitä ei voi millään tavalla väittää vallankumouksellisiksi, uudistaviksi tai kokeileviksi sinänsä. Esimerkiksi metafiktio alkaa vähintäänkin Cervantesista.

    ”Kuten sanoit kai itsekin, on vain kirjoja.”

    On vain kirjoja. Parhaat niistä pystyvät perustelemaan itsensä, omat narratiiviset koukkunsa ja esteettiset ratkaisunsa. On sitä paitsi kirjalijoita, jotka ovat häkellyttävän muuntautumiskykyisiä, vaikkapa David Mitchell: Pilvikartasto ja Black Swan Green ovat kovin erityyppisiä monessakin mielessä, samoin kuin uusin vielä suomentamaton The Thousand Autumns of Jacob Zoet. Mitchellin kirjoja lukiessa on aivan epärelevantti kysymys se, kuinka perinteisiä tai ei-perinteisiä ne ovat. Kyse on yksinkertaisesti vain hienoista kirjoista.

  12. 12

    sanoo

    Tarkoitin tuolla perinteisellä proosalla sitä, että pidetään kuitenkin lopulta kiinni kuvailtavissa olevan ”todellisuuden” (sisäisen tai ulkoisen) ajatuksesta eikä mennä pelkkiin itsensä ympärille kiertyviin kielipeleihin, joiden takana on vain lisää kieltä.

    Minusta itsetarkoituksellinen kielipelipostmodernismi (”Hei, kaikki on vain kieltä, tällä voi tehdä mitä vaan!”) muistuttaa teini-ikäistä ajatusta siitä, ettei millään ole mitään merkitystä. Tässä hukkuu se (myöskin aika banaali) ajatus, että objektiivisen merkityksen puute on vasta lähtökohta, josta todellinen matka alkaa.

    Ehkä postmoderni lähestymistapa on välttämätön ja tässäkin teini-ikää muistuttava välivaihe, jonka päälle voi alkaa taas rakentaa uusia merkityksiä tietoisena ja tyytyväisenä siitä, että merkityksen synnyttää nimen omaan ihmisen sitoutuminen siihen…

    Tämä hölinä todistaa taas sen, että kannattaa unohtaa jaottelut ja puhua kirjoista kirjoina.

    Mitchelliä en ole ehtinyt lukea mutta täytyy kokeilla. Moni tuntuu vertaavan häntä Calvinoon, joka on mielestäni vähän rasittava muodolla kikkailija, vaikkakin erittäin taitava sellainen.

  13. 13

    sanoo

    ”Minusta itsetarkoituksellinen kielipelipostmodernismi (”Hei, kaikki on vain kieltä, tällä voi tehdä mitä vaan!”) muistuttaa teini-ikäistä ajatusta siitä, ettei millään ole mitään merkitystä.”

    Juu, en minäkään sellaisesta innostu. Eikä nähdäkseni kukaan tässä keskustelussa mainituista kirjailijoista sellaista edustakaan. Aika vähän itse asiassa on minulle tullut vastaan tuon tyyppisiä kirjailijoita, olen varmaan onnistunut karttamaan.

    David Foster Wallace sanoi joskus, että kokeellinen proosa on pahimmillaan ”Kato äiti, ilman käsiä” -kirjallisuutta. Toisaalta hän myös tähdensi, että vaikka 90 % ns. kokeellisesta proosasta on skeidaa niin se loppu 10 % on vastaavasti äärimmäisen tärkeää. Vähän kuin riskisijoittamista siis: suurella todennäköisyydellä epäonnistuu mutta sitten kun onnistuu voi onnistua komeasti.

    DFW itse ”kikkaili” monellakin tapaa, ja mielestäni useimmiten onnistuneesti. Kielikäsitykseltään hän oli Wittgensteinin seuraaja ja helli ajatusta kielestä yhteyksien rakentajana, merkitysyhteisöjen luojana. Tällainen kielikäsitys on etäällä jostain derridalaisuudesta tai vulgaariderridalaisuudesta, siksipä ei DFW:tä lukiessa tule koskaan tunnetta että siinä kaveri vain pelaa itseensä sulkeutuvia kielipelejään.

  14. 14

    sanoo

    Hyvää uutta vuotta!

    Tuntuu todella, että nämä ”kirjallisuusmaailman taistelut” ovat synnyttämällä synnytettyjä. McCarthyn Blood Meridian on niin ainutlaatuinen kirja, että miten McC mitenkään sopii tuohon Ford-analogiaan?
    Enkä ole lukenut yhtään huonoa kirjaa tai novellia William Trevorilta.
    Alice Munrosta olin kuullut pelkästään hyvää ja tartuin innolla hänen kokoelmaansa Runaway – kun sitä oli ”mainostettu” Almódovarin Iho jossa elän elokuassakin! Niminovelli onkin hyvä, häikäiseväkin, ja toi jostain syystä mieleen John Steinbeckin kokoelman Pitkä laakso novellin Krysanteemit.
    Luen kirjaa eteenpäin, mutta samaa vaikutusta en ole vielä kokenut. Ehkä syynä on hiukan myös Jonathan Franzenin hehkutus Munron kirjan alkuesseessä, jossa JF kehuu Munroa pilkkaamalla Philip Rothia…
    Mutta niinhän kaikki muutkin nuoret kirjailijat tekevät!

  15. 15

    sanoo

    Hyvää uutta vuotta!

    Eiköhän Cormac McCarthy ole tuossa analogiassa mukana passiivisena sankarina.

    Muut ovat julistaneet hänet Liberty Valancen tappajaksi, ja hän kai tuntee olonsa moisesta ”kunniasta” korkeintaan kiusaantuneeksi, jos edes jaksaa sellaiselle korvaansa lotkauttaa.

    Minkäpä hän mahtaa jos yksi jos toinenkin kriitikko keksii aika ajoin huudahtaa: ”Kuinka hienoa proosaa Cormac McCarthy kirjoittaakaan, kuinka elävää, alkuperäistä ja juurevaa — toisin kuin ne postmodernistit! Ne hän laittaa kyllä nyt matalaksi!”

    Passiivisia ”sankareita” lienevät nuo muutkin Lethemin ehdottamat Liberty Valancen tappajat, Franzenia lukuun ottamatta, Franzenhan on aktiivisesti käynyt polemiikkia postmodernisteja vastaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *