Rakkaus uhattuna

Harmi, että Unibetissa ei voi lyödä vetoa siitä, minkälaisen kirjan Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander seuraavaksi julkaisevat. Jos voisi, laittaisin rahat likoon sen puolesta, että Uskon sanojen jälkeen tulee Rakkauden sanat.

Rakkaus on nyt kova juttu filosofipiireissä, aivan kuten uskonto oli vähän aikaa sitten.

”Kiinnostus kristinuskoa kohtaan heräsi minulle puhtaasti älyllistä tietä. Yhtäkkiä keskeiset eurooppalaiset vasemmistofilosofit alkoivat kirjoittaa Paavalista (italialainen Giorgio Agamben, ranskalainen Alain Badiou, slovenialainen Slavoj Žižek). Juutalaistaustaiset ajattelijat Emmanuel Levinas ja Jacques Derrida olivat jo tätä ennen kirjoittaneet laajasti uskonnollisista teemoista”, Nevanlinna selitti Uskon sanoissa.

Nyt puuhakkaita filosofejamme johdattelee rakkauden teemoihin Alain Badiou, jonka parin vuoden takainen Éloge de l’amour (julkaistu vastikään myös englanniksi nimellä In Praise of Love) vaatii, että rakkauden käsite on keksittävä uudelleen. Rakkaus nimittäin on nykymaailmassa uhattuna.

Rakkaudesta on kirjoittanut hiljattain myös Pascal Bruckner, jota käsittelin taannoisessa merkinnässäni, mutta hän tuskin samalla tavalla elähdyttää Nevanlinnaa ja Relanderia kuin Badioun kaltainen älymystön superstara. Vaikka Bruckner katsoo olevansa poliittisesti vasemmalla, hänelle nyrpistetään nenää, koska hän on kirjoittanut sapekkaasti länsimaisten intellektuellien kulttuurisesta itseinhosta.

Badiou sen sijaan on vanha maolainen, joka edelleen pitää kiinni siitä, että kulttuurivallankumous oli pohjimmiltaan hyvä juttu, vaikka sen käytännön toteutus jättikin jonkin verran toivomisen varaa.
Maolainen tai ei, Badiou puhuu rakkaudesta välillä jopa haaveksivan kauniisti. Ne, jotka toivovat löytävänsä In Praise of Lovesta 75-vuotiaan ikiradikaalin kiivailemassa vapaasta lemmestä, joutuvat karvaasti pettymään. Badiou ajattelee perusasioista aika lailla samoin kuin keskiverto naistenlehden kolumnisti: himoa ja rakkautta ei pidä sotkea toisiinsa. Himo muuttaa toisen ihmisen objektiksi, hänestä tulee vain ”rintaa, reittä ja revää” entistä eduskunnan puhemiestämme lainatakseni, kun taas rakkaus tekee todeksi ”ihmeen nimeltä me” ilmaistakseni asian niin tommytabermannmaisesti kuin osaan.

Koska Badiou on filosofi eikä runoilija, hän ei tietenkään puhu ”ihmeestä nimeltä me”, vaan identiteetin syrjään työntämisestä ja eron syleilemistä. Hänen mielestään rakkaus on pohjimmiltaan pyrkimystä totuuteen.

”What kind of truth? you will ask. I mean truth in relation to something quite precise: what kind of world does one see when one experiences it from the point of view of two and not one?”

Sunnilleen samat asiat, jotka Badiou rakkaudesta lausuu, voi lukea esimerkiksi Michel Houellebecqin romaaneista ilman filosofista käsiteapparaattia.

Läpi tuotantonsa Houellebecq käsittelee ”rakkauden saarekkeita”, useimmiten menneessä aikamuodossa. Mahdollisessa saaressa – joka jo nimessään viittaa tähän saareke-ajatukseen – hän määrittelee rakkauden tilaksi, jossa yksilöllisyys alkaa säröillä ja maailmassa olemisen ehdot määrittyvät uudelleen. Oman egonsa ainutkertaisuuteen (tai badioulaisittain ilmaistuna identiteettiin) ripustautuva ihminen ei kuitenkaan kykene tuntemaan aitoa, pyyteetöntä rakkautta.

Mahdollisen saaren päähenkilö Daniel suistuu tuhoon pidäkkeettömän hedonismin hengettären vuoksi. Daniel haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta hänen sydämensä valittu, Esther ei pysty tuntemaan mitään halua ja nautintoa kummempaa: ”Esther ei pitänyt rakkaudesta, hän ei halunnut olla rakastunut, hän kielsi sen yhteenkuuluvuuden ja riippuvuuden tunteen, ja koko hänen sukupolvensa teki samoin.”

Mitä vaihtoehtoja Danielin kaltaisilla rakkaudennälkäisillä on tämän kaltaisessa maailmassa? Ainakin huonoja vaihtoehtoja: he voivat a) ajautua kyynisyyteen, nihilismiin ja itsetuhoon tai b) lähteä deittilinjoille onneaan kokeilemaan. Koska elämme maailmassa, jossa luovuus ja innovatiivisuus tarkoittavat asioiden mahdollisimman tehokasta tuotteistamista, alkavat deittilinjatkin olla viimeisen päälle viritettyjä kaupallisia koneistoja.
 
Jos nykymaailmassa on onnelisuus- ja varallisuusvalmentajia, tuskin ketään yllättää se että on myös rakkausvalmentajia. Badioun kirjassa kiinnostavinta on se, kuinka hän analysoi ranskalaisen deittipalvelu Meeticin toimintaa ja olemusta. Yksi Meeticin mainoslauseista kuuluu: ”Rakkautta ilman kärsimystä!” Yhtiö siis lupaa asiakkailleen, että lemmen unelmat toteutuvat täsmävalinnalla eli seulomalla mahdollisten partnerien joukosta sen, jonka maku, mieltymykset, toiveet ja elämänarvot vastaavat parhaiten omia. Näin voi välttää turhien sydänsurujen karikot.
 
Badiou puhuu riskittömästä turvarakkaudesta, ja vertaa sitä Yhdysvaltain armeijan pyrkimyksiin käydä sotaa ”minimaalisilla henkilövahingoilla” nykyaikaisinta aseteknologiaa hyödyntäen. Paradoksaalisesti turvarakkaus ei kuitenkaan ole jälkiteollisen yhteiskunnan edistynyt parisuhdemalli vaan pikemminkin paluuta menneisyyteen, järjestettyihin avioliittoihin. Erona vain on se, että avioliiton järjestäjinä eivät tällä kertaa ole despoottiset perheenpäät vaan rakkaudennälkäiset itse omien rakkausvalmentajiensa opastamina.
 
Badioun mielestä Meeticin kaltaiset toimijat ynnä koko riskittömän turvarakkauden käsite edustavat uhkaa rakkaudelle, ja olen hänen kanssaan samaa mieltä. Uhkana on rakkauden typistyminen vain yhdeksi hedonismin ja nautinnonhalun ilmenemismuodoksi.
 
Voisi jopa puhua liberalismin petoksesta rakkauden saralla: ”In effect I think that liberals and libertarians converge around the idea that love is a futile risk. And that, on the one hand, you can have a kind of well-planned marriage pursued with all the delights of consummation and, on the other, fun sexual arrangements full of pleasure, if you disregard passion. Seen from this perspective, I really do think that love, in today’s world, is caught in this bind, in this vicious circle and is consequently under threat.”
 
Vielä eräs anekdootti. Luin jostain naistenlehdestä suomalaisen kauneusalan yrittäjän ja hänen miehensä haastattelun. Siinä mies sanoi, että jos tämä hänen vaimonsa (siis tämä kauneusalan yrittäjä) yhtäkkiä lihoisi parikymmentä kiloa, se tuntuisi petokselta. Eihän hän pullukan naisen kanssa naimisiin mennyt, ei sellainen kuulu sopimukseen. Moista sopimusrikkomusta ei nykypäivän libertaristinen rakkaus sulata eikä kestä.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Mielenkiintoista tässä on myös se, että kaikki rakkaudesta kirjoittaneet filosofit ovat miespuolisia. Jäin vain miettimään, mitä se tarkoittaa, jos mitään.

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Arjalle: Kyllä naiset on kirjoittanut rakkaudesta, vieläpä ranskaksi. Luce Irigarayn puoli tuotantoa käsittelee rakkautta, aloita vaikka ”J’aime a toi”sta.

    P.S. Rakkaudesta puhuttaessa ei pidä unohtaa Barthesia, jolta rakkaus-teos on myös suomennettu (Rakastuneen kielellä.)

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Jättiyrityksen design-johtajaksi nimitetyn presidentin pojan mielestä kriisiyhtiön kohtalon ratkaisee yksi ainoa sana: rakkaus.

    Eikä nyt puhuta Gaddafin Libyasta.

  4. 4

    sanoo

    Ehkä vuonna 2084 autonominen rakkaus onkin kielletty. ”Free exchange between different units” takaa parhaan lopputuloksen, kunhan huolehdimme, että vaihto todella pysyy vapaana. Tänään HS:ssa ukrainalainen rakkausyrittäjä kertoo, että tosirakkauden voi löytää, kunhan oma elämä on kunnossa ja pitää itsensä kauniina. Molemmat vaatimukset voi täyttää samoilla markkinoilla.

    Jos jälkeläisten tuottamisen ja kehitystyön voisi tehokkaammin ulkoistaa, voisivat yksiköt vapaammin etsiä massasta yhä tyydyttävämpiä yhteyksiä, linkkejä, verkostoja ja kohtaantoja. Toisaalta riittävän perusteellisella sopimuskäytännöllä voitaneen tämä taata myös perinteisen jäykässä perhemallissa.

    Badioun ja Houellebecqin erottaa se, että nihilistisestä rationalismistaan huolimatta edellinen ei kykene rakkauden, taiteen tms. kohdalla pysyttäytymään teeseissään vakuuttavasti. Samaa totuuskäsitystähän hän vaatii politiikalta ja etiikalta. Eikö nimittäin juuri ”turhan karsiminen”, edellä äärimmilleen, takaisi parhaiten, että totuudellinen rakkaus syntyisi? Ilman häiriötekijöitä, ilman negatiivisia ulkoisvaikutuksia.

    Liberalistinen rakkauden turvallistaminen voidaan nähdä myös yrityksenä suojella heikkoja, vähemmistöjä, epävarmoja. Ei vain oikeus nautintoon, vaan oikeus loukkaamattomaan suojeltuun ”rakkauteen”, jossa on takuu (jonkinlaiselle) jatkolle.

    Rakkauden filosofi (mies), joka voi nähdä kohteensa puhtaana, riippumattomana edeltävistä ja myös seuraavista hetkistä, on väistämättä liberaalilla tavalla vapaa. Irigarayn teesit rakkaudesta puhuvat ihan eri rakkaudesta. Hän edellyttää monenlaisia (naista suojelevia) väliin tulevia mekanismeja, jotta ”puhdas rakkaus” voisi toteutua.

  5. 5

    sanoo

    No, Barthesia ei pidä unohtaa, mutta kukapa muistaisi, että täällä Suomessakin on ollut aikanaan kansallisesti prominentti filosofi, jonka ajattelussa rakkaus on lähtökohta ja peruskäsite: Rolf Lagerborg (1874-1959). Hänen rakkauden filosofiastaan on hyvä essee Kimmo Sarjen teoksessa Usko, touhu, rakkaus: ajatusmuotojen arkeologiaa Suomessa (1986).

  6. 6

    sanoo

    tykkään lukea vähän kaikenlaista.. kuin myös kirjoitttaa, en ole silti kirjailija, vaan harrastaja.Etsin kirjoittajia, löysin tämän blogin. Kiinnostaisiko pieni lyhyt noin yhden sivun pituinen teksti, blogikirjoittajien yhteiseen kesäjännäriin.. Siellä on monenlaista juonen juurta ja käänteitä niin että voi vain jatkaa juuri siitä mikä eniten inspiroi. Täysin fiktiota Otsikolla Varjojen saari, pieniä sanoja sivulle voi ilmoittaa jos tulee mukaan.. Kiitos ja hyvää heinäkuuta.. Palaan lukemaan blogiasi on mielenkiintoista luettavaa paljon

  7. 7

    juha saari sanoo

    Tuli mieleeni ehkäpä kyyninenkin ajatus jota kuitenkin pidän jopa mielekkäänä lähtökohtana johonkin uuteen:

    Ehkä kaikki nämä rakkauden kauppiaat, meeticit, vihdoin tekevät vain näkyväksi sen, mistä rakkaudessa on ollutkin kysymys kun se riisutaan ylevästä romantiikasta. Siitä, mitä filosofit ja kirjailijat nyt sitten yrittävät tuoda takaovesta uudelleen sisään.

    P.S. Ei sitä pullukkuuden petosta koskaan ole sen paremmin kestetty. Tässä ajassa vain on jotenkin luontevampaa sanoa se ääneen. Ja hyvä että joku sanoo vaikka sitten tyhmyyttään. Jokainen tutkikoon tuota kauneusalan yrittäjän sammakkoa sydämessänsä ja eläköön sitten sen mukaan jos voi. (Miksi muuten vain taiteilijoilla ja filosofeilla on ikään kuin oikeus puhua ikävät asiat ääneen? Siksikö, että he puhuvat oikein aikomuksin?)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *