Suomalaisesta proosasta

Joskus kahdeksankymmentäluvun lopulla katsoin televisio-ohjelmaa, jossa olivat keskustelemassa Markku Eskelinen ja Pirkko Saisio. En muista tarkasti, mistä kaikesta siinä puhuttiin, mutta ainakin kirjallisuudesta.

Eskelinen ilmoitti Saisiolle, että tämä kirjoittaa koneellista nollaproosaa ja uhosi pystyvänsä suoltamaan samanlaista tekstiä koska tahansa. Hän myös hiillosti Saisiota tivaamalla: “Sano mulle, mitä on skitsoanalyysi”, “Selitä mulle polysemiaan palautumaton disseminaatio”. Kun Saisio puhui jotain kollektiivisesta piilotajunnasta, Eskelinen piikitteli: “Sä olet kyllä jämähtänyt sinne kuusikymmentäluvulle, kaikkihan tietää että kollektiivinen piilotajunta on vain jungilainen vitsi.”

Oi niitä aikoja. Se, että muistan Eskelisen spontaanit heitot miltei sanatarkasti, johtuu siitä että olin noihin aikoihin kusipäinen kirjallisuudenopiskelija, joka piti yöpöydällä Raamatun paikalla Eskelisen ja Jyrki Lehtolan pamflettia Jälkisanat: Sianhoito-opas. Ottaa koville tunnustaa tällainen asia julkisesti, mutta tunnustettava se on. Pekka Tarkkaa pidin taantumuksen ruumiillistumana, koska hän oli lyönyt jossain nyrkkiä pöytään ja julistanut, että suomalainen kirjallisuus ei alistu dekonstruktiolle.

Mitä mahdoin ajatella tuolloin suomalaisesta kirjallisuudesta? Mitäpä muutakaan kuin että paskaa se on, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (Hans Selo, Mariaana Jäntti, Markku Lahtela). Odotin Eskelisen esikoisromaania kuin kuuta nousevaa, toivoin että se räjäyttäisi koko suomalaisen kirjallisuuden, ei jättäisi kiveä kiven päälle. Eskelisen esikoisromaanin (en olisi ikimaailmassa sanonut sitä teokseksi, koska tiesin ettei tekstiä pidä teurastaa teokseksi) nimi oli Nonstop. Ihan näpsäkkä nimi, mutta alaotsikko vasta komea olikin: Trilogian muiden osien synoptinen marginaali. Haaveilin kirjoittavani joskus romaanin, jossa olisi samantyylinen alaotsikko.

Pidinkö minä Nonstopista? Ymmärsinkö minä sitä? No jaa. En ainakaan rohjennut tunnustaa kellekään, että jäin sitä lukiessa ymmälleni, koska olisin voinut leimautua imbesilliksi. Niinpä otin tavakseni sanoa keskusteluissa toisten kirjallisuudenopiskelijoiden kanssa, että “on siinä ainakin hyviä fragmentteja”. Tuollainen lausunto oli toisaalta turvallisen ympäripyöreä, toisaalta antoi vaikutelman kriittisestä mielestä.

Räjäyttikö Nonstop suomalaisen kirjallisuuden? Sitä se ei tehnyt — useimpien kirjallisella kentällämme asemansa vakiinnuttaneiden suureksi tyydytykseksi. Parnassossa Arto Virtanen kirjoitti siitä arvostelun, joka otsikoitiin koruttomasti: “Teilaus”. En muista kyseisestä arvostelusta paljon muuta kuin että siinä käskettiin kuvittelemaan Suur-Markku, jolla on metrin pituinen kyrpä ja joka kyrvällään herättää vain kauhua ja pahaa oloa (tai jotain muuta ikävää, en muista sanatarkasti). Yleiseksi vaikutelmaksi Eskelisestä taisi jäädä, että hän oli nuori ja vihainen ja olisi halunnut olla vielä vaarallinenkin, mutta että hänen kohuttu esikoisromaaninsa ei vakuuttanut ketään.

En pysty kommentoimaan Eskelisen myöhempiä töitä, koska en ole niitä seurannut. Unohdin hänet ja trilogian muiden osien synoptisen marginaalin. Voi olla, että Eskelinen on myöhempinä aikoina julkaissut mestariteoksia, joista minä en tiedä mitään. Nonstopista ei kuitenkaan mestariteokseksi ollut, ei likimainkaan, ja se oli noloa, koska Eskelinen oli ennen esikoisromaaninsa julkaisemista yrittänyt nolata koko suomalaisen kirjallisuuden. Näin tehdessään hän loi odotuksen, että hänellä itsellään on tarjota pirkkosaisioiden koneellisen nollaproosan tilalle jotain huimasti parempaa.

Muistot noista kaukaisista vuosista heräsivät luettuani Anita Konkan pohdintoja suomalaisen proosan tilasta. En nyt tarkoita, että rinnastaisin toisiinsa Anita Konkan ja Markku Eskelisen, en missään nimessä. Mutta nuo Konkan pohdinnat ovat kirjallisuuspiireissä nykyään varsin yleisiä. Olen tavannut monia ihmisiä, jotka ajattelevat että runous on meillä elävää, sykkivää ja uudistusmielistä, mutta proosa pystyyn kuollutta, kaavoihinsa kangistunutta ja taantumuksellista. Moni näistä ihmisistä tosin myöntää, ettei juuri lue suomalaista proosaa. “Ei sitä voi lukea, koska se on niin paskaa”. Tietävät sen kai sitten lukemattakin.

Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että suomalaisen proosan tilasta alettaisiin keskustella kriittisesti. Ei se minunkaan mielestäni missään paraatikunnossa ole. Harva kotimainen romaani koettelee proosakerronnan konventioita, avartaa kirjallista mielikuvitusta tai iskee palleaan niin että tuntuu. Harmikseni en kuitenkaan kuule vakavahenkistä keskustelua vaan lähes pelkästään “suomalainen proosa on paskaa” -suunsoittoa. Punnitut ja tasokkaat keskustelunavaukset loistavat poissaolollaan. Miksi ihmeessä? Jos kerran Suomessa on suuri joukko valveutuneita ihmisiä, jotka tiedostavat proosamme alennustilan, miksi he eivät ryhdy pohtimaan, mitä asialle voitaisiin tehdä? Missä luuraavat uuden proosan etujoukot, jotka lyövät pöytään omat teesinsä tai laativat omat manifestinsa? Kustantamoja on tästä hiljaiselosta turha syyttää. Olen useammaltakin taholta kuullut, että kustantamoihin ei mitenkään tulvimalla tulvi briljantteja proosakäsikirjoituksia, jotka haastaisivat perinteiset kirjallisuuskäsitykset ja uudistaisivat suomalaista fiktiota. Harvassa ovat sellaiset yritelmät. Eivät kustantamot pahantahtoisuuttaan jätä uusia uria aukovia käskirjoituksia julkaisematta. Voisin kuvitella, että ne pikemminkin toivottaisivat sellaiset tervetulleeksi.

Ei kai tässä auta muu kuin jäädä toiveikkaana odottamaan, että jossain vaiheessa “suomalainen proosa on paskaa” -suunsoitto jalostuu vakavahenkiseksi keskusteluksi ja kiinnostaviksi käsikirjoituksiksi. Kainona toiveena esitän, että proosaamme ei yritettäisi viedä nykyaikaan samanlaisella keskustelutyylillä kuin mitä Markku Eskelinen harrasti parikymmentä vuotta sitten. Niin viihdyttävältä kuin hänen lärväilynsä tuntuikin kusipäisestä kirjallisuudenopiskelijasta.

P.S.

Koska kaikki kuuluu kyseenalaistaa, jossain vaiheessa voitaisiin arvioida kriittisesti uudelleen myös proosan uudistamisen ja kirjallisten kokeilujen käsitteet. Oliko Arto Salminen suomalaisen kirjallisuuden uudistaja? Mielestäni oli, vaikka tuskin moni häntä sellaisena pitää. Ei uudistavan kirjallisuuden tarvitse olla esimerkiksi pelkästään sellaista, jonka jäljet johtavat suoraan mannermaisten yliopistojen filosofian laitoksille. Eikä kokeellisuus itsessään ole laadun tai edes kiinnostavuuden tae. Kuten Infinite Jestin kirjoittaja David Foster Wallace sanoi, enemmistö kokeellisesta proosasta on typerryttävän tylsää roskaa. Sitä paitsi tietyissä piireissä liikuttaessa mikään ei ole sen konformistisempaa kuin kirjoittaa tekstiä, joka sisältää juuri oikeat intertekstuaaliset viittaukset ja on juuri oikealla tavalla kompleksista, monihahmotteista ja pakenevaa.

Kommentit (78)
  1. Hieno, aiheellinen kirjoitus. Kokeellisen proosan ja tekotaiteellisen paskan raja saisi todellakin olla vähintään Pyreneitten luokkaa. Mitä kokeellisemmaksi kotimainen proosa (harvoin) intoutuu, sitä enemmän se lähestyy itsetarkoituksellista sekoilua ja surkeata kikkailua, pahimmillaan kotimaista “elokuvataidetta”. Kokeellisuus on kauneinta hienovaraisista kuvantärähdyksissä.

    Ja sopii myös miettiä, ovatko proosarunot enemmän loukkaus proosalle kuin tekohengitystä runoudelle.

  2. √.S. ¿uoma-aho
    12.10.2010, 00:53

    Minä en ole ikinä pitänyt Eskelistä kirjailijana vaan valmiita ajatuksia Suomeen istuttamaan pyrkineenä filosofina ja myöhemmin sitten pelien/digikirjallisuuden tutkijana.

    Se, että toivoo Eskeliseltä hyvää romaania on yhtä turhanpäiväistä kuin toivoa, että Linkola eläisi teesiensä mukaan. Kysymys on järjestelmän kritiikistä, ei vapahtamisesta ja lopullisen työn tekemisestä muiden puolesta. Sitä paitsi jos Eskelinen kirjoittaisi pari “vallankumouksellista” romaania (tai jotain) meidän luettavaksemme, kuka kirjoittaisi niitä hänelle?

    Eskelisen eetos – arvottamatta sitä nyt sen kummemmin, en jaksa toisaalta sortua isälliseen konservatismiin (sillä hieman huvittavaa on taipumuksesi teilata “nuoruuden” juttujasi kusipäisyydeksi; aivan kuin olisit tullut itse salskeaksi isäksi) – on ylipäänsä tuomittu jäämään marginaaliin Suomessa, se on tavallaan kirjallista äärialakulttuuria. En tiedä voiko moinen eetos edes elää romaanien sivuilla Suomessa.

    “Sianhoito-oppaan” ajoista kotimainen proosa ei ole muuttunut tippaakaan, jos arvottaa Oppaan kriteereillä. Sinänsä jo aika turhanpäiväinen kysymys, niin vähän kirjallisuudella on merkitystä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *