Suomalaisesta proosasta, osa 2

Sosiaalinen elämäni ei ole vilkasta, enkä liiku ns. kirjallisissa piireissä kuin satunnaisesti. Onneksi on olemassa Nuori Voima, jonka tuoreessa numerossa on tiivistelmä NVL:n Syyssalongissa käydystä kokeellista proosaa koskevasta keskustelusta. Vaikka tuo tiivistelmä ei sisällä mitään kuolematonta, on sitä hauska lukea jonkinlaisessa “ai että tuollaisia siellä puhuttiin” -hengessä. Melkein tuntuu kuin olisi itse ollut paikalla.

Painavimman puheenvuoron uudessa Nuoressa Voimassa esittää Laura Lindstedt esseessään “Puhtaanpas proosaa!”, joka tiivistää oivallisesti sen, millaista proosakeskustelu meillä Suomessa ei ole mutta millaista se voisi olla. Nykyäänhän käytäntönä on se, että prosaistit eivät puhu teoksistaan vaan niiden “aiheista”. Jos kirjailija NN julkaisee lapsettomuutta, työttömyyttä tai kansalaissotaa sivuavan romaanin, hänet tempaistaan julkisuuteen puhumaan lapsettomuudesta, työttömyydestä tai kansalaissodasta ikään kuin hän olisi näiden aihepiirien asiantuntija eikä prosaisti, jonka ammattitaito liittyy (tai jonka pitäisi liittyä) romaanin kirjoittamiseen. Esimerkkini on toki kärjistetty, mutta kuvaa perusasetelmaa kumminkin. Meiltä puuttuu sellainen keskustelukulttuuri, joka totuttaisi prosaistit puhumaan teoksistaan teoksina, kaunokirjallisuutena. Proosalla nähdään arvoa vain, jos se auttaa meitä ymmärtämään “oman aikamme polttavia kysymyksiä”.

Lindstedt kysyy esseessään, mitä proosapuhekulttuurin syntyminen Suomeen edellyttäisi ja antaa yhden hyvän vastauksen — prosaistien olisi oltava edes jossain määrin kiinnostuneita toistensa tuotoksista ja ajatuksista eli proosan poetiikasta. Vaikeampi kysymys on sitten se, miten tällainen kiinnostus voisi viritä. Se edellyttäisi ainakin sitä, että prosaistit innostuisivat ylittämään, rikkomaan ja kyseenalaistamaan kertomakirjallisuuden konventioita, vastustamaan niitä totaliteetteja, joita olen tässä blogissa kutsunut Vakiintuneiden lukuodotusten estetiikaksi. On selvää, ettei tällaisesta Lindstedtin tarkoittamasta proosapuheesta koskaan valtavirtaa tule, mutta parhaimmillaan se voisi synnyttää elinvoimaisen alakulttuurin.

Niin kauan kuin tällaista alakulttuuria ei ole eikä kuulu kotimainen proosa pysyy runopiirien ivan, pilkan ja ylenkatseen kohteena. Kuten Lindstedt kirjoittaa: “Osin tämän [proosapuheen puuttumisen] takia koko genre on helppo mollata maanrakoon: vasta-argumentteja ei odoteta, sillä eihän kukaan hullu lähde yksin huutelemaan takaisin laureille, leeveille ja harryille. Sehän olisi… no, hullua.”

Laurit, leevit ja harryt tarkoittavat tuossa sitaatissa Lauri Otonkoskea*, Leevi Lehtoa ja Harry Salmenniemeä, joiden (kotimaista) proosaa vähätteleviä lausuntoja Lindstedt esseessään lainaa. Nuo lainaukset kuvastavat sitä, millaista “suomalainen proosakeskustelu” on silloin, kun se ei ole keskustelua proosan aiheista, kirjailijan toimeentulohuolista tai “miten kirjani ovat syntyneet” -jutuista.

Esseensä alaviitteessä Lindstedt sivuaa lokakuista merkintääni. Hänen mielestään merkintäni kuvastaa sitä, kuinka sitkeästi proosakeskustelussa elää “paljon puhetta, vähän villoja” -argumentaatio. Lähtökohtanihan oli sama kuin Lindstedtin esseessä eli peräänkuulutin Suomeen vivahteikkaampaa proosaakeskustelua laurien, leevien ja harryjen “kotimainen proosa on paskaa” -suunsoiton sijaan tai rinnalle. Prosaistien pitäisi luoda tällaiselle vähän villoja sisältävälle suunsoitolle vastavoimaa nostamalla esiin oman poetiikkansa kysymyksenasetteluja, joiden ei — kuten Lindstedtkin mainitsee — tarvitse olla nykyrunouden tai pikemminkin nykyrunouksien kysymyksenasettelujen jälkilämmittelyä.

Tuo lokakuinen merkintäni poiki todellisen kommenttivyöryn, joka ohjautui ihan muihin juttuihin eli Jälkisanat/Sianhoito-oppaan ja kahdeksankymmentäluvun tapahtumien muisteloon. Itse saan tietysti kantaa tästä ainakin osavastuun, koska tulin merkinnässäni sanoneeksi yhtä sun toista noista jutuista. Varsinainen tarkoitukseni oli esittää toive, että tuleva proosakeskustelu, jos sellaista on syntyäkseen, kulkisi eri polkuja kuin kahdeksankymmentäluvun keskustelu. Suomalaisessa asenneilmastossa kun häpeämätön provokaatio tuntuu väistämättä törmäävän torjunnan kiviseinään. Ja jälkeenpäin pönäkät kirjallisuutemme portinvartijat voivat muistella: “No juu, onhan meillä näitä kaikenmaailman uudistajia ollut, mutta eiväthän ne ole onnistuneet mitään pysyvää jälkeensä jättämään…”

Minun olisi varmaan pitänyt muotoilla teesini huolellisemmin silloin lokakuussa eikä esittää asiaani kevyen läpänheiton lomassa. Ongelmani on se, että en ikinä muista että tällä blogilla on myös lukijoita, jopa sellaisia, jotka saattavat viitata tekstiini Nuoren Voiman kaltaisilla arvostetuilla foorumeilla. En ole oppinut suhtautumaan blogikirjoitteluun erityisellä vakavuudella, enkä ole jaksanut kirjoitella näitä juttuja samanlaisella tarkkuudella kuin vaikkapa esseitä. Ehkä minun pitäisi muuttaa asennettani ja ruveta suhtautumaan näihin rykäisyihin yhtä tuimasti kuin rahanalaisiin töihin. Tai sitten ei. Rahanalaiset työt nyt sattuvat olemaan minulle tärkeämpiä, koska tarvitsen trotyyliä oopperan räjäyttämiseen 🙂

* Otonkoskelta otettu lainaus tosin kuvastaa pikemminkin Otonkosken epäilevää tai epäröivää suhdetta proosaan yleisesti kuin suomalaiseen proosaan erityisesti.

Kommentit (16)
  1. Karo Hämäläinen
    25.12.2010, 16:48

    Prosaistit saattavat olla hyvin kiinnostuneita omasta ja toistensa poetikasta, mutta he eivät / me emme ole kunnostautuneet uuden lyriikan edustajien tavoin tuomaan esteettistä puhetta julkisuuteen. Olen käynyt useiden prosaistien kanssa esteettisiä keskusteluja kasvokkain, vierekkäin ja sähköpostitse sen sijaan, että ajatuksia olisi tykitetty kaikille avoimilla nettisivuilla tai sähköpostilistoilla.

    Valtajulkisuudessa (laajalevikkisissä tiedotusvälineissä) esteettistä keskustelua ei tavata käydä – ei proosan eikä lyriikankaan osalta. Yhtä lailla kuin prosaistin myös vaikkapa Timo Harju vedettiin julkisuuteen vanhustyö eikä poetiikka edellä.

  2. Tommi Melender
    25.12.2010, 16:51

    Valtavirtaa proosan ehdoista ja mahdollisuuksista ammentavasta keskustelusta ei tosiaankaan voi tulla, kuten merkinnässäkin totesin. Mutta toivoa sopii, että jonkinlainen alakulttuuri siitä muodostuu nyt kun aihetta on ruvettu ujuttamaan pinnalle eri puolilta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *