Suomalaisesta proosasta, osa 2

Sosiaalinen elämäni ei ole vilkasta, enkä liiku ns. kirjallisissa piireissä kuin satunnaisesti. Onneksi on olemassa Nuori Voima, jonka tuoreessa numerossa on tiivistelmä NVL:n Syyssalongissa käydystä kokeellista proosaa koskevasta keskustelusta. Vaikka tuo tiivistelmä ei sisällä mitään kuolematonta, on sitä hauska lukea jonkinlaisessa ”ai että tuollaisia siellä puhuttiin” -hengessä. Melkein tuntuu kuin olisi itse ollut paikalla.

Painavimman puheenvuoron uudessa Nuoressa Voimassa esittää Laura Lindstedt esseessään ”Puhtaanpas proosaa!”, joka tiivistää oivallisesti sen, millaista proosakeskustelu meillä Suomessa ei ole mutta millaista se voisi olla. Nykyäänhän käytäntönä on se, että prosaistit eivät puhu teoksistaan vaan niiden ”aiheista”. Jos kirjailija NN julkaisee lapsettomuutta, työttömyyttä tai kansalaissotaa sivuavan romaanin, hänet tempaistaan julkisuuteen puhumaan lapsettomuudesta, työttömyydestä tai kansalaissodasta ikään kuin hän olisi näiden aihepiirien asiantuntija eikä prosaisti, jonka ammattitaito liittyy (tai jonka pitäisi liittyä) romaanin kirjoittamiseen. Esimerkkini on toki kärjistetty, mutta kuvaa perusasetelmaa kumminkin. Meiltä puuttuu sellainen keskustelukulttuuri, joka totuttaisi prosaistit puhumaan teoksistaan teoksina, kaunokirjallisuutena. Proosalla nähdään arvoa vain, jos se auttaa meitä ymmärtämään ”oman aikamme polttavia kysymyksiä”.

Lindstedt kysyy esseessään, mitä proosapuhekulttuurin syntyminen Suomeen edellyttäisi ja antaa yhden hyvän vastauksen — prosaistien olisi oltava edes jossain määrin kiinnostuneita toistensa tuotoksista ja ajatuksista eli proosan poetiikasta. Vaikeampi kysymys on sitten se, miten tällainen kiinnostus voisi viritä. Se edellyttäisi ainakin sitä, että prosaistit innostuisivat ylittämään, rikkomaan ja kyseenalaistamaan kertomakirjallisuuden konventioita, vastustamaan niitä totaliteetteja, joita olen tässä blogissa kutsunut Vakiintuneiden lukuodotusten estetiikaksi. On selvää, ettei tällaisesta Lindstedtin tarkoittamasta proosapuheesta koskaan valtavirtaa tule, mutta parhaimmillaan se voisi synnyttää elinvoimaisen alakulttuurin.

Niin kauan kuin tällaista alakulttuuria ei ole eikä kuulu kotimainen proosa pysyy runopiirien ivan, pilkan ja ylenkatseen kohteena. Kuten Lindstedt kirjoittaa: ”Osin tämän [proosapuheen puuttumisen] takia koko genre on helppo mollata maanrakoon: vasta-argumentteja ei odoteta, sillä eihän kukaan hullu lähde yksin huutelemaan takaisin laureille, leeveille ja harryille. Sehän olisi… no, hullua.”

Laurit, leevit ja harryt tarkoittavat tuossa sitaatissa Lauri Otonkoskea*, Leevi Lehtoa ja Harry Salmenniemeä, joiden (kotimaista) proosaa vähätteleviä lausuntoja Lindstedt esseessään lainaa. Nuo lainaukset kuvastavat sitä, millaista ”suomalainen proosakeskustelu” on silloin, kun se ei ole keskustelua proosan aiheista, kirjailijan toimeentulohuolista tai ”miten kirjani ovat syntyneet” -jutuista.

Esseensä alaviitteessä Lindstedt sivuaa lokakuista merkintääni. Hänen mielestään merkintäni kuvastaa sitä, kuinka sitkeästi proosakeskustelussa elää ”paljon puhetta, vähän villoja” -argumentaatio. Lähtökohtanihan oli sama kuin Lindstedtin esseessä eli peräänkuulutin Suomeen vivahteikkaampaa proosaakeskustelua laurien, leevien ja harryjen ”kotimainen proosa on paskaa” -suunsoiton sijaan tai rinnalle. Prosaistien pitäisi luoda tällaiselle vähän villoja sisältävälle suunsoitolle vastavoimaa nostamalla esiin oman poetiikkansa kysymyksenasetteluja, joiden ei — kuten Lindstedtkin mainitsee — tarvitse olla nykyrunouden tai pikemminkin nykyrunouksien kysymyksenasettelujen jälkilämmittelyä.

Tuo lokakuinen merkintäni poiki todellisen kommenttivyöryn, joka ohjautui ihan muihin juttuihin eli Jälkisanat/Sianhoito-oppaan ja kahdeksankymmentäluvun tapahtumien muisteloon. Itse saan tietysti kantaa tästä ainakin osavastuun, koska tulin merkinnässäni sanoneeksi yhtä sun toista noista jutuista. Varsinainen tarkoitukseni oli esittää toive, että tuleva proosakeskustelu, jos sellaista on syntyäkseen, kulkisi eri polkuja kuin kahdeksankymmentäluvun keskustelu. Suomalaisessa asenneilmastossa kun häpeämätön provokaatio tuntuu väistämättä törmäävän torjunnan kiviseinään. Ja jälkeenpäin pönäkät kirjallisuutemme portinvartijat voivat muistella: ”No juu, onhan meillä näitä kaikenmaailman uudistajia ollut, mutta eiväthän ne ole onnistuneet mitään pysyvää jälkeensä jättämään…”

Minun olisi varmaan pitänyt muotoilla teesini huolellisemmin silloin lokakuussa eikä esittää asiaani kevyen läpänheiton lomassa. Ongelmani on se, että en ikinä muista että tällä blogilla on myös lukijoita, jopa sellaisia, jotka saattavat viitata tekstiini Nuoren Voiman kaltaisilla arvostetuilla foorumeilla. En ole oppinut suhtautumaan blogikirjoitteluun erityisellä vakavuudella, enkä ole jaksanut kirjoitella näitä juttuja samanlaisella tarkkuudella kuin vaikkapa esseitä. Ehkä minun pitäisi muuttaa asennettani ja ruveta suhtautumaan näihin rykäisyihin yhtä tuimasti kuin rahanalaisiin töihin. Tai sitten ei. Rahanalaiset työt nyt sattuvat olemaan minulle tärkeämpiä, koska tarvitsen trotyyliä oopperan räjäyttämiseen 🙂

* Otonkoskelta otettu lainaus tosin kuvastaa pikemminkin Otonkosken epäilevää tai epäröivää suhdetta proosaan yleisesti kuin suomalaiseen proosaan erityisesti.

Kommentit
  1. 1

    Karo Hämäläinen sanoo

    Prosaistit saattavat olla hyvin kiinnostuneita omasta ja toistensa poetikasta, mutta he eivät / me emme ole kunnostautuneet uuden lyriikan edustajien tavoin tuomaan esteettistä puhetta julkisuuteen. Olen käynyt useiden prosaistien kanssa esteettisiä keskusteluja kasvokkain, vierekkäin ja sähköpostitse sen sijaan, että ajatuksia olisi tykitetty kaikille avoimilla nettisivuilla tai sähköpostilistoilla.

    Valtajulkisuudessa (laajalevikkisissä tiedotusvälineissä) esteettistä keskustelua ei tavata käydä – ei proosan eikä lyriikankaan osalta. Yhtä lailla kuin prosaistin myös vaikkapa Timo Harju vedettiin julkisuuteen vanhustyö eikä poetiikka edellä.

  2. 2

    sanoo

    Valtavirtaa proosan ehdoista ja mahdollisuuksista ammentavasta keskustelusta ei tosiaankaan voi tulla, kuten merkinnässäkin totesin. Mutta toivoa sopii, että jonkinlainen alakulttuuri siitä muodostuu nyt kun aihetta on ruvettu ujuttamaan pinnalle eri puolilta.

  3. 3

    sanoo

    Yksi ongelma lienee juuri se, että nykyajan proosateoksia luetaan suurimmalta osin ainoastaan vasten tosimaailmaa, ts. sitä jossa elämme. Sellaisessa positiossa kaunokirjallinen taide ei pääse oikeuksiinsa, kirjailijan työ valuu ikäänkuin hukkaan, sillä luenta keskittyy epäolennaisuuksiin. ”Eivät ihmiset keskustele noin”, voi joku sanoa dialogista. Tai jotakin muuta. Jonnekin unohtuu fiktion määritelmä, vaikka siitä on juuri kyse.
    Ehkä kyse voi olla myös huonosta asetelmasta: esim. Flaubert versus tämä hetki, johon minusta Flaubert soveltuu erikoisen hyvin juuri kauneudellaan ja puhtaudellaan, auttaa pysymään edes jollakin tavalla mielenterveydellisesti kokonaisena eroamalla ”arjesta”, sillä en juurikaan halua samaistua nykyaikaan, vaan nauttia taiteesta, vaikuttua esteettisesti joko sen puhtaudesta tai siitä ettei se yritä olla luonnollisempaa kuin on. On kuitenkin sanottava, että ns. instant-kirjallisuudella on kova kysyntä. Toisin sanoen hömppä ottaa jatkuvasti uusia askelia koska sitä luetaan, ja siksi sitä kirjoitetaan.

    Nähdäkseni uudempi runous on juuri tuonkaltaisia asetelmia pyrkinyt särkemään, ehkä liiankin tietoisesti joskus.

    Silti, vaikka runous nykyisellään onkin varioivampaa kuin proosa, ei mihinkään pääse siitä että suuri osa proosan ehkä vähän ummehtuneesta ilmasta johtuu kuitenkin lukutavoista.

    Yksi kysymys mieltäni askarruttaa: proosaa kirjoittavien motiivit kirjoittamiselle ja sitä kohtaan koettu intohimo: mikä on primääritavoite kirjoittamiselle, mitä teokselta halutaan? Lukijoita, asemaa, omaa kehittymistä, rahaa, etsimistä? Ovatko intohimot kirjallisuudessa vai sen ympärillä, ja jos ne ovat kirjallisuudessa – mitä ne koskevat?

  4. 5

    sanoo

    Haa. Liuhto taitaa harjoittaa keskustelupalstaparodiaa. Oletan.(Kerran tähänkin blogiin eksyi joku tuohtunut ja tivasi: Niin ja miten Melender määrittelee hyvän maun? Jos minussa olisi hitunenkaan keskustelupalstaterroristia, kiertelisin verkossa ympäriinsä tivaamassa tuohtuneesti: Niin ja miten määrittelet sen-ja-sen?”)

    Siinä mielessä Liuhdon parodia — jos siitä nyt on kyse — on aiheellista, että jollain tavalla avutontahan tällainen verkkokeskustelu on, enkä minäkään siihen olisi lähtenyt muutoin kuin ärsytettynä. (En nyt tarkemmin määrittele, mikä minut on ärsyttänyt.) Tällainen proosakeskustelu pitäisi käydä parnassoissa ja nuorissavoimissa vanhaan hyvään tyyliin eli siten että julkaistaisiin vastineita vastineiden perään ja jokainen miettisi lauseitaan vähintään kaksi viikkoa ennen kuin laittaisi vastineensa kirjepostissa päätoimittajalle. Kaikkein parasta olisi tietysti kirjoittaa pitkiä polveilevia esseitä.

  5. 6

    Sami Liuhto sanoo

    Perhana, kun en ole vielä saanut Nuorta Voimaa käsiini (noh, tästä lauseesta voisi puhua), joka tapauksessa taitaa olla mielenkiintoinen numero. Onkohan se NV muuttunut, kun se ei enää ärsytä aina tavattaessa vaan sitä kohtaan on jopa myötämielinen?

    Mutta siitä olen erimieltä, että harry kävisi kimppuun, kyllä ne on ihan eri kaverit. Pitäisikö perustaa (ei) ”alusta”, johon muutama bloggaava prosaisti kirjoittaisi juttujaan ja sitten kommentoitaisiin niin vallan vietävästi? Vähän niinkuin runopuolella tuo luutii. Perustakaa. Joku. Vai onko semmoinen jo?

    Hvää joulua, muuten. Keksin myös sanarunon:

    p
    y
    hä?
    !

    ps: kun tuossa on tuo sanavahvistus niin onko jo tehty sanavahvistusrunoja? käänteinen hakukonerunous on jo vanha juttu, mutta nuo sanavahvistukset aiheuttavat paranoiaa, ne ovat kuin viestejä 01-avaruudesta, jota nuoriso hallinnoi. esim. tämänkertainen ”ningite” on foneettisesti käypä sana.

  6. 8

    sanoo

    Latinaksi fictio: muodostus, kuvittelu. Loput voi lukea sitten jostakin sanakirjasta, vaikka Hosiaisluoman tiiliskivestä.

    Se voi myös jeesata sen nykyrunoudenkin kanssa (no, tämä oli typerää sarkastista virnistelyä), tällaista: 😉

    Hyvä maku on kyllä vaikea määritellä. Ehkä se on herkkyyttä, kenties kuten seuraava lause eräästä kritiikistä, josta päätellen kriitikko omaa todellista herkkyyttä:” Kun naispuolinen uskonnonopettaja joutuu alentumaan mieshuoraan, on selvää, että tarinan lopussa hän löytää todellisenrakkauden.”

    Paradoksaalisesti kylläkin em. lauseessa kritiikko onnistuu tuomaan esiin jotakin ”fiktion määritelmästä”.

    Mä olen kyllä jokseenkin eri mieltä siitä, että Parnassossa ( tai Nuoressa Voimassa) pitäisi käydä ns. varteenotettavimmat keskustelut. Putte W., jonka kritiikkejä edes jollakin lailla jaksan seurata ja niistä kiinnostua, kävi taannoin Asko Sahlbergin kanssa juupas-eipäs-keskustelun Parnasson Kirje- Vastine- Vastine- Vastineen vastine -palstalla, joka kaikessa kiusaannuttavuudessaan ja ympäripyöreydessään alkoi enemmän vituttamaan kuin huvittamaan. Toivottavasti he olivat käyttäneet huomattavasti kahta viikkoa vähemmän aikaa kulloiseenkin hypistykseen. Sama pätee myös usein kritiikkeihin; hirveintä on, että niistä on vielä maksettu palkkaa.

    Melender kirjoittaa täällä paljon väkevämpää ja kiinnostavampaa tekstiä kuin mitä useimmat kirjallisuuslehdet onnistuvat tarjoamaan. (tämä ei ole parodiaa)

  7. 9

    sanoo

    No se Askon ja Puten skaba olisi kyllä kuulunut ehdottomasti verkkokeskustelun piiriin, kuten henkisesti kuuluikin. Sellaistahan netti on väärällään.

  8. 10

    sanoo

    Tulipa mieleen (samalla kun pahoittelen lukuisia kirjoitusvirheitä, mm. kritiikistä lainatussa lauseessa yksi upea yhdyssana), kuinka esimerkiksi Houellebecqin Oikeus nautintoon luotaa fiktion määritelmää perin pohjin olemalla kuviteltu, joskin kärjistetty kuvaus nyky-yhteiskunnasta (tästä). Mikä sivuaa samalla Hosiaisluomankin mainitsemaa veteen piirrettyä viivaa, mitä tulee faktan ja fiktion väliseen rajaan. Ehkä hyvässä fiktiossa on pieni irvistys faktaa. Aika usein ajattelen tuon Houellebecqin romaanin juuri hyväksi romaaniksi. Ja samalla myös hyväksi esimerkiksi fiktiivisestä teoksesta (ja kuinka sellaisesta joku voi silti mielensä pahoittaa).

  9. 11

    sanoo

    Mä en edes odota, että kukaan alkaisi keskustella kirjallisuudesta. Aina, kun asian ottaa esiin, turpaan tulee niin että soi. Paras olla hiljaa vaan ja kirjoittaa omaa niin paljon kuin ehtii. Sillä kai voi tehdä jotain kuvitteellista muutosta, jos joku vaikka huomaa… Uskon, että poeettisen kielen ja oman estetiikan tehtävä on herättää ne jotkut huomaamaan. Muuhun en usko.

    Ja kenen kanssa sit menis kaljalle, jos keskustelis?

  10. 12

    sanoo

    Käsittääkseni sanavahvistuksia on jo kerätty nykyrunouden tekemiseksi.

    Juu on kerätty, mutta ainakaan vielä ei Ntamo ole kirjaa julkaissut (Yhtenä sanojen kerääjistä oletan notta minulle joku sen julkaisemisesta mainitsisi).

    WV: kourtiva

  11. 13

    sanoo

    ”Paras olla hiljaa vaan ja kirjoittaa omaa niin paljon kuin ehtii. Sillä kai voi tehdä jotain kuvitteellista muutosta, jos joku vaikka huomaa…”

    Tuohon kai minäkin lopulta taivun ja kallistun. Ellei ihan ihmeitä tapahdu.

  12. 14

    sanoo

    Luin juuri Veronica Pimenoffin romaanin Sankarin seisaus (Tammi, 2010). Kirjan nimi on onnettoman huono, mutta teos on hyvä ja kiinnostava. Ihmettelen, miksi siitä ei ole syntynyt keskustelua! Tämä on minun mielestäni ”esseeromaani”, jos mikä. Tai pamflettiromaani tai ajatusromaani, kuten haluatte.

    Harmitti, kun luin tänään Hesarin netistä Helena Ruuskan arvostelun, jossa hän tiivistää:
    ” Päähenkilö ihailee ja kurittaa amerikkalaisia. Hän kuuluttaa ajatuksia, joita romaanissa halutaan kuuluttaa. Kyse on pikemminkin amerikkalaisen sotaisan politiikan kritiikistä kuin itseään etsivän päähenkilön tunnustuksista. Siksi itse henkilö kaikkine naisineen ja erilaisine tunnustuksineen jää ulkokohtaiseksi.” (11.12.2010)

    No eihän tätä yhden persoonan tilitys- tai kasvuromaaniksi ole kirjoitettukaan, vaan kyse on muista asioista: sodasta, sodan politiikasta ja taloudesta ja tekniikasta, nyt ja aiemmin, eivätkä yhteydet antiikin mytologiaankaan ole pelkkää koristetta kuten Ruuska antaa ymmärtää. Tapahtuma-ajankohta on syyskuu 2001, Washington. Päähenkilö tarkkailee hotellihuoneen ikkunasta työpaikkaansa Pentagonia, johon lentokone osui.
    Ehkä romaani on demagoginen, paikoin pamflettimainen tai ensyklopedistinen, mutta entäs sitten.

    Pimenoffin kaksoisvalotus on loistava. Kertoja, laosilainen soturi ja tappaja ja pyrkyri vihaa Amerikkaa ja haluaa amerikkalaiseksi. Hänen päänsä kautta pohditaan sankaruutta ja ennakoidaan teknistä sodankäyntiä, jossa robotit hoitavat homman niin, että ainakin omat taistelijat säästyvät. Mutta minne katoaa sankaruus?

    Tiedän, että nyt puhun romaanin ”teemoista”, anteeksi vaan. Mutta ei Pimenoffin teoksen ”estetiikkakaan” noudata perusproosan kaavaa.

    Hotellielämä on henkilön rujo ja ruumiillinen kehys (ryyppäämistä ja runkkaamista), mutta siitä ajatus ja historia liikkuvat vapaasti. Ei nyt enempää, mutta halusin nostaa esiin tämän kirjan, joka mielestäni on jäänyt ihan liian vähälle huomiolle – samaan aikaan, kun toisaalla peräänkuulutetaan sitä ja tätä ”eurooppalaista” tai ”kansainvälistä”, muutakin kuin Ilkka Remes.

  13. 15

    sanoo

    Kiitos mielenkiintoisesta blogista ja keskustelusta.

    (Päivälehti)kirjallisuuskeskustelun degeneroitumisen myötä prosaisti joutuu väistämättä punnitsemaan oman kirjoitustyönsä merkitystä.

    Jos proosan perimmäinen tavoite on näkyä kirjallisuuskritiikissä, romaania ei tarvita, koska takakansiteksti ja tiivistelmä henkilöhahmoista sekä tekstinäyte riittää. Siltä pohjalta kriitikko voi mainiosti kertoa juonen, henkilöhahmot ja sen, tykkääkö tämäntyyppisistä ihmisistä ja onko lukeminen mukavaa.

    Jos proosan tarkoitus on proosa, sillä on tietysti paikkansa niin kuin muillakin asioilla, jotka kattavat vain oman alueensa ja ilmiönsä, eivätkä viesti itsensä ohi. Jokseenkin masentava näkemys se kuitenkin on: prosaistit kirjoittavat proosaa proosan vuoksi.

    Sitten olisi tietysti kirjoittaminen lukijaa varten, jos luottamusta lukijaan olisi riittävästi. Ehkä juuri elinvoimaisen proosan kirjoittaminen vaati(s)i luottamusta fiksuun vastaanottajaan. Sitä olematon proosakeskustelu syö.

    Prosaistina on sinänsä vähän vaikea ottaa koko vastuuta siitä, mihin lehtiproosakeskustelu keskittyy. Monet haastattelut mielenkiintoisine keskusteluineen tuottavat lopputulokseksi vain rimanalituksia ja pienintä yhteistä nimittäjää, eli aihetta, teemaa ja kirjoitusprosessin tuskanhikeä. Saahan sitä keskustella, mutta toimittaja kirjoittaa mitä kirjoittaa.

    Voi olla, että kirjallisuuden palkintokulttuuri on lyönyt ajatteluuni liian vahvan leiman, mutta mietin, voisiko sitä tasokkaampaa keskustelua vahvistaa ja lisätä esimerkiksi niin, että kirjailijakunta palkitsisi parhaita/perehtyneimpiä kirjallisuuskritiikkejä ja -kriitikkoja ja lehtiä, jotka antavat sille tilaa. Pelkäänpä vain, että lehtien talous/ kirjoittamisen helppous ajaa edelle. On helpompi uutisoida palkintoja ja lukijamääriä, referoida juoni jne. kuin tehdä alipalkattua tutkimustyötä ja odottaa lukijalta vähän enemmän.

    Silti väittäisin, että suomalaisessa nykyproosassa tehdään mielenkiintoista, merkityksellistä työtä siinä missä runoudessakin. Runokritiikeissä kriitikko ei vain voi piiloutua juonianalyysien taakse, koska juonta ei ole. Minusta on silti huono syy luopua tarinallisuudesta, vain koska teoksista luetaan päivälehdissä vain tarina, eikä aina sitäkään.

    Päivälehdissä on 2000 merkkiä tilaa kritiikille. Ehkä kirjailijan voima voisi kummuta sen tajuamisesta, että hänellä on satakertainen tila tekstilleen. Se sijaitsee teoksessa.

  14. 16

    sanoo

    ”Silti väittäisin, että suomalaisessa nykyproosassa tehdään mielenkiintoista, merkityksellistä työtä siinä missä runoudessakin. ”

    Näinhän se on. Ja on sääli, että esimerkiksi sellaiset prosaistit kuin Jaakko Yli-Juonikas, Jukka Laajarinne tai Taneli Viljanen saavat harvoin osakseen päivälehtirintamalta paneutuvaa, olennaisiin asioihin pureutuvaa kritiikkiä. Esimerkiksi Laajarinteen ”Kehystä” ei ole kai vieläkään arvioitu Hesarissa, joka on kiistatta merkityksellisin päivälehtikritiikin foorumi.

    Toisaalta tuo Pimenoffin kirja olisi ilman Kristinan kommenttia mennyt minulta kokonaan ohi, vaikka siitä on ollut Hesarin kritiikki. Pitää varmaankin tsekata kyseinen kirja.

    ”Minusta on silti huono syy luopua tarinallisuudesta, vain koska teoksista luetaan päivälehdissä vain tarina, eikä aina sitäkään.”

    En minäkään tarinallisuudesta luopumista kannata. Mutta tarinankin voi kertoa ja ajatella monella tavalla. Luulisi jopa, että tällainen uudelleenajattelemisen harjoitus kiinnostaisi työhönsä intohimoisesti suhtautuvaa prosaistia. Toisaalta esimerkiksi Tom McCarthyn ”Remainder”, joka romaanina on muutoin avantgardistinen etenee tarinan tasolla lineaarisesti. Eli tarinan merkitystä, paikkaa, toimintaperiaatteita sun muuta romaanin elementtinä voi ajatella monin tavoin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *