Romaanin totuus, Systeemin valhe

Taannoisessa merkinnässäni puhuin haamukirjoista, eli teoksista, jotka eivät ole koskaan valmistuneet mutta jotka ovat olemassa ideoina, hahmotelmina tai huhupuheina. Eräs haamukirja on Roland Barthesin romaani Vita Nova. Olisiko hän saanut sen valmiiksi, jos ei olisi jäänyt Pariisissa pesulan pakettiauton alle ja menehtynyt? Sitä emme saa koskaan tietää, mutta Barthesin ajatuksia romaanista ja romaanin kirjoittamisesta on mahdollista lukea postuumisti julkaistusta luentomateriaalin pohjalta koostetusta kirjasta La préparation du roman (ei ole käännetty suomeksi mutta englanninkielinen laitos The Preparation of the Novel julkaistiin viime vuonna).

Barthes pohdiskelee pitkään ja polveilevasti kirjailijan työn arkisia ongelmia: miten, missä ja milloin kirjoittaa, miten kerätä materiaalia, miten merkitä asioita muistiin. Hän ryydittää pohdintojaan anekdooteilla tunnettujen kirjailijoiden elämästä. Anekdootit tuovat monin tavoin esille sitä mitä Barthes nimittää “egoismiksi, johon Teos kirjailijan pakottaa.” Taustalla pilkistää iänikuinen myytti nerosta, joka vaatii itselleen ymmärrystä, kunnioitusta ja työrauhaa. Barthes kuitenkin haluaa purkaa tämän myytin. Hänen mielestään kirjailija ei sakralisoikaan itseään vaan teoksensa, ja antautuu teoksensa palvelukseen käännynnäisen vimmalla.

On kiintoisaa, kuinka ponnekkaasti Barthes korostaa kirjailijan hahmoa. Vain kymmenisen vuotta ennen La prépartion du romanin luentoja hän oli julistanut tekijän kuolemaa ja korostanut, ettei pidä lukea teoksia vaan tekstejä, koska teoslähtöisessä lukutavassa kaikki palautetaan kirjailijaan ja hänen intentioihinsa, ikään kuin kirjailija olisi tekstin takana piileksivä isähahmo, johon vetoamalla voidaan lyödä lukkoon tulkinnat ja merkitykset. (Teoskeskeinen lukutapa on edelleenkin voimissaan esimerkiksi sanomalehtikritiikeissä, joissa romaaneja pyritään ymmärtämään ja arvottamaan “niiden omien lähtökohtien” eli kirjailijan intention mukaan.) Tekstit kuitenkin elävät kauemmin kuin kirjailijat. Ei ole varmaa, luetaanko tämän päivän spekulatiivista fiktiota viidenkymmenen vuoden kuluttua spekulatiivisena fiktiona, vaikka se on sellaiseksi kirjoitettu. Jokaista tekstiä on mahdollista lukea myös kirjailijan intentioiden vastaisesti tai niistä piittaamatta.

Sinänsä siinä ei ole mitään kummallista, että Barthes päätyi palaamaan kirjailijan hahmoon. Hän yleensäkin pyrki kumoamaan tai ylittämään sellaiset teoriat ja ajatusmallit, jotka olivat kivettyneet totuuksiksi, silloinkin kun ne pohjautuivat hänen omaan tuotantoonsa. La préparation du romanin luentojen aikaan 1970-luvun lopulla teesi tekijän kuolemasta oli ehtinyt muodostua akateemisissa piireissä sovinnaisajatukseksi, jonka ympärille rakentui itseään ruokkiva teoreettinen diskurssi.

Viimeisinä vuosinaan Barthesia ajoi pyrkimys kirjoittaa vapaana systeemeistä (marxilaisuudesta, strukturalismista, semiologiasta). Hän halusi antaa vallan mielikuvitukselle ja vapaalle assosioinnille, eräässä haastattelussa hän jopa lausui niinkin kerettiläisen kommentin, että ei pidä kavahtaa ajatusta “representaatiosta”. Vuonna 1975 ilmestynyt muistelmakirja Roland Barthes par Roland Barthes voidaan nähdä eräänlaisena omaelämäkerrallisena romaanina. Sen alkulehdellä neuvotaan lukijoita suhtautumaan kaikkeen mitä kirjassa sanotaan kuin se olisi romaanihenkilön puhetta. Suomeksikin julkaistu Rakastuneen kielellä taas kartoittaa rakastuneen ihmisen tunneryöppyjä pikemminkin esseistin mielikuvituksella kuin teoreetikon systemaattisuudella.

Vita Nova, romaani, joka Barthesilta jäi kirjoittamatta, olisi kaiketi ollut “uuden elämän”, systeemeistä vapaan assosiatiivisen kirjoittamisen huipennus. Sen perusteella mitä siitä pystyn La préparation du romanin luentojen pohjalta kuvittelemaan, kyseessä tuskin olisi ollut kerrontalähtöistä fiktiota vaan pikemminkin jonkinlainen esseeromaani. Barthesille kirjoittaminen oli verbi, josta puuttuu tekemisen kohde. Toisin sanoen kirjoittamisen ainoa päämäärä on kirjoittaminen itse. Näistä lähtökohdista olisi vaikea kuvitella Barthesia työstämässä romaania, jossa ajatukset, havainnot ja kommentaarisuus alistetaan palvelemaan tarkoin määrättyä rakennetta ja juonta.

Jos Barthes ei halunnut ruveta viriiliksi tarinaniskijäksi, miksi hän sitten suunnitteli romaanin kirjoittamista? Siksi että hän halusi vastustaa Systeemiä (tai systeemejä). Kulttuuriamme määrittävät tekstit, narratiivit ja myytit näyttäytyivät Barthesille vallan diskursseina, jotka luovat, ylläpitävät ja uusintavat yhteiskunnallisia hierarkioita. Viimeisinä vuosinaan hän uskoi, että kaunokirjallinen teksti voisi muodostaa vallan diskurssien keskelle vapauden saarekkeen ja horjuttaa valmiiden merkitysten “fasismia”. Ihanteekseen Barthes asetti romaanin, joka ei käske, komenna tai suostuttele vaan puhuttelee lukijaa vailla arroganssia, vailla ylästatusta. Kun romaani vapautuu Vallan ja Systeemin kielestä, sen on mahdollista tavoittaa jotain sellaista, mitä Barthes kutsui “totuuden hetkiksi” (totaaliseksi merkityksellisyydeksi, johon on mahdotonta lisätä mitään). Niitä hän itse tavoitti lukiessaan Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä.

Minulle Barthesin teesit “totuuden hetkistä” palauttivat mieleen David Shieldsin kirjan Reality Hunger, jossa tähdennetään, että yksikään taiteilija ei väitä olevansa “epärealistinen”, vaikka kieltäisi johdonmukaisesti realismin tyylisuuntana. “Every artistic movement from the beginning of time is an attempt to figure out a way to smuggle more of what artist thinks is reality into the work of art.”

Tämä selittää sen, miksi on tärkeää koetella kaunokirjallisuuden konventioita. Vakiintuneet kirjoittamisen ja kertomisen tavat luovat (aivan kuten Barthesin näkökulmasta marxismi, strukturalismi tai semiologia) ympärilleen Systeemin, joka alkaa ennen pitkää tuottaa pikemminkin itsensä näköistä kuin todellisuuteen mielekkäällä tavalla pureutuvaa kirjallisuutta. Nykykirjallisuudessa esimerkiksi kovin yleiseksi käynyt näkökulmatekniikka alkaa olla pikemminkin kirjallista mielikuvitusta kaventava kuin avaratava tapa kuvata maailmaa, mutta kun William Faulkner aikoinaan käytti näkökulmatekniikkaa romaanissaan Kun tein kuolemaa, hän onnistui näyttämään maailman uudella ja yllättävällä tavalla, välittämään “totuuden hetkiä”.

Kommentit (1)
  1. “Sen alkulehdellä neuvotaan lukijoita suhtautumaan kaikkeen mitä kirjassa sanotaan kuin se olisi romaanihenkilön puhetta.”

    Jotkut romaanit ovat jääneet minulta lukematta vain siksi, että ne on selitetty kliseiksi; että ne ovat saaneet hahmonsa enemmänkin selityshistoriansa kuin niiden “itsensä” lukemisen kautta. Niissä romaanin totuus on kadonnut systeemin tapettiin.

    Itselleni kaksi teosta – tai tekstiä kuinka vain nyt haluatte -koki pitkään tämän kohtalon: Sieppari ruispellossa ja Muodonmuutos. Sitten innostuin kummastakin “uudeleen”. Siepparista sen uuden käännöksen vuoksi (vanhaa siis en ole koskaan lukenut)ja Muodonmuutoksesta Lacanin kautta (lähinnä reaalisen käsitteen innoittamana, sillä sitä Samsan kuoriasuus mielestäni on, ankarinta mahdollista tämänpuolisuutta, eli reaalisuutta).

    Siepparista innostuin valtavasti kun tajusin sitä vihdoin lukiessa, että sen perustavin kysymys onkin: miten, tai peräti: onko, Caulfieldiä lainkaan olemassa? Kuka minulle kertoo tuossa romaanissa ja mitä? Tähän asti olin aina uskonut hänen olemassaoloonsa uskomalla lähinnä niihin kehityspsykologisiin tulkintoihin nuoren miehen tilaneesta, joita romaanista oli tehty. Nyt tajusin että kyseessä voi olla vaikka kuka, esim. kujeileva moni-ikäinen muodolla leikkijä, joka elää tästä leikistään. Ja samalla suo minulle vapaan lukemisen kokemuksen.

    Romaani pakeni ja pekenee usean rityksen jälkeenkin otettani ja se on riemullista! Se hengitti minulle kuin elämä. Edes sen tyyliin en voinut enää uskoa: Caulfield hämää oman kertomansa mukaan opettajia kirjoittamalla kavereidensa aineita, joten miksi minä en olisi hämättävänä nyt? Ymmärrän äkkiä, että kun uskon tähän poikamaiseen tyyliin, uskon samalla naiivisti olettamaani kirjoittajaan, hänen aika-paikkaansa ja sunbjektiuteensa.

    Siepparin kanssa kaikesta tulee raikasta valon ja ilman leikkiä. Tekstin vapainta mahdollista kohtaamista… Tuntuu kuin olisi mahdollista lukea sjotan ei-olevaa, ilmavaa tyhjää.

    Olen kirjoittanut tästä pitempäänkin toisaalla (lähinnä Nietzschen ja Beckettin nimillä leikitellen), mutta tässä asian ydin.

    Barthesin neuvoa kantsii noudattaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *