Aineetonta kirjallisuutta

Jorge Luis Borgesilla on novelli nimeltä “Salainen ihme”. Siinä kirjailija Jaromir Hladik joutuu teloitusryhmän eteen ja pyytää Jumalalta viimeisenä toiveenaan saada kirjoittaa keskeneräinen näytelmänsä valmiiksi. Jumala hyväksyy pyynnön. Maailmankaikkeus jähmettyy paikoilleen, teloitusryhmä seisoo kivettyneenä kiväärit tanassa ja tulikäskyä antavan kersantin käsi on jähmettynyt keskenjääneeseen eleeseen. Maailma ei liiku, vain Hladikin ajatus liikkuu. Kun näytelmän viimeinenkin virke on saanut lopullisen muotonsa, ympäröivä todellisuus herää, laukaukset kajahtavat ja Hladik vajoaa kuolleena maahan.

Borgesin novelli kuvaa minulle sitä, kuinka paljon kirjallisuus lopultakin on aineetonta, häilyvää, katoavaista. Läheskään kaikki kirjallisuus ei päädy kansien väliin, vaan elää elämäänsä ideoiden varjomaailmassa. Itse kirjoitan kaiken aikaa, mutta läheskään kaikkea mielessäni hahmottuvaa en laita muistiin, saati naputtele blogiin tai tekstitiedostoon. Olen eräässä esseessäni väittänyt, että jokaista kirjailijaa määrittää paitsi se mitä hän julkaisee myös se mikä häneltä jää julkaisematta. Millainen olisi ollut Bouvard ja Pécuchet, jos Flaubert olisi saanut sen valmiiksi ennen kuolemaansa. Tai The Pale King, jos David Foster Wallace olisi jaksanut pysyä elävien kirjoissa. Nämä mainitut kirjat ovat toki tavallaan olemassa, postuumisti julkaistuina, mutta eivät loppuun kirjoitettuina, vaan eräänlaisina ehdotelmina. Paljon enemmän on kirjallisuuden näkymättömällä puolella sellaista kamaa, joka on ollut tarkoitus kirjoittaa mutta joka on syystä tai toisesta jäänyt pelkiksi hahmotelmiksi. Jos käytäisiin läpi suomalaisten apurahahakemusten työsuunnitelmat parilta vuosikymmeneltä, paljastuisi kosolti aavekirjoja. Kirjoja, jotka ovat jääneet kummittelemaan valmistumattomien kirjojen valtaisaan haamujengiin. Kenties on olemassa sellaisiakin kirjoja kuin Hladikin näytelmä. Aineettomuudessa valmiiksi kirjoitettuja, mutta koskaan aineellistumattomia.

Minullakin on oma aavetuotantoni. Aloin esimerkiksi kerran hahmotella dekkaria, joka sijoittuisi Viipuriin, ei kuitenkaan todelliseen Viipuriin, vaan sellaiseen, joka olisi säilynyt suomalaisten hallinnassa rauhanteon jälkeen. En muista mistä tällaisen ajatuksen sain, ilmeisesti olen joskus lukenut lehtijutun, jossa pohdittiin miltä näyttäisi suomalainen Viipuri nykypäivänä. Omakohtaisia siteitä kyseiseen kaupunkiin minulla ei ole, suvussani ei ole Karjalan evakkoja, enkä ole koskaan matkustellut itärajan takana tai edes tuntenut elävää mielenkiintoa luovutettuja alueita kohtaan. Viipurin näin ensimmäisen kerran omin silmin vasta kolme päivää sitten matkustaessani Allegro-junalla Pietariin. Menomatkalla en harmikseni ehtinyt nähdä linnaa, koska huomioni oli muissa asioissa junan kolkuttaessa sen ohitse. Tänään paluumatkalla pysyin valppaana ja näin sekä linnan että pyöreän tornin. Samalla muistin Viipuri-dekkarini, jonka parissa askartelin viitisen vuotta sitten.

Olen kertonut tuttavilleni tästä kirjahankkeesta ja lyönyt sen tietysti leikiksi: “Viipuri-dekkarilla tavoittaisi niin Karjala-nostalgikot kuin dekkarien lukijat, siinäpä laaja potentiaalinen lukijakunta.” Onnahteleva vitsailuni lienee kompensaatiota epäonnistuneen kirjallisen yritelmän aiheuttamasta pettymyksestä. Kyllä minä Viipuri-dekkarini äärellä olen voivotellutkin, mutta vain itsekseni. Uhrasin runsaasti aikaa henkilöhahmojen luomiseen, miljöön rakentamiseen, juonikuvioiden punomiseen ja ajatusleikkeihin siitä, miltä nykypäivän suomalainen Viipuri voisi näyttää. Tekstiä kertyi viitisenkymmentä liuskaa, mutta sitten yhtäkkiä uskoni loppui. Varmaan siksi, että dekkari näytti suistuvan puoliksi tahalliseksi ja puoliksi tahattomaksi genreparodiaksi. Niinpä Viipuri-dekkarista tuli tuotantoni aavekirja, tai yksi niistä. Se elää edelleen jonkinlaisena hahmotelmana tajunnassani, mutta kukaan toinen ihminen ei tule siihen koskaan tutustumaan. Se on mahdollinen kirja mutta ei olemassaoleva. Ehkä sen kanssa vietetyt työtunnit eivät sittenkään ole täysin hukkaan heitettyjä. Katsellessani junan ikkunasta ohitse lipuvaa Viipuria minusta tuntui, että tuo kaupunki on minulle läheinen, vaikka näin sen ensimmäistä kertaa.

Kommentit (4)
  1. Arja Uusitalo
    3.3.2012, 20:30

    Näitä on varmaan monella kirjailijalla. Itse tein töitä dekkarin kanssa jonka tapahtumat keskittyivät Turkuun. Henkilöt olivat eläviä hahmoja vaikka niihin sitten ei kukaan muu saanutkaan iloa tutustua. Projekti jäi kesken, menetin kiinnostukseni siihen. Hyvä niin. Mutta Turun torilla tuntuu aina jompikumpi päähenkilöni norkoilevan kun siellä kuljen.

  2. Ajatus aavekirjoista on kiehtova. Monta kirjoittamatonta kirjaa kulkee kirjailijan mukana vuosien ja vuosikymmenten ajan. Kirjoittamattomat ovat rakkaita ja monesti rakkaampia kuin kirjoitetut: yksityisiä unia. Osa saa elinvoimaa yllättävistä sattumuksista ja tapaamisista. Kirjallisuuden näkymätön puoli… jossain lähellä se on, kirjoitetun ympärillä. Aistittavissa ehkä – tai ainakin vapaasti kuviteltavissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *