Suomalaisesta proosasta

Joskus kahdeksankymmentäluvun lopulla katsoin televisio-ohjelmaa, jossa olivat keskustelemassa Markku Eskelinen ja Pirkko Saisio. En muista tarkasti, mistä kaikesta siinä puhuttiin, mutta ainakin kirjallisuudesta.

Eskelinen ilmoitti Saisiolle, että tämä kirjoittaa koneellista nollaproosaa ja uhosi pystyvänsä suoltamaan samanlaista tekstiä koska tahansa. Hän myös hiillosti Saisiota tivaamalla: ”Sano mulle, mitä on skitsoanalyysi”, ”Selitä mulle polysemiaan palautumaton disseminaatio”. Kun Saisio puhui jotain kollektiivisesta piilotajunnasta, Eskelinen piikitteli: ”Sä olet kyllä jämähtänyt sinne kuusikymmentäluvulle, kaikkihan tietää että kollektiivinen piilotajunta on vain jungilainen vitsi.”

Oi niitä aikoja. Se, että muistan Eskelisen spontaanit heitot miltei sanatarkasti, johtuu siitä että olin noihin aikoihin kusipäinen kirjallisuudenopiskelija, joka piti yöpöydällä Raamatun paikalla Eskelisen ja Jyrki Lehtolan pamflettia Jälkisanat: Sianhoito-opas. Ottaa koville tunnustaa tällainen asia julkisesti, mutta tunnustettava se on. Pekka Tarkkaa pidin taantumuksen ruumiillistumana, koska hän oli lyönyt jossain nyrkkiä pöytään ja julistanut, että suomalainen kirjallisuus ei alistu dekonstruktiolle.

Mitä mahdoin ajatella tuolloin suomalaisesta kirjallisuudesta? Mitäpä muutakaan kuin että paskaa se on, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (Hans Selo, Mariaana Jäntti, Markku Lahtela). Odotin Eskelisen esikoisromaania kuin kuuta nousevaa, toivoin että se räjäyttäisi koko suomalaisen kirjallisuuden, ei jättäisi kiveä kiven päälle. Eskelisen esikoisromaanin (en olisi ikimaailmassa sanonut sitä teokseksi, koska tiesin ettei tekstiä pidä teurastaa teokseksi) nimi oli Nonstop. Ihan näpsäkkä nimi, mutta alaotsikko vasta komea olikin: Trilogian muiden osien synoptinen marginaali. Haaveilin kirjoittavani joskus romaanin, jossa olisi samantyylinen alaotsikko.

Pidinkö minä Nonstopista? Ymmärsinkö minä sitä? No jaa. En ainakaan rohjennut tunnustaa kellekään, että jäin sitä lukiessa ymmälleni, koska olisin voinut leimautua imbesilliksi. Niinpä otin tavakseni sanoa keskusteluissa toisten kirjallisuudenopiskelijoiden kanssa, että ”on siinä ainakin hyviä fragmentteja”. Tuollainen lausunto oli toisaalta turvallisen ympäripyöreä, toisaalta antoi vaikutelman kriittisestä mielestä.

Räjäyttikö Nonstop suomalaisen kirjallisuuden? Sitä se ei tehnyt — useimpien kirjallisella kentällämme asemansa vakiinnuttaneiden suureksi tyydytykseksi. Parnassossa Arto Virtanen kirjoitti siitä arvostelun, joka otsikoitiin koruttomasti: ”Teilaus”. En muista kyseisestä arvostelusta paljon muuta kuin että siinä käskettiin kuvittelemaan Suur-Markku, jolla on metrin pituinen kyrpä ja joka kyrvällään herättää vain kauhua ja pahaa oloa (tai jotain muuta ikävää, en muista sanatarkasti). Yleiseksi vaikutelmaksi Eskelisestä taisi jäädä, että hän oli nuori ja vihainen ja olisi halunnut olla vielä vaarallinenkin, mutta että hänen kohuttu esikoisromaaninsa ei vakuuttanut ketään.

En pysty kommentoimaan Eskelisen myöhempiä töitä, koska en ole niitä seurannut. Unohdin hänet ja trilogian muiden osien synoptisen marginaalin. Voi olla, että Eskelinen on myöhempinä aikoina julkaissut mestariteoksia, joista minä en tiedä mitään. Nonstopista ei kuitenkaan mestariteokseksi ollut, ei likimainkaan, ja se oli noloa, koska Eskelinen oli ennen esikoisromaaninsa julkaisemista yrittänyt nolata koko suomalaisen kirjallisuuden. Näin tehdessään hän loi odotuksen, että hänellä itsellään on tarjota pirkkosaisioiden koneellisen nollaproosan tilalle jotain huimasti parempaa.

Muistot noista kaukaisista vuosista heräsivät luettuani Anita Konkan pohdintoja suomalaisen proosan tilasta. En nyt tarkoita, että rinnastaisin toisiinsa Anita Konkan ja Markku Eskelisen, en missään nimessä. Mutta nuo Konkan pohdinnat ovat kirjallisuuspiireissä nykyään varsin yleisiä. Olen tavannut monia ihmisiä, jotka ajattelevat että runous on meillä elävää, sykkivää ja uudistusmielistä, mutta proosa pystyyn kuollutta, kaavoihinsa kangistunutta ja taantumuksellista. Moni näistä ihmisistä tosin myöntää, ettei juuri lue suomalaista proosaa. ”Ei sitä voi lukea, koska se on niin paskaa”. Tietävät sen kai sitten lukemattakin.

Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että suomalaisen proosan tilasta alettaisiin keskustella kriittisesti. Ei se minunkaan mielestäni missään paraatikunnossa ole. Harva kotimainen romaani koettelee proosakerronnan konventioita, avartaa kirjallista mielikuvitusta tai iskee palleaan niin että tuntuu. Harmikseni en kuitenkaan kuule vakavahenkistä keskustelua vaan lähes pelkästään ”suomalainen proosa on paskaa” -suunsoittoa. Punnitut ja tasokkaat keskustelunavaukset loistavat poissaolollaan. Miksi ihmeessä? Jos kerran Suomessa on suuri joukko valveutuneita ihmisiä, jotka tiedostavat proosamme alennustilan, miksi he eivät ryhdy pohtimaan, mitä asialle voitaisiin tehdä? Missä luuraavat uuden proosan etujoukot, jotka lyövät pöytään omat teesinsä tai laativat omat manifestinsa? Kustantamoja on tästä hiljaiselosta turha syyttää. Olen useammaltakin taholta kuullut, että kustantamoihin ei mitenkään tulvimalla tulvi briljantteja proosakäsikirjoituksia, jotka haastaisivat perinteiset kirjallisuuskäsitykset ja uudistaisivat suomalaista fiktiota. Harvassa ovat sellaiset yritelmät. Eivät kustantamot pahantahtoisuuttaan jätä uusia uria aukovia käskirjoituksia julkaisematta. Voisin kuvitella, että ne pikemminkin toivottaisivat sellaiset tervetulleeksi.

Ei kai tässä auta muu kuin jäädä toiveikkaana odottamaan, että jossain vaiheessa ”suomalainen proosa on paskaa” -suunsoitto jalostuu vakavahenkiseksi keskusteluksi ja kiinnostaviksi käsikirjoituksiksi. Kainona toiveena esitän, että proosaamme ei yritettäisi viedä nykyaikaan samanlaisella keskustelutyylillä kuin mitä Markku Eskelinen harrasti parikymmentä vuotta sitten. Niin viihdyttävältä kuin hänen lärväilynsä tuntuikin kusipäisestä kirjallisuudenopiskelijasta.

P.S.

Koska kaikki kuuluu kyseenalaistaa, jossain vaiheessa voitaisiin arvioida kriittisesti uudelleen myös proosan uudistamisen ja kirjallisten kokeilujen käsitteet. Oliko Arto Salminen suomalaisen kirjallisuuden uudistaja? Mielestäni oli, vaikka tuskin moni häntä sellaisena pitää. Ei uudistavan kirjallisuuden tarvitse olla esimerkiksi pelkästään sellaista, jonka jäljet johtavat suoraan mannermaisten yliopistojen filosofian laitoksille. Eikä kokeellisuus itsessään ole laadun tai edes kiinnostavuuden tae. Kuten Infinite Jestin kirjoittaja David Foster Wallace sanoi, enemmistö kokeellisesta proosasta on typerryttävän tylsää roskaa. Sitä paitsi tietyissä piireissä liikuttaessa mikään ei ole sen konformistisempaa kuin kirjoittaa tekstiä, joka sisältää juuri oikeat intertekstuaaliset viittaukset ja on juuri oikealla tavalla kompleksista, monihahmotteista ja pakenevaa.

Kommentit
  1. 1

    Jari Tammi sanoo

    Hieno, aiheellinen kirjoitus. Kokeellisen proosan ja tekotaiteellisen paskan raja saisi todellakin olla vähintään Pyreneitten luokkaa. Mitä kokeellisemmaksi kotimainen proosa (harvoin) intoutuu, sitä enemmän se lähestyy itsetarkoituksellista sekoilua ja surkeata kikkailua, pahimmillaan kotimaista ”elokuvataidetta”. Kokeellisuus on kauneinta hienovaraisista kuvantärähdyksissä.

    Ja sopii myös miettiä, ovatko proosarunot enemmän loukkaus proosalle kuin tekohengitystä runoudelle.

  2. 2

    sanoo

    Minä en ole ikinä pitänyt Eskelistä kirjailijana vaan valmiita ajatuksia Suomeen istuttamaan pyrkineenä filosofina ja myöhemmin sitten pelien/digikirjallisuuden tutkijana.

    Se, että toivoo Eskeliseltä hyvää romaania on yhtä turhanpäiväistä kuin toivoa, että Linkola eläisi teesiensä mukaan. Kysymys on järjestelmän kritiikistä, ei vapahtamisesta ja lopullisen työn tekemisestä muiden puolesta. Sitä paitsi jos Eskelinen kirjoittaisi pari ”vallankumouksellista” romaania (tai jotain) meidän luettavaksemme, kuka kirjoittaisi niitä hänelle?

    Eskelisen eetos – arvottamatta sitä nyt sen kummemmin, en jaksa toisaalta sortua isälliseen konservatismiin (sillä hieman huvittavaa on taipumuksesi teilata ”nuoruuden” juttujasi kusipäisyydeksi; aivan kuin olisit tullut itse salskeaksi isäksi) – on ylipäänsä tuomittu jäämään marginaaliin Suomessa, se on tavallaan kirjallista äärialakulttuuria. En tiedä voiko moinen eetos edes elää romaanien sivuilla Suomessa.

    ”Sianhoito-oppaan” ajoista kotimainen proosa ei ole muuttunut tippaakaan, jos arvottaa Oppaan kriteereillä. Sinänsä jo aika turhanpäiväinen kysymys, niin vähän kirjallisuudella on merkitystä.

  3. 3

    sanoo

    Olin esirunkkausiässä, kun kyseinen ohjelma televisioitiin. Luin vähän, ymmärsin vielä vähemmän, mutta silti se paloi päähän kuin magnesiumnauha. En, vilpittömästi, tiedä miksi. Jokin kummallinen pelottomuus, typeryys ja härskiys M. Eskelisen määritelmässä Saision tekstistä: ”Ylikansallista nollaproosaa.” Mitä vittua se edes tarkoittaa? Olen täysin eri mieltä, mutta silti nuo sanat painuivat päähän, samaan nuppiin jonka arvoasteikon huipentuma oli koripallon Euroopan Cup-voittajien cup, Tel Aviv Maccabi vs. Zibona Zagreb. Selostajana Pentti Salmi. Eläköön Salmi ja Eskelinen, ja kuolkoon.

  4. 4

    sanoo

    ”Se, että toivoo Eskeliseltä hyvää romaania on yhtä turhanpäiväistä kuin toivoa, että Linkola eläisi teesiensä mukaan.”

    Niin toki. Mutta tässä näkyy, ettet itse ole ”aikalaisia”. Eskelinen nimittäin omalla toiminnallaan vahvasti loi odotuksia, että sieltä olisi tulossa jotain tosi järisyttävää. Ja kun hän oli vielä kääntämätön lehti kirjailijana, tuollaiset odotukset pääsivät myös leviämään ainakin niissä piireissä, joissa kirjallisuutta puhuttiin. Noista odotuksista tuossa puhuinkin, en niinkään siitä, kuinka järkeviä ne olivat.

    ”Sitä paitsi jos Eskelinen kirjoittaisi pari ”vallankumouksellista” romaania (tai jotain) meidän luettavaksemme, kuka kirjoittaisi niitä hänelle?”

    Tuon olen kuullut jossain ennenkin 🙂 Pidän huomiota enemmän nokkelana kuin relevanttina, mutta johtunee siitä, että en henkilökohtaisesti kauheasti elä vallankumouksen odotuksessa.

    ”hieman huvittavaa on taipumuksesi teilata ”nuoruuden” juttujasi kusipäisyydeksi; aivan kuin olisit tullut itse salskeaksi isäksi”

    Huvittavaksi se on nimenomaan tarkoitettu. Yksi iloja elämässäni on nauraa nuoruuden toilailuilleni. Ja vielä parempaa jos on seurassa samanikäisiä ihmisiä, joiden kanssa tämän ilon voi jakaa.

    Vakavasti: uskon kyllä olevani viisaampi, salskeampi ja muutenkin parempi ihminen kuin olin kusipäisenä kirjallisuudenopiskelijana.

    ””Sianhoito-oppaan” ajoista kotimainen proosa ei ole muuttunut tippaakaan, jos arvottaa Oppaan kriteereillä.”

    Tässä olet paljolti oikeassa. Pitäisikö asialle tehdä jotain? Mitä?

    ”nuo sanat painuivat päähän, samaan nuppiin jonka arvoasteikon huipentuma oli koripallon Euroopan Cup-voittajien cup, Tel Aviv Maccabi vs. Zibona Zagreb.”

    Juu, kyllä mullakin Eskelisen jutut ovat samassa muistilokerossa kuin vaikkapa Calgaryn olymialaisten viimeinen lätkämatsi Suomi-Neuvostoliito Antero Karapalon selostuksella: ”Ja Lehtonen nostaa kiekon, Lehtonen nostaa kiekon maaliin…”

  5. 5

    sanoo

    Joo, tuo mainitsemasi aikalaisuuden puute on kyllä hyvä huomio. Olisi ollut hauska seurata sitä ”mediasotaa”. Kyllä minäkin sitten omana aikanani Jälkisanoja lukiessani ajattelin, että Lehtolan ja Eskelisen omat kirjat ovat vamasti hienoja. No, kyllähän se vähän epäuskoiseksi hihittelyksi meni silloin. Totuuden nimissä en ole lukenut kummankaan proosatuotantoa alkua pidemmälle. Tosin se Nonstop minun on tarkoitus tarkistaa uudelleen, että olisiko siinä mitään purtavaa jonkinlaisen lyhytproosan näkökulmasta.

  6. 6

    sanoo

    ”Tosin se Nonstop minun on tarkoitus tarkistaa uudelleen, että olisiko siinä mitään purtavaa jonkinlaisen lyhytproosan näkökulmasta. ”

    Lehteilin Nonstopia ihan piruuttani vähän aikaa sitten.

    Ja kyllä, voin minä edelleen sanoa, että ”on siellä ihan hyviä fragmentteja”. Mutta ei sitä kyllä jaksa lukea lineaarisesti kannesta kanteen -periaatteella, ehkei ole tarkoituskaan.

  7. 7

    sanoo

    Pistänpä tämän tiedon nyt tännekin (Anita Konkan blogin lisäksi):

    Seuraavassa Nuoren Voiman numerossa (5/10), joka on teemaltaan Laboratorio, julkaistaan jakso Mariaana Fieandt-Jäntin uudesta teoksesta. Kaikki kotimaisen proosan ”kokeellisuudesta” huolissaan odottanevat sentään tätä? Amorfiaanasta poikkeavia aikoja ja tempoja, muuan muassa!

    Samassa lehdessä julkaistaan myös Nuoren Voiman Salongissa 9.9.2010 käyty keskustelu kokeellisen proosan mahdollisuuksista (lyhennettynä tosin, sillä keskustelua riitti kolme tuntia). Keskustelijoina olivat siis Mariaana Fieandt-Jäntti, Markku Eskelinen ja Anna Helle, joka toimi puheenjohtajana. Aktiivista yleisö unohtamatta.

    Tulevasta Nuoresta Voimasta löytyy myös muita tekstejä, joissa käsitellään aihetta.

  8. 8

    sanoo

    Heh… muistanpa itsekin tuon erinomaisen hyvin, kulttuurialalle pyrkivänä ekonomiopiskelijana.

    Olen melko varma, että muistijälki on monilla vahva vain siksi, että elimme tuolloin henkisesti vielä ”kekkosenaikaa”, eikä tuollainen kommentointi ollut tuossa harvakanava-järjestelmässä vielä tapana. Muistan jopa Saision ilmeen, ja myöhemmin miettineeni vaikuttiko siihen jotain hänen silloin vielä salainen Jukka Larsson -projektinsa (joka olisi ehkä Eskelistä enemmän miellyttänyt).

    Ihan sama efekti, kun ”Hantta Semanzki” toivotti suorassa viihdelähetyksessä ”helvetin hyvää iltaa”.

    Tv-viihde uudistuu, kaikki uudistuu.

    Semtext oli totisesti hieman nolo suoritus, voin kuvitella ennakkoasetelman kipsanneen tekijäänsäkin. Lehtolalla oli vähän lupaavampaa, mutta hän päätti ilmeisesti luopua kirjallisesta urasta lehdistön puolelle.

    Suomalaisen proosan tila on se mikä se on. Se uudistuu, kaikki uudistuu. Omassa tahdissaan.

    En ole lainkaan tyytymätön tarjontaan. Kun aika ajoin jokin vähän jämähtääkin palleaan (tuon analogian sijaan ehkä Seppälän ”sen jälkeen on vaikea kävellä” olisi sopinut asiayhteystarpeeseen paremmin) olen iloisesti yllättynyt, mutten menetä suuntavaistoa tai aikakäsitystäni.

    Omalla kohdallani kiinnostavan kokeilun ja kornin liiallisen yrittämisen välistä löytyy liian usein raja. Tarkoittaa: itsetietoinen pyrkimys vakuuttaa taidolla/kikkailulla haukotuttaa. Tosin sillä varmistetaan, ettei kirjaa ainakaan myydä, jos haluaa oman lahkonsa tunnustusta enemmän.

    Sporttiteemaa kantaakseni: Heysel 1985. Sanamuotoa en tarkalleen muista, mutta: ”Kuolinuhreilta ei ole vältetty. Mutta peli päätetty pelata.”

    Semtextin mieleenjäävin fragmentti minulle oli, kun kansanedustaja räjäytettiin takapuoleen tuikatulla semtex-pommilla. RRRajuuu! 🙂

  9. 9

    sanoo

    En yleensä alennu tällaiseen eli keskustelemaan ihmisten mielikuvien perusteella, mutta Melenderin kirjoituksessa on muutama virheellinen otaksuma, jotka ajattelin ystävällisesti oikaista niin vähän kuin nykyisin haluankin puhua omassa asiassani.

    Nonstopin vastaanotto päivä- ja aikakausilehdessä oli huomattavasti Melenderin väitettä monipuolisempi ja ristiriitaisempi eli joukossa oli myös kiittäviä arvosteluita. Lehtikritiikki on tietysti vain yksi vastaanoton muoto eikä sellaisenaan ole tae minkään teoksen arvosta ja laadusta, mutta onneksi Nonstopin vastaanotossa on ollut kolme seuraavaakin vaihetta eli käännös, tutkimus ja kirjallisuudenhistoria. Nonstopista valmistui englanninkielinen käännös, joka vakuutti The Review of Contemporary Fiction -lehden (julkaisun avustajalista on pohjois- ja eteläamerikkalaisen postmodernismin kuka on kukin -lista) siitä, että Suomessakin voisi olla tekeillä jotain mielenkiintoista ja niinpä lehti julkaisi katkelman Nonstopista osana New Finnish Fiction -teemanumeroaan kesällä 1996 Kirjallisuuden edistämiskeskuksen sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Toisin kuin suomalaisilla kriitikoilla ROCF:n toimittajilla ei ollut vaikeuksia sijoittaa tekstiäni amerikkalaisen postmodernismin eri aaltojen ja sukupolvien kontekstiin eli voin siis hyvillä mielin sanoa tulleeni vastaanotetuksi. Tämän lisäksi Nonstopista on tehty pari gradua ja sitä käsitellään myös tasoltaan surkeassa Suomen kirjallisuushistoriassa (SKS 1999) kuten myös romaanitrilogiani viimeistä osaa.

    Mitä taas Jälkisanoihin tulee, nyttemmin keskustelua kannattaisi käydä suhteessa Anna Helteen väitöskirjaan Jäljet sanoissa https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/21738/9789513936723.pdf?sequence=1

    Samaa mieltä olen siitä että kokeellisuus, määriteltiinpä se miten tahansa, ei ole laadun tae kuten ei ole pönäkän itsetyytyväinen kokeilemattomuuskaan. En liioin usko että kustantamot aina ja kaikissa tapauksissa kaihtavat kokeellisen kirjallisuuden julkaisemista; ongelma on enemmän siinä kuinka hyvin kustannustoimittajat tuntevat modernismin, postmodernismin ja avantgarden monimuotoiset perinteet (digitaalisesta ja ergodisesta kirjallisuudesta puhumattakaan).

  10. 10

    sanoo

    Hauskaa että alennuit kommentoimaan. Tämähän on suuri kunnia, oikeasti.

    Mainitsin tuon Parnasson jutun vain siksi, että siitä jäi niin vahva mielikuva.

    Ja tarkoitin maininnalla tähdentää kaiken ”hupaisan” jutusteluni keskellä sitä, että melkoiseksi ääripäiden väliseksi epäystävyysotteluksi tuo keskustelu ja kommentointi silloin meni.

    Ehkä naiivisti uskon, että tuosta kaikesta olisi voinut syntyä jotain enemmänkin. Kuten kai yhtä naiivisti uskon, että jotakin voisi olla syntymässä nytkin.

  11. 13

    sanoo

    Hieno kirjoitus, sanoisin. En lähtisi keskustelemaan suomalaisesta proosasta itse, minulla ei ole siihen tarvittavaa kompetenssia. Mutta, Melendet, sen verran voisit ”itseäsi” nostaa että pitäisi kirjoittamasi proosateokset tuossa blogisi vinjetissä…

  12. 14

    Anonymous sanoo

    Lukemisen aakkosissa Ezra Pound sanoo, ettei kannata uskoa niiden asiantuntemukseen tai puheisiin, jotka eivät osaa itse rakentaaa autoa – Eskelinen ja Lehtola eivät osaa.

    Jälkipuberteettisen ejakulaation jälkeen kummallakaan ei ole ollut mitään annettavaa suomalaiselle kirjallisuudelle.

  13. 15

    sanoo

    Ehkä voisin tähän väliin huomauttaa, että alkuperäisen merkintäni tarkoitus oli kepeällä pakinamaisella otteella nostaa esiin niitä ongelmia, joita ns. uudistushenkiseen kirjallisuuskeskusteluun voi sisältyä ja usein sisältyy.

    Pohdintani aihe ei niinkään ollut se, oliko Nonstop merkkiteos vai ei. Tarkoitukseni oli pikemminkin korostaa sitä, miten tuo keskustelu polarisoitui äärimmilleen (toisessa päässä Eskelinen, toisessa Virtanen teilauksineen) ja miten se loi harhaisiakin odotuksia (että tekeillä olisi nyt sellainen teos, joka muuttaisi suomalaisen kirjallisuuden peruuttamattomasti).

    Saattaa olla, että pointtini hukkui tuon kepeän tyylini alle. En kuitenkaan aina jaksa kirjoittaa haudanvakavaa komentolauseproosaa, jossa vain rummutetaan teesejä pöytään. Joskus on mielekästä esittää asiat tarinoiden, analogioiden ym. kautta ja jättää johtopäätökset ja oivallukset lukijalle.

    Ja se, että esitin asiat paljolti mielikuvien ja niiden muistelun kautta pyrki myös korostamaan, että keskustelu myös tuolloin hyvin pitkälle tyrehtyi mielikuvien luomiseksi, aivan kuten nykyisin moni suomalaisen proosan kriitikko pelaa pikemminkin mielikuvilla kuin pyrkii johonkin positiiviseen kontribuutioon tai ulostuloon.

    Kuten tuossa merkinnässä sanon: toivon ettei mahdollisen nyt alkavan proosakeskustelun rakenne muodostu samanlaiseksi kuin se muodostui Nonstopin ja Jälkisanojen aikaan.

    Saattaa olla kyllä turha toive.

  14. 16

    sanoo

    Tommi,

    ymmärsin pointtisi mutta kommentoin edellisessä viestissäni vain omia teoksiani koskevia väärinkäsityksiä ja olen edelleen sitä mieltä että vuosien 80-luvun kontekstin ymmärtämiseksi kannattaisi silmäillä Helteen väitöskirjaa. Omalta osaltani voisin kiteyttää ongelman etenkin kaikille tapakasvatuksesta kiinnostuneille seuraavasti: kuinka keskustella mannermaisesta filosofiasta tai angloamerikkalaisesta postmodernismista sellaisten opponenttien kanssa jotka eivät niitä tunne eivätkä halua niihin tutustua vaan toimivat omien mielikuviensa varassa.

    Vuoden 2010 konteksti on onneksi erilainen eli jos nyt haluaisin jälkilämmitellä esim. noita teemoja asiantuntevia keskustelukumppaneita löytyisi. Myös NVL:n salongin perusteella olisin varovaisen optimistinen keskustelun rakenteen tervehtymisen suhteen. Syyt optimismiin ovat myös rakenteellisia: 80-luvun lopulla ei ollut nykyisenkaltaista nettiä, blogeja, Nuori Voima-lehti ei ollut uudistunut, Hesari ei julkaissut vastineita jne. eli tuolloinen julkisuus ei juuri tarjonnut tarkoitukseen sopivia foorumeita ja toimintatapoja.

    Kirjailijoiden koulutustason noususta ei ole ollut haittaa ja erilaisuuden sietokykykin on vuosien ja kansainvälisen verkottumisen myötä parantunut.
    Kaiken kaikkiaan suomalainen kirjallisuus, niin runous kuin prosakin, on minusta nykyisin huomattavasti kiinnostavampaa kuin 20-25 vuotta sitten.

    En oikein ymmärrä oletusta tai odotusta teoksesta joka muuttaisi suomalaisen kirjallisuuden peruuttamattomasti. En tiedä onko sellaista ilmestynyt sitten Seitsemän veljeksen ja kirjallisuushistoriallisesti katsoen muutokset tapahtuvat toisin eli jotkin tietyt ratkaisut tulevat vähitellen osaksi usean kirjalijan repertuaaria ja vakiintuvat sitä kautta osaksi kirjallista perintöä. Suomalaisen vähänkään oudon ja kokeellisen proosan historia (sanotaan nyt vaikka jääviyssyistä Harhamasta Amorfiaanaan)on suppea ja katkeileva eikä se ole juuri juurtunut osaksi em. perintöä. Lisäksi tuossa odotuksessa on se vika, että sillä voidaan kätevästi mitätöidä minkä tahansa yksittäisen teoksen ansiot.

  15. 17

    sanoo

    ”En oikein ymmärrä oletusta tai odotusta teoksesta joka muuttaisi suomalaisen kirjallisuuden peruuttamattomasti.”

    En minäkään ymmärrä. Siksi toivonkin, että jos vuonna 2010 tai joskus muulloin viriää perustoihin saakka yltävä keskustelu suomalaisesta proosasta, ei käy niin että samalla syntyy tai synnytetään jonkinlainen messiasodotus Vallankumouksellisesta Suomalaisesta Romaanista.

    Tällaiset odotukset aina viime kädessä pelaavat erilaisten mitätöijien pussiin, kuten sanot. Aina tulevat sitten areenalle ne, jotka tivaavat: no näyttäkää nyt se suuri mullistava teos.

    Pienemmässä mittakaavassa ja pienemmissä piireissä tällaisia Kaiken Uudistavia Teoksia on mielestäni hypetetty viime vuosinakin. Joku tietysti kärttää nyt esimerkkejä, mutta jätän ne mieluummin sanomatta.

    Eikä minulla ole mitään tällaisia pienemmissä piireissä ilmeneviä innostuksen puuskia vastaan. Nehän voivat ihan aidosti motivoida uudenlaiseen kirjoittamiseen ja avartaa kirjallista mielikuvitusta.

  16. 18

    sanoo

    Mitä loistavin keskustelu! Tommin postaukseen haluaisin sanoa, että auguurisuuteen ei ole vielä varaa. Eskelistä luetaan yhä, viitekehyksenä tosin ennemmin nykyrunous kuin proosa.

    Eskelisen provokaatiota olen pohtinut viime aikoina, se tuntuu nusahtaneen syvälle ytimiin, minkä huomaa tässäkin ketjussa anonyymeistä katkerista kuiteista. Yhtä kaikki Eskelisen esiin nostamat asiat ja hänen suhteensa kirjallisuuden rakenteisiin on mitä tervehdyttävin seikka tämän maan kirjallisissa keskusteluissa. Nostan hattua.

    Nuoren Voiman keskustelutilaisuus meni harmillisesti ohi, mutta kuulin siitä käydyn kokeellisen proosan keskustelun edenneen lähinnä digikirjallisuuteen.

    Kokeellisuus elää tällä hetkellä runoudessa, mutta raja-aidat proosaan on monin paikoin viitteellisiä. Moni runoteos voisi yhtä hyvin tulla luetuksi proosan kehyksestä. Runouden osaksi ne asettuvat lähinnä siksi, että siellä on halua ja kykyä + innostusta hahmottaa lukutapoja monipuolisen kattavasti sekä vääntää niistä kumpuavia todellisuuskäsityksiä kelloon katsomatta esimerkiksi aamuviiteen Jyväskylän syksyssä.

  17. 19

    sanoo

    ”Yhtä kaikki Eskelisen esiin nostamat asiat ja hänen suhteensa kirjallisuuden rakenteisiin on mitä tervehdyttävin seikka tämän maan kirjallisissa keskusteluissa. Nostan hattua.”

    No juu. Mutta kun katsoo näin muisteluvinkkelistä niin olihan se ilmapiiri silloin kauan sitten myös melkoisen ahdistava. Niin rankkaa se polarisaatio oli. Ja keskustelu väkivaltaisesti henkilöihin käyvää.

    Itsekin pienessä mittakaavassa olin ns. räyhähenkien joukossa. Eräs luennoitsija käski minua painumaan matkoihini kesken luentosarjan, kun hänen mielestään esiinnyin ivallisesti ja irvistelin hänen kommenteilleen. Tuo luentosarja käsitteli elämäkertalähtöistä kirjallisuudentutkimusta, jota tietysti pidin reliikeistä reliikeimpänä.

    Eli kyllä minä ihan selvästi olin kusipäinen kirjallisuudenopiskelija, kuten merkinnässäni sanoin. Enkä minä edes ollut missään tärkeissä keskusteluissa mukana, saati että profiilin olisi ollut julkinen.

    Siinä kaiketi vain törmäsi niin monta asiaa. Toiset hyökkäsivät, toiset puolustivat aggressiivisesti. Eivätkä julkisuuden kentät olleet niin lukuisia ja monimuotoisia kuin nykyisin.

    Pitää lukea Anna Helteen väitöskirja, kunhan ehdin.

    Minuun kai tuosta kaikesta on tarttunut pysyvimmin tietty antihumanismi, joka monellakin tavalla tulee läpi mannermaisesta filosofiasta ja amerikkalaisesta postmodernismista, kun vertailukohdaksi asetetaan suomalaiskansallisen kirjallisuusinstituution perinteinen arvomaailma.

    Monista muista tuon aikaisista jutuista olen sitten kasvanut ulos. Älkääkä nyt takertuko tuohon ”kasvaa”-verbiin. Ihan neutraalissa sävyssä sitä käytän.

    Pysyväksi osoittautui myös kiinnostukseni tiettyihin amerikkalaisiin kirjailijoihin: Pynchon, Barth, Barthelme ym. ym.

    Uudistavuutta olen suomalaisesta proosasta löytänyt sittemmin muillakin kriteereillä kuin niillä, jotka ovat relevantteja Jälkisanojen hahmottelemassa maailmankuvassa — Arto Salmisen jo tuossa merkinnässä mainitsin.

  18. 20

    sanoo

    Niin niitä oli kaksi, Nonstop ja Semtext. Tästäkin kommentistani näkee, miten pinnallisesti voi keskusteuihin nykyään osallistua.

    Muistan viimeksi seuranneeni Markku E:n reittejä Digitaalisen avaruuden aikoihin, nyt huomaan hänen tekevän asioita jotka kiinnostavat enemmänkin. Tosin kovin teoreettisella tasolla minun makuuni, tuo jyväskyläläinen väitöskirjakin jäi pintaselailuksi…

    ME: ”Suomalaisen vähänkään oudon ja kokeellisen proosan historia (sanotaan nyt vaikka jääviyssyistä Harhamasta Amorfiaanaan)on suppea ja katkeileva eikä se ole juuri juurtunut osaksi em. perintöä.”

    Se ei vaan kiinnosta riittävän suurta kriittistä massaa, että pallo liikkeelle lähtisi. Katkeilevuus hyvä huomio myös, sporadista pulpahtelua on vähän väliä. Itse muistutan aina krhm-äänteellä Aapo Heiskasen viikatetanssista, kun jonkun yritän edes osavakuuttaa.

    Tommi: ”Mutta kun katsoo näin muisteluvinkkelistä niin olihan se ilmapiiri silloin kauan sitten myös melkoisen ahdistava. Niin rankkaa se polarisaatio oli. Ja keskustelu väkivaltaisesti henkilöihin käyvää.”

    Se oli se aika ja tapakoodi. kekkosenjälkiaika (pienellä, koska Urkkihan oli jo Ylipresidenttien joukossa), neuvostojen aika, ennen EU:ta ja nettiä.

    Nykyään efektiin tarvittaisiin paljon merkittävämpää provoa, sitä dynamiittia ministerin takapuoleen. Sekin jäisi mieleen, muttei muuttaisi suuria linjoja.

  19. 21

    Anonymous sanoo

    ”Yhtä kaikki Eskelisen esiin nostamat asiat ja hänen suhteensa kirjallisuuden rakenteisiin on mitä tervehdyttävin seikka tämän maan kirjallisissa keskusteluissa. Nostan hattua.”

    Nämä vaatisivat nyt hieman avaamista, aleksis salujärvi. Mitkä asiat Eskelinen nosti esiin? Mikä oli hänen suhteensa kirjallisuuden rakenteisiin? Miten se tervehdytti maan kirjallista keskustelua?

  20. 22

    sanoo

    Anonyymi: osa näistä asioista käy ilmi jo tässä keskustelussa, Eskelisen ylle laittamasta linkistä Anna Helteen väitöskirjaan löytyy lisää matskua.

    Eskelisen suhde kirjallisiin rakenteisiin on asiakysymysten suhteen ytimessä, vaikka häntä ei ole syleilty jäsenyyksillä hiljaiseksi. Ristivalottajana hän on siksi korvaamaton.

  21. 23

    Anonymous sanoo

    as: luin tämän keskustelun, luin myös Anna Helteen väitöskirjan eilen. Kumpikaan ei valottanut eikä ristivalottanut, mitä uutta Markku Eskelinen toi kirjallisiin rakenteisiin tai keskusteluun.

    ”Eskelisen suhde kirjallisiin rakenteisiin on asiakysymysten suhteen ytimessä, vaikka häntä ei ole syleilty jäsenyyksillä hiljaiseksi.”

    Mitkä ovat ”asiakysymykset kirjallisissa rakenteissa” ja mikä Eskelisen suhde niihin on? En ymmärrä.

    Syleilty jäsenyyksillä? Mitä tarkoitat?

    ”Ristivalottajana hän on siksi korvaamaton.”

    Käsittääkseni Eskelisen suhde suomalaiseen kirjallisuuteen on ollut erittäin himmeä, ellei sammunut, pitkän aikaa.

    Jälkisanat oli oman aikansa tuote, jolle ei ole elintilaa tai tilausta nykymaailmassa. Eikä taida olla tarpeeksi kolossaalisia kohteita, joiden imussa voisi surffata julkisuuteen.

  22. 24

    sanoo

    >Kumpikaan ei valottanut eikä ristivalottanut, mitä uutta

    Outo ilmiö, jonka vasta netti on mahdollistanut: tulla muovikassi päässä ilmoittamaan, että jonkun toisen elämäntyöllä ei ole arvoa.

    Eskelisen kritiikit ja muut kirjoitukset puhuvat puolestaan. Itselleni ja monille samanikäisille ne olivat aikanaan portti mannermaisen filosofian ja kirjallisuudentutkimuksen ydinkysymyksiin. Silkkana teknisenä peruskurssina ne ovat olleet tärkeitä: miten kaunokirjallista, akateemista tai journalistista tekstiä luetaan vastakarvaan? mitä kaikkea teksti tulee ilmaisseeksi kirjoittajan tahtomatta? Jne. Näitä on voinut myöhemmin soveltaa moniin eri lukuyhteyksiin. Uskoisin, että Eskelisen suora tai epäsuora vaikutus ulottuu satoihin tällä hetkellä kirjallisella kentällä toimiviin ihmisiin. (Joitakin todistajalausuntoja vaikutuksesta voi muuten lukea esim. Nuoren Voiman numerosta 2-3/08.)

  23. 25

    sanoo

    Perustavia kysymyksiä, joihin tyhjentävästi vastaamista en edes yritä. Henkilökohtaisesti Eskelinen on minulle sysäävä voima. Hän ei kuulu kirjailijaliittoon, mutta tuntee sen käytännöt tarkasti. SKS:n toimintaan hän on myös perehtynyt ja omaa tarkkoja käsityksiä siitä, miten se voisi palvella kirjallisuutta huomattavasti hedelmällisemmin, vertailupohjana vaikkapa Ranskan vastaava lafka.

    Näissä rakenteissa on tässä maassa tuskin ketään muuta, joka asettaa vastaavalla tavalla riippumattomia mittasuhteita ja haastaa.

    Käsityksiin siitä, mitä on kirjallisuus ja mitä se voisi olla, minkälaisena sitä esitetään ulospäin kansallisena projektinamme ja vaalitaan niin käytännön kuin tutkimuksen osalta, on Eskelinen onnistunut asettamaan varsin hyviä huomioita ja kysymyksiä. Jos ne ovat ”sammuneita”, kuljetaan sitten pimeydessä.

  24. 26

    Samuli K. sanoo

    Markku,

    jos olet vielä kuulolla, niin ihan uteliaisuuttani kysyn ilmestyikö Interface 3 koskaan missään muodossa. Ykkönenhän oli kirja, kakkonen on näköjään vieläkin luettavissa verkosta, mutta kolmosesta en ole löytänyt muuta kuin lupauksen ilmestymisestä vuonna 2003.

  25. 27

    Anonymous sanoo

    ”Outo ilmiö, jonka vasta netti on mahdollistanut: tulla muovikassi päässä ilmoittamaan, että jonkun toisen elämäntyöllä ei ole arvoa.”

    Juuri siitähän Jälkisanoissa oli kysymys – tultiin parikymppisten ajattelun honteluudella ja itsevarmuudella ilmoittamaan, että esimerkiksi Georg von Wrightin, Veijo Meren ja Erno Paasilinnan elämäntyöllä ei ole mitään arvoa.

    Kirjallisuudentutkimus – pelkkiä pilviä auringon edessä.

    Minusta Eskelisen ja Lehtolan kirja oli väkivaltainen ja loukkaava, sivistymätön. Tunsin myötätuntoa sen kohteita kohtaan ja toisaalta myötähäpeää tekijöiden puolesta.

    Oli helpotus huomata myöhemmin, ettei kumpikaan, ei Eskelinen eikä Lehtola, päässyt lähellekään pilkkaamiensa kirjallista tasoa tai ihmisyyttä.

  26. 28

    sanoo

    Anonyymille:

    Jälkisanojen suurimpia ansioita oli mielestäni se, että se nosti Manillaköydestä esiin asioita, jotka olivat jääneet tyystin huomaamatta siihenastistelta kirjallisuudentutkimukselta (joka siis oli lukenut, kärjistäen, Manillaköyttä suunnilleen juonireferaatin tasolla: hukkareissu, mutta tarttui sentään köysi mukaan, ja köysikin sitten päätyi katkottuna tunkiolle).

    Eli olet väärässä siinä, että Jälkisanat olisi jotenkin tehnyt tyhjäksi Veijo Meren elämäntyön. Mielestäni tuo essee oli Veijo Merelle pikemminkin kunnianosoitus.

  27. 30

    sanoo

    En minä mitään listaa oikeassa ja väärässä olemisistasi tarkoittanut laatia. Mainitsen Merestä siksi että mainitsit hänen nimensä.

    Muihin väitteisiisi en ota kantaa.

    Mielestäni Arnkil ja Salusjärvi ovat nostaneet esiin sitä, millä tavalla Jälkisanat on vaikuttanut suomalaiseen kirjalliseen kenttään ja millaisia asioita tuonut täkäläiseen keskusteluun.

    Ja kuten alkuperäisestä merkinnästäni voi huomata, myös minä tutustuin aikoinaan mannermaisen filosofian ja amerikkalaisen postmodernismin virtauksiin Jälkisanojen kautta.

    Se on sitten toinen juttu ja kaiketi sivuseikka kokonaisuuden kannalta, että minuun nuo jutut ovat vaikuttaneet ohuemmin ja valikoivammin kuin moniin muihin kirjallisella kentällämme.

  28. 31

    Anonymous sanoo

    Tunnen enimmäkseen suomalaisia raskaan sarjan kirjailijoita, eläviä ja kuolleita. Voin vakuuttaa, että Jälkisanoista ei alun ällistyksen jälkeen keskusteltu mitään – eikä keskustella nytkään. Aluksikin ällisteltiin, miten Viksten kehtasi julkaista moisen tekeleen ja lähinnä Jyrki Lehtolan roolista Erkka Lehtolan poikana.

  29. 32

    sanoo

    Haa, nyt paljastui mistä kenkä puristaa:

    ”Kirjallisuudentutkimus – pelkkiä pilviä auringon edessä.”

    Muistuttaisin Mikko Keskisen lausumasta viisaudesta, jonka toivoisin tulevan yleisempään tietoon, tässä raskaan sarjan kirjailijoiden paksujen kulmakarvojen synkentämässä maasssa: ”Kirjailijat ovat epäonnistuneita kirjallisuuden tutkijoita.”

  30. 33

    sanoo

    Sarkasmia, sarkasmia.

    Uskon kyllä, että Anonyymi on oikeassa siinä ettei Jälkisanat paljon vaikuttanut, ei ainakaan suoralla tavalla kirjallisuutemme valtavirtaan.

    Siksi kirjoitinkin alkuperäisessä merkinnässäni: ”Yleiseksi vaikutelmaksi Eskelisestä taisi jäädä, että hän oli nuori ja vihainen ja olisi halunnut olla vielä vaarallinenkin, mutta että hänen kohuttu esikoisromaaninsa ei vakuuttanut ketään.”

    Mutta tuon yleisvaikutelman rinnalla on sitten tietysti valtavirrasta syrjässä ollut keskustelu ja kirjalliset alakulttuurit. Ja uskon, että niiden kautta tuon keskustelun jälkiä on, epäsuoralla tavalla, tihkunut myös valtavirtoihin.

    Joten Anonyymin väite voi olla samaan aikaan oikea ja väärä (riippuu perspektiivistä). Totuudet ovat usein suhteellisia.

  31. 34

    sanoo

    > Jälkisanoista ei alun ällistyksen jälkeen keskusteltu mitään

    Ensinnäkään Eskelisen tuotanto ei palaudu Jälkisanoihin, vaan täytyisi ottaa huomioon myös 90-00-luvun tekstit. Toiseksi, kaikissa niissä filosofisissa ja kirjallisissa piireissä, joissa mainittuina vuosikymmeninä liikuin, väiteltiin useinkin Eskelisen ja Lehtolan teksteistä. Nyt puhutaan silloisista 20-30-vuotiaista opiskelijoista ja kirjallisuusaktiiveista. Siihen aikaan en tuntenut vielä yhtään ”raskaan sarjan” kirjailijaa, mutta ehkä sillä tasolla oli hiljaisempaa.

  32. 36

    sanoo

    ”Vanha-Antti” kirjoitti: ”(…) kaikissa niissä filosofisissa ja kirjallisissa piireissä, joissa mainittuina vuosikymmeninä liikuin, väiteltiin useinkin Eskelisen ja Lehtolan teksteistä.”

    Tätä en epäile. (Vaikka onkin melko tärkeän ohessa yksi sadoista esimerkeistä, miten meidän julkisesti rahoitettu ja liiallinen ylikorkeakoulutuksemme on rakentamassa omaa, talousarjesta ah-niin-helposti irronnutta yhteiskuntaluokkaa…)

    Vaan, Antti, kerrohan uteliaisuudesta millä tavalla ja minkä tasoisena tämä 20 vuoden aikana Suomeenkin virallisesti saapunut postsomething näkyy kustantamoon tarjottavissa käsikirjoituksissa?

    Et tietenkään itse voi verrata vuoteen 1987, ennen ja hetjälkeen. Arvaisin, että 80/90-luvun vaihteessa oli kyllä nousupiikki.

    Oman näppituntumani mukaan genreä (anteeksi, markkinointimies humorisoi) ei kovin paljoa ole julkaistu. Onko trendi laantunut, ovatko käsikirjoitukset heikompia kuin keskimäärin, vai mistä kiikastaa? Vai onko postetc. valunut huomaamatta osaksi mainstreamia? Siis… (kysymys kaikille enemmän tietäville tai kiinnostuneille) olisiko esimerkiksi Tervo vähemmän ”nollaproosaa” 1987 nuorten vihaisten miesten näkökulmasta? Tai jopa jotain postjotain?

    Tällä viestillä ei sitten ollut tarkoitus dissata ketään tai mitään.

  33. 37

    sanoo

    Seurailin tässä artikkeliisi liittyvää keskustelua pitkissä kommenteissa! Minulla ei ole tähän mitään lisättävää..

  34. 38

    sanoo

    Moi Jussi,

    Aika kimurantti kysymys. Ehkä voisi vähän kiertoteitse vastata näin:

    David Foster Wallace julkaisi 80-90-luvun vaihteessa esseen television ja amerikkalaisen postmodernistisen kirjallisuuden suhteista. Pääväite mutkia suoristaen oli, että televisio, mainonta ja yleisesti populaarikulttuuri oli haukannut sisäänsä valtaosan niistä keinoista, jota 60-70-luvun amerikkalaisessa taideproosassa olivat radikaaleja: ironian, loputtoman itsereflektion, metarakenteet jne.

    Jos tämän havainnon valossa miettii tarjottuja käsikirjoituksia, niin tuntuisi siltä että suurin osa niistä kirjoittajista jotka käyttävät teksteissään esim. mainittuja keinoja tai rakenteita, ovat itse asiassa omaksuneet ne pikemminkin populaari- kuin korkeakulttuurin välityksen kautta: tv-sarjoista, elokuvista jne. Eli kuvio on ehkä mennyt kirjallisuudesta televisioon ja sieltä takaisin kirjallisuuteen. Tai jotain.

    Tässä mielessä on kai tapahtunut jonkinlainen sukupolvenvaihdos. Post-tyyppiset ilmiöt ovat periaatteessa arkea kelle tahansa, mutta samalla taustalla olevat radikaalit ideat ovat vähitellen hämärtyneet ja viitepisteet kadonneet näkyvistä. Monimutkaistunut populaarikulttuuri on tuonut mukanaan myös taantumaa: ironia on jäykistynyt automaatioksi, signifioijat kelluvat maha ylöspäin facebookissa. Tämä on osin ongelmallista, koska tietty edistyksen vire kirjallisiin kokeiluihin on tyypillisesti ajateltu sisältyvän (silloinkin kun ”Edistykselle” on naureskeltu). Taiteen puolella ei tuntuisi riittävältä, että vain omaksutaan ympäröivästä populaarikulttuurista sinne vuosikymmenten takaisesta korkeakulttuurista uuttuneita keinoja ja annetaan kierrätyksen jatkua.

    No, vastatakseni itse kysymykseen sanoisin, että radikaalisti kokeilevaa kamaa näkyy ainakin proosatarjonnassa aika vähän. Mutta valikoima on kyllä sekä julkaisemattomassa että julkaistussa proosassa monipuolisempi kuin ”koivuklapikeskusteluissa” väitetään. (Varmaan esim. sellaiset kirjoittajat kuin Rimminen, Bergroth, Yli-Juonikas ja Hurme olisi aikoinaan yhdistetty post-alkuisiin virtauksiin.)

    Runokäsikirjoituksissa kokeiluja näkee selvästi enemmän, ja tämä heijastelee koko kentän tilannetta. Vastaanotto on jotenkin ennakkoluulottomampaa. Kuten Eskelinen itse kirjoitti hiljattain Kirjaamo-blogin keskustelussa: ”runoilija voi olettaa ainakin osan keinoistaan tunnetuksi ja ymmärretyksi ja jatkaa niiden julkista kehittelyä kirjallisuuden kenttää muuten luonnehtivista tunnistusrajoitteista ja virallisemman reseption nuivuudesta riippumatta”.

  35. 39

    Der Deutsch Sprechende Freund sanoo

    ”… signifioijat kelluvat maha ylöspäin facebookissa.”

    Alentuisin kommentoimaan, että tuohan on aivan pistämätön kiteytys.

  36. 40

    sanoo

    Niin kauan kun saamme odotella tasavallan presidentin suojelemaa Eskelinen-Lehtola tapahtumaa, voisivat kirjallisuudentutkijat mielestäni pohtia mitä itseasiassa suojellaan ensi vuonna Juhani Ahon nimissä.

    Pääkaupungin eliitin pystyyn kuolleita kirjallisuuskäsityksiä ruotsinkielestä suomalaisen kansanihmisen parempana minänä ikään kuin ei mitään olisi opittu 1900-luvun eurooppalaisesta ajattelun kehityksestä, vai mitä?

    Vaikka Aho kirjoittikin suomeksi, olennaista eliitin mielestä on hänen, ja käytännössä koko muun papiston, ruotsinkielinen kotitausta:

    ”Rauhaa ei silloinkaan voitu ajatella ennen kuin vihamieliset tarkoitukset oli eliminoitu murtamalla vihollisen taistelutahto. Vihollinen oli saatava pyytämään rauhaa. Sitten voitiin myöntää armo. Ihmisen kädestä.”

  37. 42

    Anonymous sanoo

    Arnkil: Mitkä tekstit Eskelisen tuotannosta sitten haluaisit nostaa suomalaisen kirjallisuuden historiaan?

    Niissä filosofisissa ja kirjallisissa piireissä, joissa minä liikuin, väiteltiin filosofien ja kirjailijoiden teksteistä.

    Hännikäinen tiivistää oleellisen: ”Markku Eskelinen kirjoittaa Jälkisanoissa G. H. von Wrightistä: ”Hänen tekstinsä ovat jatkuvaa normatiivista monologia, hänen kielensä ei kysy vaan käskee.” Lause kuvaa, luultavasti tahattomasti, Eskelisen ja Lehtolan omaa ilmaisua. Kirjassa ei ole sävyjä, se on taukoamatonta, puuduttavaa maanista huutoa. Se on oppikirjaesimerkki manifesteille tyypillisestä totalitaarisesta kielestä.”

    Jotenkin tällaiset sivusta tulevat jumalalliset julistukset (Jälkisanat), jotka valottavat meille sokeille typeryksille tiettyjen henkilöiden epärehellisyyden kaatuvat aina itseään vastaan. Niissä on jotakin hannukarpomaista, populistista. Kirjoittajat eivät selvästi kykene sietämään mitään auktoriteetteja, opettajia, mutta haluavat itse opettajiksi opettajien paikalle. Lehtolalle siitä tuli elämäntehtävä.

  38. 43

    sanoo

    Hyvä, Antti. Ja tuo maha-heitto oli killeri.

    Tosin tekee mieli kieli poskessa vielä pohtia, mahtaako sinunkin sukupolvesi jo olla tilanteessa, jossa ”oikeaa taidetta ei enä tehdä ja nostalgiakin oli silloin parempaa”…

    Kommenttiasi runouden kokeilusta ja kustannustoimittamista kävin muuten jälkikäteen kommentoimassa osoitteessa blogissa

    http://neonvalot.blogspot.com/

    (Se Jää rikottu -aihe.)

    Tommi: aika hyvin ja tasokkaastikin vetää tämä aihe!

  39. 44

    sanoo

    ”Tommi: aika hyvin ja tasokkaastikin vetää tämä aihe! ”

    Juu, alan olla jo pikkuisen huolissani kun blogiini kertyy näin paljon keskustelua, tämä taitaa olla jo kolmas merkintä peräjälkeen, jossa on useampia kymmeniä kommentteja.

    Minähän en ole mikään keskustelua arvostava tai kaipaava ihminen, enhän pidä yhteislaulustakaan 🙂

    No juu, leikki sikseen, ihan tasokastahan tämä juttu täällä on ollut, eikä noin valtaosiltaan muistuta mielikuvaani nettikeskustelusta.

  40. 45

    sanoo

    Anonyymin kommentteja pohdiskelin eilen illalla tehdessäni matkaa Itäkeskuksen kapakkarunoiltaan. Harmi, että et uskalla kirjoittaa nimelläsi, etkä nimetä näitä ”raskassarjalaisia”, nyt oppositioasetelma jää aika mielikuvamaiseksi.

    Pohdiskelin, että tunnenkohan minä yhtään raskaan sarjan kirjailijaa, mitä tuo määritelmä edes tarkoittaa? Onko Remes tai Mäki sitä? Onko Melender? Vai liittyykö tämä määritelmä jotenkin ikään?

    Entä kirjallisuuskeskustelut? Jos on olemassa jokin ”eliitti”, jossa Tuula-Liina Varis siemailee sokeripalan läpi kahvia määritellessään puheenaiheita muiden hovikirjailijoiden kanssa, vaikuttaako se lopulta jotenkin muita ympäristöjä vahvemmin kirjallisuutemme laajempaan vastaanottoon ja kehitykseen? Eihän valta ja sisältö ole synonyymejä – eikä taiteen historiassa käytännössä yksikään eloon jäänyt esteettinen ajatus ole syntynyt hoveissa.

    Arnkil tuossa kävi läpi omaa ”eskelishistoriaansa”. Meillä on ollut täysin eri polut. Olen itse kulkenut pisimmän mahdollisen linjan kirjoittajaopinnoissa tässä maassa opistotasosta ylempään korkeakoulututkintoon – kaikki tämä maakunnissa pk-seudun sijaan. Parasta aikaa virittelen jatko-opintokuvioita.

    Väitän, että ne keskustelut, joita meikäläiset räkänokat ovat käyneet, kumpuavat perusteellisella tavalla tämän maan kirjallisuuteen. Vaikutus näkyy tietysti jo nyt vahvana, mutta se tulee tästä vielä kasvamaan.

    Olen saanut kädestä pitäen opetusta sekä käynyt keskustelua aika monen kirjailijan kanssa, niin raskaan sarjan laarista (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan) kuin muistakin.

    Kun opiskelee kirjoittamista rapiat kymmenen vuotta, tulee vastaan kaikenlaisia episodeja kirjallisuudesta. Eskelinen on yksi ja varsin näkyvä sellainen. Häntä myös ”opetetaan” näiden eri sarjoissa painivien kirjailijoiden toimesta lukemattomille kirjoittamista opiskeleville. Miten edes voi väittää, että hänen merkityksensä olisi vähäinen tai sammumassa? Tällainen väite kertoo minulle lähinnä sen, että etäisyys kirjallisuuden vuosikymmeniä sitten vakiintuneissa piireissä ja vitaalissa nuoressa päässä on vielä kauempana toisistaan, kuin sitä on totuttu ajattelemaan. Lukeeko tämä eliitti lehtiä ja seuraako muuta mediaa? Jos tällainen porukka on olemassa, miten heille voi huuttaa että valot päälle ja herätys?

    Anonyymi kirjoittaa:

    ”Jotenkin tällaiset sivusta tulevat jumalalliset julistukset (Jälkisanat), jotka valottavat meille sokeille typeryksille tiettyjen henkilöiden epärehellisyyden kaatuvat aina itseään vastaan. Niissä on jotakin hannukarpomaista, populistista. Kirjoittajat eivät selvästi kykene sietämään mitään auktoriteetteja, opettajia, mutta haluavat itse opettajiksi opettajien paikalle. Lehtolalle siitä tuli elämäntehtävä.”

    Tässä on kyllä perää. Kritiikki varsinkin eetoksen osalta on täydellisen aiheellista. Moukkia ja kukkojahan nämä pojat jossain suhteessa o(li)vat. Oli tyyli mikä tahansa, he yhtä kaikki toivat pöytään pureksittavaa. Tuskin he kahdestaan koko Wrightin elämänsisältöä kykenevät nollaamaan. Mutta sitä ristivaloa kyllä saatiin – ja se on kaikkien etu.

  41. 46

    sanoo

    > Mitkä tekstit Eskelisen tuotannosta sitten haluaisit nostaa

    Ainakin Nuoren Voiman kritiikin SKS:n kirjallisuushistoriasta, jossa Eskelinen osoitti tuntevansa myös kotimaisen kaanonin läpikotaisin — ja monet muutkin 90-00-taitteessa ilmestyneistä arvosteluista.

    HS:n taannoisen (-99) postmodernismi-yhteenvedon, Parnasson vastineet, ja ehkä kaikki muutkin vastineet… Akateemisia tekstejä tunnen aika huonosti enkä ole lukenut hänen väitöskirjaansakaan. Mutta eiköhän se ole jo aiheensa puolesta pioneerityötä Suomessa.

    Äh, tämä kuulostaa nyt ihme kanonisoinnilta ja puolustelulta, ihan kuin Eskelinen sellaista kaipaisi. Selvennykseksi: niissä ”piireissä”, joihin viittasin, ei harjoitettu mitään kritiikitöntä fanitusta. Siellä otettiin avauksiin ja teemoihin kantaa ja mietittiin mitä kaikkea mihinkin voisi soveltaa.

    Jälkisanat on oman lajinsa helmi, mutta en minä sellaista takaisin kaipaa. Yritin vain nostaa esiin sitä, että Eskelisellä on kyseisen teoksen jälkeen keskusteluja ruokkineita julkaisuja 20 vuoden ajalta.

    (Tämä on nyt tätä ärsyttävää varhaiskeski-ikäistä rakentavuutta. Jos olisin ollut 35 vuonna -87, olisin varmaan rientänyt puolustamaan Hyryä ”kohtuuttomia syytöksiä” vastaan… Nykyään luen ilolla sekä Eskelistä että Hyryä. Mutta lyökää minua jos alan muuttua jälkistrukturalismin perinneseuran puheenjohtajaksi.)

  42. 47

    sanoo

    Päästääkseni Melenderin jo jatkamaan monoblogiaan muistakin asioista päätän vierailuni tähän ja sitä välittömästi seuraavaan viestiin ja näihin huomioihin:

    1) Helteen väitöskirja on tärkeä mm. siksi, että siinä Jälkisanoja luetaan ensimmäisen kerran esseekokoelmana, joka argumentoi myös rakenteellaan ja muodollaan eli kysymystä siitä mitä Jälkisanat sanoi lähestytään tutkimalla miten Jälkisanat sen sanoi. Jälkisanojen kompositiota tutkittaessa korostuu se miten tekstit kommentoivat itseään ja toisiaan, yhdistelevät asiaproosan eri tyylilajeja (joista herjaus on vain yksi) ja lajityyppejä (joista pamfletti on vain yksi), käyttävät subtekstejään (jne.) ja näin tehdessään kenties havainnollistavat tiettyjä teksti- ja kirjallisuuskäsityksiä, joista olisi ehkä voinut keskustellakin. Tällainen tutkimusote on jokseenkin täydellinen vastakohta Jälkisanoja koskeville mielikuville, jotka vieläkin turhan usein perustuvat vain yhteyksistään irroitettuun sitaattiin, josta sitten tomerasti loukkannutaan ja useimmiten vielä jonkun toisen puolesta. Tämä mitä vs. miten ristiriita huvittaa minua, koska se todistaa yhden JS:n väitteistä eli arnkilliläisittäin sanottuna sen, että kriitikot/kommentoijat eivät yleensä saa kiinni mitään mikä ei jo valmiiksi kellu vatsapuoli ylöspäin.

    2) Aleksikselle: lähestyin salongissa proosan poetiikkaa aika pitkälle digitaalisen ja ergodisen kirjallisuuden näkökulmasta, koska Arnkillinkin mainitsema edistysolettama ja kokeellisuuteen edelleen jossain määrin liittyvä radikaali uutuusolettama toteutuvat em. kirjallisuuden alueella parhaiten. Siellähän voi tehdä kaiken sen minkä paperillakin ja sen lisäksi joitakin kymmeniätuhansia sellaisia temppuja, joihin paperi ei taivu. Raskaan sarjan postmodernisteista tuohon suuntaan ei tosin ole liikkunut kuin Robert Coover.

    3) Samuli K.lle: Inteface 3 valmistui 2003, sitten aloin muunnella sitä ja olen edelleen samalla tyytymättömällä taipaleella. Toinen syy viivästymiseen on siinä, että hankkeen luonteesta johtuen haluan julkaista sen samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi.

    4) Jussi Keinoselle: hauskaa että ekonomitkin uskaltautuvat mukavuusalueensa ulkopuolelle. Minäkin luulen että 80-luvun lopulla oli jonkinlainen pieni piikki tarjonnassa; muistelen mm. Silja Hiidenheimon kertoneen minulle että tuolloin kustantamoihin tuli Nonstopia ja Kirjavaa lehmää matkivia/muistuttavia käsikirjoituksia, joita ei kuitenkaan julkaistu. Niiden laadusta en tietenkään osaa sanoa mitään.

  43. 48

    sanoo

    5) Tommille: toivon, vilpittömästi, että voit kasvaa ulos myös 80-luvun debatin aiheuttamasta ahdistuksesta, jota en oikein ymmärrä, koska kuten jo totesit sinulla ei ollut siinä osaa eikä arpaa. Koska aloitit postauksesi siteeraamalla ulkomuistista pitkät pätkät Menneisyyden salaisuus – ohjelmaa, ajattelin kontekstualisoida sitä seuraavasti: provosoin koska a) se kuului ohjelman dramaturgiaan (60-luku vs. 80-luku) b) aidosti halveksin vastapuolelle asetettuja kirjailijoita ja toimittajia c) koska en esiintymiselläni halunnut asettua osaksi kirjallista yhtenäiskulttuuria jossa ollaan leikisti eri mieltä, mutta lopulta kuitenkin yhtä suurta samat perusarvot jakavaa perhettä d) koska pystyin siihen ja halusin vähän kukkoilla. Huvittavaa kyllä provokaation luonteen esiintymisstrategiana tajusi kaikista antiaikalaisistani parhaiten tv-kriitikko Jukka Kajava joka kirjoitti suunnilleen näin: ”Eskelinen provosoi todella taitavasti, hän on härskimpi kuin Turkka ja Parviainen yhteensä.” Kokemusteni perusteella uskon kyllä vähemmälläkin että provosointi ei mentaalisena genrenä kuulu kaksivaiheiseen suomalaiseen keskusteluperinteeseen, jossa yhä valitellaan että mitään ei tapahdu ja sitten kun tapahtuu todetaan että tämä tuli meille yllätyksenä, jota emme tilanneet.

    6) Anonyymille: huomaan, että kaipaat myötäsukaista kirjoitusta suurmiessarjan kirjailijoista ja siksi minulla onkin ilo suositella sinulle 10 vuotta sitten kirjottamaani Haavikko 2001 -teosta. Toivon että se auttaa sinua joko vetäytymään komeroosi katkeroitumaan seuraaviksi 23 vuodeksi tai rohkaistumaan niin paljon, että uskallat viimein kirjoittaa mielipiteitäsi omalla nimelläsi kuten meillä vastuuntuntoisilla ja rehellisillä aikuisilla on tapana. Näen myös raskas sarja -bluffisi läpi mm. siksi, että olen Jälkisanoista lähtien keskustellut monien ns. raskaan sarjan suomalaisten kirjailijoiden kanssa (myös Jälkisanoista mutta ennen kaikkea kumpaakin osapuolta paljon enemmän kiinnostavista aiheista), sekä niiden joita arvostimme ja jätimme siksi rauhaan että niiden jotka valikoituivat keskeisiksi kohteiksemme institutionaalisen yliarvostuksensa vuoksi. Lähes poikkeuksetta he eivät osoittautuneet kostonjanoisiksi pikkusieluiksi toisin kuin heidän kuviteltuja etujaan vaalivat ja puolustavat lakeijansa, joilla saattaa olla yllättävän paljon valtaa kirjallisuuden kentällä (ja etenkin sitä reunustavilla pimeillä puistokäytävillä) ja juuri tästä sellaiset hyväätarkoittavat kirjailijat kuin Arvo Salo ja Erno Paasilinna minua myöhemmin varoittivat.

    7) Lopuksi: palatakseni valtavirta/marginaali/uudistaminen/vaikutus-keskusteluun on kestämätöntä ja historiatonta (no sieltähän se postmodernismin määritelmä jo tulikin) olettaa että yksikään kulloisestakin valtavirrasta poikkeava teos vaikuttaisi siihen juuri mitenkään. Suomalaisen kirjallisuuden arvostetuin romaani lienee Volter Kilven Alastalon salissa mutta tämä ei ole johtanut siihen, että samankaltaisia romaaneja olisi sen jälkeen kustannettu vaivaksi ja valtavirran tukkeeksi asti. Peliteoreettisesti katsottuna saman voi kai sanoa niinkin että kokeellisemmalla puolella voiton mahdollisuudet ovat suuremmat mutta voittoa joutuu odottamaan pidempään.

    8)Vielä: julkaisin vuonna 2003 salanimellä Jaakko Yli-Juonikas novellikokoelman Uudet uhkakuvat. Niitäkin suosittelen lämpimästi.

  44. 49

    sanoo

    Olisikohan tässä nyt hieno päätös keskustelulle, jota en tilannut mutta joka on paikoin ollut myönteinen yllätys.

    Monoblogiahan minä olen lähtenyt tänne pitämään ja rakentamaan, kuten olen vihjannut ja vihajasin ja kuten Eskelinenkin muisti muistuttaa.

    Minä en enää uusia viestejä tänne laita, mutta jos tee muut haluatte laittaa niin julkaisen kyllä, paitsi julkaisukelvottomat (joita tähänkin keskusteluun tuli muutamia).

    Luen parhaillaan David Shieldsin Reality Hungeria ja se onnistuu mielessäni monellakin tasolla hyödyntämään, uudelleenmäärittmään ja sekoittamaan kirjallisiin manifesteihin liittyviä lukuodotuksia ja -oletuksia, ehkä kirjoitan siitä jotakin monoblogilähtkohdista joskus tulevaisuudessa, ehkä en.

    Reality Hungerin yhtenä mottona on Walter Benjamin-sitaatti: ”All great works of literature either dissolve a genre or invent one.”

    Minä jatkan monotteluani taas joskus, jatkakaa te muut vaikka digittelyänne tai mitä vain.

    P.S.
    Olen pöllämystynyt tuosta Yli-Juonikas -tiedosta. En tiedä, onko Eskelinen kirjoittanut mys Yli-Juonikkaan ”Valvojan” vain onko se joku toinen Yli-Juonikas. Joka tapauksessa tuota romaania olen ylistänyt vähän joka paikassa, muistaakseni jossain monoblogissaninikin tai sen kommenttiosiossa.

  45. 52

    sanoo

    Minä (Eskelisen degeneroitunut perjantaisivupersoona Yli-Juonikas)voin suositella Uhkakuvia vain niille, joille tuottaa vahingoniloa nolo kaunokirjallinen haparointi. Isäntäeliöni kaikkea muuta tuotantoa Jälkisanoista lähtien sen sijaan rekommendeeraan varauksetta kaikille.

  46. 54

    sanoo

    ”Olisikohan tässä nyt hieno päätös keskustelulle, jota en tilannut mutta joka on paikoin ollut myönteinen yllätys.”

    Ristus, missä netistä löytyy tätä parempaa keskustelua? Suht maltillisia linjauksia keskustelusta, joka on heittämällä parasta kamaa, mitä blogosfääristä löytyy. Mä oon lukenut kaikki kommentit kolmesti, ja vitsitkin naurattaa vieläkin. Erityisesti muovipussi-kohta.

    Yli-juonikas-ooppera on käsittämätön. Anna Halmkrona on pelkkä puhdetyö tän uuden rubikinkuution rinnalla, jos tässä on mitään kuittia syvempää todellisuuspohjaa.

  47. 55

    sanoo

    Viimeisiä kommentteja näkyy leimaavan tietty epätietoisuus/hämmennys. Lienee siis paikallaan raottaa salaisuuden verhoa.

    Harvinainen psykiatrinen ”split personality” -oireyhtymä ilmenee Eskelisen teksteissä ajoittaisena fragmentaarisuutena. Muita Eskelisen sivupersoonia minun (Yli-Juonikas) lisäkseni ovat mm. edelläkin mainittu Arto Virtasen diagnosoima Suur-Markku ja kolumnisti Jyrki Lehtola.

  48. 56

    sanoo

    Okei, pieni selvennys ennen kuin kehno vitsini alkaa elää omaa nettielämäänsä totena mielikuvana. En ole Jaakko Yli-Juonikas, joka on yksi niistä 2000-luvulla debytoineista prosaisteista, jotka ansaitsisivat paljon enemmän myönteistä huomiota kuin ovat saaneet. Vitsi perustui mm. Yli-Juonikkaan novellikokoelman sivulla 119 olevaan Nonstop-sitaattiin.

    Pyydän edesvastuutonta pilaani nöyrimmästi anteeksi,
    Markku Eskelinen

  49. 57

    sanoo

    Kirjallisuus on onnekseni ei-ahdistusalueitani, joten Tommin tuskastuttamiseksi yritän omalta osaltani innostaa tähän ketjuun täydet sata haltioitunutta kommenttia.

    Mutta Yli-Juonikkaasta: olen kehunut Uusia uhkakuvia monille, sen jälkeen kun Sammakon Turun nyttemmin suljetun liikkeen myyjä & kääntäjä (skarpin oloinen kundi, olisiko ollut Sami Jotain?) sen minulle tyrkytti. Luin sen samana iltana Down By The Laiturin seniori-illassa, Kauko Röyhkä taustoitti hyvin. Kehut muistanee mm. ylempänä (tod.näk.) kommentoinut Samuli nuuti. (Ja minne hittoon se kirjani jäi, kierrätin sitä Bulevardilla, viimeinen muistikuva että sen luki ainakin Knigan Jaska Pietiläinen.) Myöhemmin jostain liikkui tietoja (vai oliko se jo kaupassa), että JY-J:llä olisi varsin megalomaaninen yli tuhatsivuinen romaani kustantamoissa sisällä. En sitten tiedä olisiko se ollut Valvoja vähemmän tiiviinä.

    Parista aiemmasta omasta päättelystäni Markku E:n (kiinnostava) bluffi ei mennyt minulta täysin läpi:

    1) Uuden uhkakuvat on jollain tavalla sukua Riku Korhosen erinomaiselle Kahden ja yhden yön tarinoille. Joten olen päätellyt, että tekijät ovat olleet samoissa piireissä tai alueilla, huom. myös sama ilmestymisaika. Olen tästä unohtanut kysyä Rikulta, johon olen tutustunut Turkuun muutettuani (hieno, varsin hieno mies).

    2) Turussa Jarkko Laineen seura järjesti matinean 1 1/2 vuotta sitten, jossa (Antinkin linkittämän kuvan oloinen) JY-J oli mukana, kuten myös toinen sen vuoden syksyllä romaanimuodossa debytoiva Juhani Laulajainen. Hannu Raittila samassa sessiossa spekuloi eurooppalaisen taideromaanin perhosenlennolla ja loppumisella, ja molemmat (JY-J ja JL) olivat niin livesti pakkohillityn tuohtuneita, että uskon JY-J:n olevan oikeasti tekijänäkin olemassa, sukunimestään huolimatta.

    Yhtä kaikki, kiinnostavan levoton novellikokoelma se on.

  50. 58

    sanoo

    Nyt kun eijkensilainen brändityö on täällä saanut uusia outoja tasoja, voisin Yli-Juonikkaan kustannustoimittajana mainostaa sen verran että miehen seuraava romaani ilmestyy Otavalta keväällä. Kyseessä on eräänlainen Valvojan sisarteos, tosin aivan omine ihmeellisine sfääreineen.
    Juuri tuossa kuukausi sitten vietin Jaakon kanssa pitkähkön iltapäivän Turun ravintola Koulussa käsikirjoituksen äärellä. Muistan kyllä jälkeenpäin kummeksuneeni kuinka paljon mies muistutti hänestä otettuja valokuvia.

  51. 59

    Anonymous sanoo

    Tämä keskustelu on ollut aivan käsittämätön. En tajua. En ummarra.
    Mistä helevetistä te puhutte?
    Sanokaa jotakin konkreettista.

  52. 60

    Anonymous sanoo

    Ja kyllä minä niin mielini pahoitin, kun ne siinä kötöstyksessään V. Huovista sanoivat Apu-lehteen pakinoivaksi pelleksi. (Joo ei oo sana tarkka konstrutööri tai post-)
    Vetäköön vitun päähän saatanan pässit.
    Huovista ei haukuta!

  53. 61

    Anonymous sanoo

    Eskelinen: Olen lukenut Haavikko 2001-kirjan. Parasta siinä on lopussa oleva Haavikon haastattelu. Unohdit mainita Raine Koskimaan nimen – vai onko hänkin yksi sivupersoonistasi. Pitäisikö tehdä skitsoanalyysi?

    Jos on saanut nauttia jättiläisten seurasta, vähempi ei enää riitä. Siksi Jälkisanojen kaltaisista sutaisuista haltioituminen on jotenkin liikuttavaa.

    En muista, että Haavikko olisi maininnut sinua koskaan, saatan tosin olla väärässä. Enkä löytänyt nimeäsi myöskään Paasilinnan elämäkerrasta. Et tainnut tehdä lähtemätöntä vaikutusta kohteisiisi.

    Muistelen että juuri sinä ”osoittauduit kostonjanoiseksi pikkusieluksi”, joka kirjoitti vastineita Parnassoon näppäimistä täristen. Ehkä olet seestynyt niistä ajoista.

    Sinulla on ilmeisen selvästi vieläkin tarve tulla kertomaan ”ainoa oikea kuva” itsestäsi. Pelkäät, ettei sinua ymmärretä ”oikein”. Se on absoluuttisten ja huonosti kirjoittavien ihmisten vamma. Loputon, jankuttava selittely, jälkisanat.

    Helteen kirjassa tosiaan luetaan Jälkisanoja esseekokoelmana. Se on loukkaus koko lajityyppiä kohtaan. Kaunokirjallisen esseen laatuvaatimukset ovat Himalajalla.

    as: Raskaan sarjan kirjailija? Kollegojen suuresti arvostama ja kadehtima. Hän on ammatikirjailija, kirjoittanut pitkän ja tasokkaan tuotannon. Hän on kokeillut monia kirjallisuuden eri lajityyppejä. Hänen kirjojaan on käännetty monille kielille. Hänet on palkittu monesti ja hän elää pitkillä apurahoilla. Hänen tuotantonsa on kiinnostanut kirjallisuudentutkimusta ja hänen kirjansa noteerataan isoilla kritiikeillä. Hän nauttii kustantamonsa varauksetonta luottamusta ja hänen kirjansa julkaisut ovat isoja tapuksia kulttuuripiireissä, osin kirjakaupoissakin.

  54. 62

    Anonymous sanoo

    ”Jos on saanut nauttia jättiläisten seurasta, vähempi ei enää riitä. Siksi Jälkisanojen kaltaisista sutaisuista haltioituminen on jotenkin liikuttavaa.”

    Maunoko se siinä?
    t. salamyhkäinen nimimerkki ”Yksikään ihminen ei ole Saari”

  55. 64

    sanoo

    Anonyymille: etpä tainnut Haavikolta paljon oppia jos edes tunsit häntä,koska esiinnyt täällä nimettömänä, sekoitat keskustelun vaikutuksentekemiseen ja oletat että kirjailijan ei pidä osallistua tekojaan ja teoksiaan koskevaan keskusteluun.

    Ehkä joskus tulevaisuudessa SKS:n arkisto asentaa kaikkiin kirjailijoihin kaikki heidän keskustelunsa tallentavan mikrosirun, jota elinkautisvangit kirjoittavat puhtaaksi anonyymiin blogiin.

    Sitä odotellessa, viimeinkin, kuulemiin.

  56. 66

    Karo Hämäläinen sanoo

    Tulen keskusteluun jälkijättöisesti ja lisäksi puutun kuivasti tuohon Tommin alkuperäiseen merkintään. Samalla huomaan liikkuvani väärissä piireissä, koska olen välttänyt ”suomalainen proosa on paskaa” -tyylisen analyyttisen argumentoinnin.

    Mitä proosalta sitten odotetaan? Rakenteellista kokeellisuutta? Vai riittävätkö ihan vain hyvät kirjat?

    Useinhan nämä uudistuspuheet kohdistuvat juuri muotoon. Sillä puolella on tapahtunut paljonkin. Okei, Matti Pulkkinen kirjoitti jo x-kymmentäluvulla, mutta hänen romaanejaan luettiin ja ne otettiin vastaan ”romaaneina”. Nykyisin käytetään monia aiemmin eksoottista värinää aiheuttaneita rakennekeinoja keskittymättä niihin sen kummemmin. Jos siis avantgarden ensivaiheessa joku keksii kikan ja kikkailee sillä kikkailun ilosta, seuraavassa vaiheessa keinot sulautuvat osaksi valtavirtaproosaa. Ehkä tässä pitää kuitenkin puhua ”valtavirtataideproosasta”, siis taiteellisesti kunnianhimoisesta kaunokirjallisuudesta, joka ei kuitenkaan leveile kokeellisuudellaan.

    Esimerkkejä? Jari Tervon kapulanvaihtonäkökulmatekniikka Pyhiesi yhteyteen -romaanissa, Hannu Raittilan matonjalanaltavetorakenne Pamisoksen purkauksessa, Tuomas Kyrön vauhdikas seka-aineksen sämpläys 700 grammassa. Tai vaikka se, että Juha Itkonen hyvin valtavirtaisessa romaanissaan leikkii kirjailijaidentiteetillä (samoin kuin vaikkapa Kari Hotakainen Klassikossa 1990-luvulla). Eivät kuulosta suurilta avantardeteoilta, eikä pidäkään. Keinovalikoimaa on luotu, nyt sitä käytetään.

    Olen tietysti itsekin miettinyt – paatuneen rakennelähtöinen kun olen -, miten kirjallisuuden rakenne voisi heijastella yhteiskunnan rakennetta. Millaista muotoa pitäisi kirjoittaa?

    Vaikka muoto on minulle tärkeämpää kuin olisi kohtuullista, kokeellisuus kokeellisuuden vuoksi johtaa useimmiten juuri siihen tekotaiteelliseen paskaan, josta kommenttiketjun alussa on puhe.

  57. 67

    sanoo

    Toi kokeellisuus kokeellisuuden vuoksi -ajatus on aika väsynyt. Hokema, jonka osumatarkkuus on jo historiallisesti säälittävä – ja sen lisäksi se ei tarkoita mitään.

    Tähän keskusteluun pitäisi pikkuhiljaa synnyttää metakeskustelu: anonyymin luoma ”Jos on saanut nauttia jättiläisten seurasta, vähempi ei enää riitä” -eetos lemahtaa kaikessa uskottavuudessaan Eskelisen luomalta kirjalliselta hahmolta.

  58. 68

    sanoo

    Niin kauan kuin jotkut puhuvat kokeellisuudesta, toiset puhuvat vastaavasti kokeellisuudesta kokeellisuuden vuoksi. Niin se käy.

    Itse kai inhoan yhtä paljon kumpaakin hokemaa tai vaatimusta tai normia.

    Eikä kokeellisuudesta puhuminenkaan välttämättä tarkoita yhtään mitään, sekin voi olla tosi väsynyttä juttua. Vähän sama kuin laiska päivälehtikriitikko johonkin valtavirrasta erottuvaan teokseen törmättyään keksii päästää itsensä pälkähästä (& pitää tuntipalkkansa siedettävänä) luonnehtimalla sitä ”erikoiseksi” tai ”kiinnostavaksi” tai ”poikkeavaksi”.

    (Rikon jälleen vaitiololupaustani, mutta itsehän jatkoitte keskustelua)

  59. 69

    Karo Hämäläinen sanoo

    Tommi: Kohti Jussin tavoittelemaa sataa kommenttia!

    Aleksis Salusjärvi: Kommentissani voit korvata nuo sanat esimerkiksi sanoilla ”liiallinen muotoon keskittyminen” tai vain ”muotoon keskittyminen”. Se tarkoittaa konkreettisesti sitä, mihin taiteen tekijä suuntaa luovan energiansa.

  60. 70

    Anonymous sanoo

    Taiteellinen kokeilevuus kai kuihtuu ihmisestä vanhemmiten niin kuin poliittinen radikalismi. ”Olen läpikäynyt tuon vaiheen iloineen ja kiroineen, mutta nyt olen vakiinnuttanut asemani ja olisi typerää horjuttaa perustaa jolla seisoo. Voin toki kirjoittaa ironisen elämäkerran noista vuosista ja suostua pariin lehtihaastatteluun mutta muutoin keskityn posliinikoirakokoelmaani ja syvänmerensukellukseen Thaimaan-huvilallani.”

    Toisaalta omanlaistaan tympeyttä liittyy tilanteisiin, joissa vaikkapa lausutaan kokeellista runoutta tai esitetään performanssia. Myssypäisen yleisön silmät kiiluvat. Viini vajenee laseista. Osa on opiskellut aiheeseen liittyvät teoriat ja esityksen jälkeen suorittaa ”pakollisen” keskustelun dekonstruktiosta tai postmodernin tutkimuksen positioista. No. Ehkä olen itsekin luopio ja antanut kokeellisuuden liekin sammua sisimmästäni. Tai ehkä omaa kolmekymppisen seniiliyttäni en enää jaksa tekstejä, joissa kaikki palikat liikkuvat ja että liike sitten selitetään jostain teoriasta käsin, rajatuilla, valmiiksi määritetyillä käsitteillä – niin kuin hiukkaskiihdyttimen liike palautettaisiin eri pituisiksi putkenpätkiksi ja väitettäisiin näin selvitetyn mistä on kysymys. Ehkä en ole tarpeeksi luova mielenlaadultani kun en kykene moiseen akrobatiaan. Tai olen saanut yliannoksen kokeilevaa taidetta teoreettisimmillaan.

    Välillä silti tuntuu, että vain aniharvat kokeellisen kirjallisuuden edustajat – kokeellisuuden ankarimmin käsitetyllä alueella – pystyvät muotoa uudistaessaan sanomaan jotain, jolla on merkitystä muodon tuolla puolen eli ns. elämän kannalta. Toki heitäkin on. Olen iloinen, että yllättyä saa edelleen.

  61. 71

    sanoo

    Äh, tän viimeisen anomyymin viestin voisi poistaa, kun se on argumentoinnin tasoltaan niin kiusallisen huono ja selvästi jonkun toisen kuin alkuperäisen vastakarva-anonyymin näppäimistöstä.

    En sano sillä mielellä, että tästä keskustelusta puuttuisi poliiseja, vaan lähinnä siksi, että nuo kuvaukset performanssista ja runoesityksistä paljastavat että tää kaveri ei tiedä ollenkaan mistä puhuu.

    Tiedoksi vaan dude, että kuvaamanlaistasi performanssia oli viimeksi 60-luvun alussa (jos silloinkaan). Siitä on 50 vuotta aikaa.

  62. 72

    Anonymous sanoo

    Aleksis:

    Ehkä käytin kirjoituksessani tyylikeinoa nimeltä kärjistys, kuten kuvatessani muinoista radikaalia. Tekstini on yhden ihmisen subjektiivinen purkaus, kokemuksen kuvaus, ei selonteko tosiasioista.

  63. 73

    Anonymous sanoo

    Eskelinen: Minä opin Haavikolta juuri sen, että ”että kirjailijan ei pidä osallistua tekojaan ja teoksiaan koskevaan keskusteluun”.

    Kirjailijan tehtävä on kirjoittaa niin hyvin kuin osaa.

  64. 74

    Anonymous sanoo

    Anonyymi, eikös Haavikko haastanut Hesarin ja Erkon oikeuteen 60-luvulla jonkin kirjallisuuskritiikin takia ja debatoinut 70-luvulla Kansakunnan linjasta? Olisikohan tässäkin niin että älä tee niin kuin Paavo sanoo vaan niin kuin Paavo tekee vai olisiko Paavo vain ollut ironinen.

  65. 75

    Jari Tammi sanoo

    SIllä välin, kun eri Anonyymit tuossa väittelevät keskenään, teen yhden yhteenvedon: kaikki kokeellisuus sallittakoon, kunhan se ei rasittavasti käänny itseensä kuin varpaankynsi. Romaani on sen verran pitkä muoto, että on anteeksiantamatonta lukijalle, jos tarina ei toimi. Onko se liikaa vaadittu nykykirjailijalta – olla olematta runoilija?

  66. 76

    sanoo

    Aleksis Salujärvi: ”nuo kuvaukset performanssista ja runoesityksistä paljastavat että tää kaveri ei tiedä ollenkaan mistä puhuu.”

    joka kaveri oli Anonyymi: ”Myssypäisen yleisön silmät kiiluvat. Viini vajenee laseista. Osa on opiskellut aiheeseen liittyvät teoriat ja esityksen jälkeen suorittaa ”pakollisen” keskustelun dekonstruktiosta tai postmodernin tutkimuksen positioista. No.”

    Ai ei vai? Krhm.

    Markku E:llä oli kyllä erinomainen pointti tässä: ”Suomalaisen kirjallisuuden arvostetuin romaani lienee Volter Kilven Alastalon salissa mutta tämä ei ole johtanut siihen, että samankaltaisia romaaneja olisi sen jälkeen kustannettu vaivaksi ja valtavirran tukkeeksi asti.”

    Eli valtavirrasta poikkeava hienokaan teos ei vaikuta valtavirtaan juuri lainkaan. Millä puolella kellumme maha ylöspäin itse kukin?

    Tähän liittyen jäin miettimään Markku E:n tätä: ”Peliteoreettisesti katsottuna saman voi kai sanoa niinkin että kokeellisemmalla puolella voiton mahdollisuudet ovat suuremmat mutta voittoa joutuu odottamaan pidempään.”

    …että jääkö tuo voitto kuitenkin suhteellisesti katsoen melko pieneksi, samaan aikaan kun ei-kokeellisen puolen voitot kasvavat korkoa korolle? Ja vaikuttavat ”taide””käsitykseen”.

  67. 77

    Anonymous sanoo

    Pari kohtuuttomuuden oikaiseminen ei tee Haavikosta vielä suurta osallistujaa omassa asiassaan. Varsinkin jos tuntee Kansakunnan linjasta käydyn keskustelun laajuuden; siihen osallistui koko senaikainen älymystö oikealta vasemmalle. Haavikon vastine englantilaisen historiantutkija Anthony Uptonille on kyllä lukemisen arvoinen.

    Jättiläisiä ei pidä lukea pelkästään ihmisinä, enemmänkin puhun ihmisten kirjoittamista kirjoista.

    Tässä keskustelussa tuli usein mieleen Baudlairen ironisoini: ”Olla suuri mies ja pyhimys itselleen.”

    Näyttää siltä, että eräiden menneisyys on täynnä erehtymättömyyttä, samoin nykyhetki, ja tulevaisuus rakennetaan samalle oletukselle. Miten he kestävät tämän elämän pituisen triumfin? Ainakin vastustajia täytyy teurastaa matkalla riittävästi.

    Mutta näistä asioista on jo kauan. On uusien sankarien aika. Toivon, että he tekevät virheitä.

    Ja Matti Mäkelä hoitaa loput.

  68. 78

    Anonymous sanoo

    Jarmo Papinniemi Parnasson blogissa 29.1:

    ”80-luvun kirjallisen keskustelun kulminaatioita oli Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan Sianhoito-opas. Uudessa Nuoressa Voimassa on tekijöiden haastattelu, jossa kysytään miltä nyt, 20 vuotta myöhemmin, tuntuu.

    Eskelinen ja Lehtola ovat kasvaneet erilleen. Vastaukset ovat kuin eri vuosikymmeniltä. Eskelinen ottaa Anna Helteen kysymykset tosissaan ja vastaa pohdiskellen, puntaroi avoimesti menneitä tekemisiään. Lehtola taas on jämähtänyt 80-lukulaiseen ironisuuteen ja kätkee todelliset ajatuksensa (jos niitä on) vähättelyyn ja sarkasmeihin.

    Tai kenties Jyrki Lehtola on oikeasti sitä mieltä, että kirjojen kirjoittamisella ja lukemiselle ja niistä keskustelemisella ei ole mitään arvoa. Sellaisenkin ihmisen kanssa on väsyttävää kommunikoida.”

    Miksei kukaan ylistä Lehtolaa? Onko hänellä ”vääriä mielipiteitä” kirjallisuudesta?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *