Aineetonta kirjallisuutta

Jorge Luis Borgesilla on novelli nimeltä ”Salainen ihme”. Siinä kirjailija Jaromir Hladik joutuu teloitusryhmän eteen ja pyytää Jumalalta viimeisenä toiveenaan saada kirjoittaa keskeneräinen näytelmänsä valmiiksi. Jumala hyväksyy pyynnön. Maailmankaikkeus jähmettyy paikoilleen, teloitusryhmä seisoo kivettyneenä kiväärit tanassa ja tulikäskyä antavan kersantin käsi on jähmettynyt keskenjääneeseen eleeseen. Maailma ei liiku, vain Hladikin ajatus liikkuu. Kun näytelmän viimeinenkin virke on saanut lopullisen muotonsa, ympäröivä todellisuus herää, laukaukset kajahtavat ja Hladik vajoaa kuolleena maahan.

Borgesin novelli kuvaa minulle sitä, kuinka paljon kirjallisuus lopultakin on aineetonta, häilyvää, katoavaista. Läheskään kaikki kirjallisuus ei päädy kansien väliin, vaan elää elämäänsä ideoiden varjomaailmassa. Itse kirjoitan kaiken aikaa, mutta läheskään kaikkea mielessäni hahmottuvaa en laita muistiin, saati naputtele blogiin tai tekstitiedostoon. Olen eräässä esseessäni väittänyt, että jokaista kirjailijaa määrittää paitsi se mitä hän julkaisee myös se mikä häneltä jää julkaisematta. Millainen olisi ollut Bouvard ja Pécuchet, jos Flaubert olisi saanut sen valmiiksi ennen kuolemaansa. Tai The Pale King, jos David Foster Wallace olisi jaksanut pysyä elävien kirjoissa. Nämä mainitut kirjat ovat toki tavallaan olemassa, postuumisti julkaistuina, mutta eivät loppuun kirjoitettuina, vaan eräänlaisina ehdotelmina. Paljon enemmän on kirjallisuuden näkymättömällä puolella sellaista kamaa, joka on ollut tarkoitus kirjoittaa mutta joka on syystä tai toisesta jäänyt pelkiksi hahmotelmiksi. Jos käytäisiin läpi suomalaisten apurahahakemusten työsuunnitelmat parilta vuosikymmeneltä, paljastuisi kosolti aavekirjoja. Kirjoja, jotka ovat jääneet kummittelemaan valmistumattomien kirjojen valtaisaan haamujengiin. Kenties on olemassa sellaisiakin kirjoja kuin Hladikin näytelmä. Aineettomuudessa valmiiksi kirjoitettuja, mutta koskaan aineellistumattomia.

Minullakin on oma aavetuotantoni. Aloin esimerkiksi kerran hahmotella dekkaria, joka sijoittuisi Viipuriin, ei kuitenkaan todelliseen Viipuriin, vaan sellaiseen, joka olisi säilynyt suomalaisten hallinnassa rauhanteon jälkeen. En muista mistä tällaisen ajatuksen sain, ilmeisesti olen joskus lukenut lehtijutun, jossa pohdittiin miltä näyttäisi suomalainen Viipuri nykypäivänä. Omakohtaisia siteitä kyseiseen kaupunkiin minulla ei ole, suvussani ei ole Karjalan evakkoja, enkä ole koskaan matkustellut itärajan takana tai edes tuntenut elävää mielenkiintoa luovutettuja alueita kohtaan. Viipurin näin ensimmäisen kerran omin silmin vasta kolme päivää sitten matkustaessani Allegro-junalla Pietariin. Menomatkalla en harmikseni ehtinyt nähdä linnaa, koska huomioni oli muissa asioissa junan kolkuttaessa sen ohitse. Tänään paluumatkalla pysyin valppaana ja näin sekä linnan että pyöreän tornin. Samalla muistin Viipuri-dekkarini, jonka parissa askartelin viitisen vuotta sitten.

Olen kertonut tuttavilleni tästä kirjahankkeesta ja lyönyt sen tietysti leikiksi: ”Viipuri-dekkarilla tavoittaisi niin Karjala-nostalgikot kuin dekkarien lukijat, siinäpä laaja potentiaalinen lukijakunta.” Onnahteleva vitsailuni lienee kompensaatiota epäonnistuneen kirjallisen yritelmän aiheuttamasta pettymyksestä. Kyllä minä Viipuri-dekkarini äärellä olen voivotellutkin, mutta vain itsekseni. Uhrasin runsaasti aikaa henkilöhahmojen luomiseen, miljöön rakentamiseen, juonikuvioiden punomiseen ja ajatusleikkeihin siitä, miltä nykypäivän suomalainen Viipuri voisi näyttää. Tekstiä kertyi viitisenkymmentä liuskaa, mutta sitten yhtäkkiä uskoni loppui. Varmaan siksi, että dekkari näytti suistuvan puoliksi tahalliseksi ja puoliksi tahattomaksi genreparodiaksi. Niinpä Viipuri-dekkarista tuli tuotantoni aavekirja, tai yksi niistä. Se elää edelleen jonkinlaisena hahmotelmana tajunnassani, mutta kukaan toinen ihminen ei tule siihen koskaan tutustumaan. Se on mahdollinen kirja mutta ei olemassaoleva. Ehkä sen kanssa vietetyt työtunnit eivät sittenkään ole täysin hukkaan heitettyjä. Katsellessani junan ikkunasta ohitse lipuvaa Viipuria minusta tuntui, että tuo kaupunki on minulle läheinen, vaikka näin sen ensimmäistä kertaa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Näitä on varmaan monella kirjailijalla. Itse tein töitä dekkarin kanssa jonka tapahtumat keskittyivät Turkuun. Henkilöt olivat eläviä hahmoja vaikka niihin sitten ei kukaan muu saanutkaan iloa tutustua. Projekti jäi kesken, menetin kiinnostukseni siihen. Hyvä niin. Mutta Turun torilla tuntuu aina jompikumpi päähenkilöni norkoilevan kun siellä kuljen.

  2. 2

    sanoo

    Ajatus aavekirjoista on kiehtova. Monta kirjoittamatonta kirjaa kulkee kirjailijan mukana vuosien ja vuosikymmenten ajan. Kirjoittamattomat ovat rakkaita ja monesti rakkaampia kuin kirjoitetut: yksityisiä unia. Osa saa elinvoimaa yllättävistä sattumuksista ja tapaamisista. Kirjallisuuden näkymätön puoli… jossain lähellä se on, kirjoitetun ympärillä. Aistittavissa ehkä – tai ainakin vapaasti kuviteltavissa.

  3. 3

    kamunen sanoo

    Ilmeisesti nyt on uuden aika astua esille. Ei tarvitse enää hypistellä hiljaa Halosen varjoissa.

    Ison lehden toimittaja Ilkka Malmberg, joka muistetaan lähinnä suurten sotasankariemme kilven kiillottajana, oli eilen löytänyt pienten ihmisten koteja Seurasaaresta.

    Suurmiesten kulttuuri saa uusia sävyjä runoilevan psykiatrian otteen vihdoin kirvotessa.
    Ja jokaisella on yksi ääni, myös Veli Saulin runoilijamuusalla.

  4. 4

    Samuli K. sanoo

    Nettimaailma on nykypäivänä luonut aivan uuden haamukirja-genren, sillä aina välillä pulpahtelee esiin tarinoita kirjailijoita, jotka ovat löytäneet Amazonista tai jonkin muun nettikaupan valikoimista oman, valmistumatta jääneen kirjansa. Kun suunniteltu kirja pääsee kustantajan listoille, se saman tien päätyy nettikauppoihin ennakkotilauksia varten, mutta kun kirja jääkin kesken ja poistuu kustantajan listoilta, kukaan ei välttämättä älyä informoida siitä kaikkia kirjakauppoja.

    Kiinnostava puolimaailman kirja on myös Vladimir Nabokovin keskenjäänyt The Original Of Laura. Koska Vladimirilla oli tapana kirjoittaa kirjaansa erillisille indeksikorteille, joiden järjestys saattoi vaihdella hyvinkin radikaalista, pari vuotta sitten ilmestynyt laitos kirjasta koostuu irtirepäistävistä sivuista, jotka lukija voi halutessaan järjestää uudelleen mielensä mukaan, jos opuksen toimittajan tulkinta ei miellytä. The Original Of Laura sai tosin tylyn vastaanoton, sillä se ei monien kriitikkojen mielestä ollut tarpeeksi pitkällä jotta sitä olis voinut kutsua edes keskeneräiseksi teokseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *