Rakkaus uhattuna

Harmi, että Unibetissa ei voi lyödä vetoa siitä, minkälaisen kirjan Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander seuraavaksi julkaisevat. Jos voisi, laittaisin rahat likoon sen puolesta, että Uskon sanojen jälkeen tulee Rakkauden sanat.

Rakkaus on nyt kova juttu filosofipiireissä, aivan kuten uskonto oli vähän aikaa sitten.

“Kiinnostus kristinuskoa kohtaan heräsi minulle puhtaasti älyllistä tietä. Yhtäkkiä keskeiset eurooppalaiset vasemmistofilosofit alkoivat kirjoittaa Paavalista (italialainen Giorgio Agamben, ranskalainen Alain Badiou, slovenialainen Slavoj Žižek). Juutalaistaustaiset ajattelijat Emmanuel Levinas ja Jacques Derrida olivat jo tätä ennen kirjoittaneet laajasti uskonnollisista teemoista”, Nevanlinna selitti Uskon sanoissa.

Nyt puuhakkaita filosofejamme johdattelee rakkauden teemoihin Alain Badiou, jonka parin vuoden takainen Éloge de l’amour (julkaistu vastikään myös englanniksi nimellä In Praise of Love) vaatii, että rakkauden käsite on keksittävä uudelleen. Rakkaus nimittäin on nykymaailmassa uhattuna.

Rakkaudesta on kirjoittanut hiljattain myös Pascal Bruckner, jota käsittelin taannoisessa merkinnässäni, mutta hän tuskin samalla tavalla elähdyttää Nevanlinnaa ja Relanderia kuin Badioun kaltainen älymystön superstara. Vaikka Bruckner katsoo olevansa poliittisesti vasemmalla, hänelle nyrpistetään nenää, koska hän on kirjoittanut sapekkaasti länsimaisten intellektuellien kulttuurisesta itseinhosta.

Badiou sen sijaan on vanha maolainen, joka edelleen pitää kiinni siitä, että kulttuurivallankumous oli pohjimmiltaan hyvä juttu, vaikka sen käytännön toteutus jättikin jonkin verran toivomisen varaa.
Maolainen tai ei, Badiou puhuu rakkaudesta välillä jopa haaveksivan kauniisti. Ne, jotka toivovat löytävänsä In Praise of Lovesta 75-vuotiaan ikiradikaalin kiivailemassa vapaasta lemmestä, joutuvat karvaasti pettymään. Badiou ajattelee perusasioista aika lailla samoin kuin keskiverto naistenlehden kolumnisti: himoa ja rakkautta ei pidä sotkea toisiinsa. Himo muuttaa toisen ihmisen objektiksi, hänestä tulee vain “rintaa, reittä ja revää” entistä eduskunnan puhemiestämme lainatakseni, kun taas rakkaus tekee todeksi “ihmeen nimeltä me” ilmaistakseni asian niin tommytabermannmaisesti kuin osaan.

Koska Badiou on filosofi eikä runoilija, hän ei tietenkään puhu “ihmeestä nimeltä me”, vaan identiteetin syrjään työntämisestä ja eron syleilemistä. Hänen mielestään rakkaus on pohjimmiltaan pyrkimystä totuuteen.

“What kind of truth? you will ask. I mean truth in relation to something quite precise: what kind of world does one see when one experiences it from the point of view of two and not one?”

Sunnilleen samat asiat, jotka Badiou rakkaudesta lausuu, voi lukea esimerkiksi Michel Houellebecqin romaaneista ilman filosofista käsiteapparaattia.

Läpi tuotantonsa Houellebecq käsittelee “rakkauden saarekkeita”, useimmiten menneessä aikamuodossa. Mahdollisessa saaressa – joka jo nimessään viittaa tähän saareke-ajatukseen – hän määrittelee rakkauden tilaksi, jossa yksilöllisyys alkaa säröillä ja maailmassa olemisen ehdot määrittyvät uudelleen. Oman egonsa ainutkertaisuuteen (tai badioulaisittain ilmaistuna identiteettiin) ripustautuva ihminen ei kuitenkaan kykene tuntemaan aitoa, pyyteetöntä rakkautta.

Mahdollisen saaren päähenkilö Daniel suistuu tuhoon pidäkkeettömän hedonismin hengettären vuoksi. Daniel haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta hänen sydämensä valittu, Esther ei pysty tuntemaan mitään halua ja nautintoa kummempaa: ”Esther ei pitänyt rakkaudesta, hän ei halunnut olla rakastunut, hän kielsi sen yhteenkuuluvuuden ja riippuvuuden tunteen, ja koko hänen sukupolvensa teki samoin.”

Mitä vaihtoehtoja Danielin kaltaisilla rakkaudennälkäisillä on tämän kaltaisessa maailmassa? Ainakin huonoja vaihtoehtoja: he voivat a) ajautua kyynisyyteen, nihilismiin ja itsetuhoon tai b) lähteä deittilinjoille onneaan kokeilemaan. Koska elämme maailmassa, jossa luovuus ja innovatiivisuus tarkoittavat asioiden mahdollisimman tehokasta tuotteistamista, alkavat deittilinjatkin olla viimeisen päälle viritettyjä kaupallisia koneistoja.
 
Jos nykymaailmassa on onnelisuus- ja varallisuusvalmentajia, tuskin ketään yllättää se että on myös rakkausvalmentajia. Badioun kirjassa kiinnostavinta on se, kuinka hän analysoi ranskalaisen deittipalvelu Meeticin toimintaa ja olemusta. Yksi Meeticin mainoslauseista kuuluu: “Rakkautta ilman kärsimystä!” Yhtiö siis lupaa asiakkailleen, että lemmen unelmat toteutuvat täsmävalinnalla eli seulomalla mahdollisten partnerien joukosta sen, jonka maku, mieltymykset, toiveet ja elämänarvot vastaavat parhaiten omia. Näin voi välttää turhien sydänsurujen karikot.
 
Badiou puhuu riskittömästä turvarakkaudesta, ja vertaa sitä Yhdysvaltain armeijan pyrkimyksiin käydä sotaa “minimaalisilla henkilövahingoilla” nykyaikaisinta aseteknologiaa hyödyntäen. Paradoksaalisesti turvarakkaus ei kuitenkaan ole jälkiteollisen yhteiskunnan edistynyt parisuhdemalli vaan pikemminkin paluuta menneisyyteen, järjestettyihin avioliittoihin. Erona vain on se, että avioliiton järjestäjinä eivät tällä kertaa ole despoottiset perheenpäät vaan rakkaudennälkäiset itse omien rakkausvalmentajiensa opastamina.
 
Badioun mielestä Meeticin kaltaiset toimijat ynnä koko riskittömän turvarakkauden käsite edustavat uhkaa rakkaudelle, ja olen hänen kanssaan samaa mieltä. Uhkana on rakkauden typistyminen vain yhdeksi hedonismin ja nautinnonhalun ilmenemismuodoksi.
 
Voisi jopa puhua liberalismin petoksesta rakkauden saralla: “In effect I think that liberals and libertarians converge around the idea that love is a futile risk. And that, on the one hand, you can have a kind of well-planned marriage pursued with all the delights of consummation and, on the other, fun sexual arrangements full of pleasure, if you disregard passion. Seen from this perspective, I really do think that love, in today’s world, is caught in this bind, in this vicious circle and is consequently under threat.”
 
Vielä eräs anekdootti. Luin jostain naistenlehdestä suomalaisen kauneusalan yrittäjän ja hänen miehensä haastattelun. Siinä mies sanoi, että jos tämä hänen vaimonsa (siis tämä kauneusalan yrittäjä) yhtäkkiä lihoisi parikymmentä kiloa, se tuntuisi petokselta. Eihän hän pullukan naisen kanssa naimisiin mennyt, ei sellainen kuulu sopimukseen. Moista sopimusrikkomusta ei nykypäivän libertaristinen rakkaus sulata eikä kestä.

Kommentit (7)
  1. Arja Uusitalo
    24.6.2012, 14:40

    Mielenkiintoista tässä on myös se, että kaikki rakkaudesta kirjoittaneet filosofit ovat miespuolisia. Jäin vain miettimään, mitä se tarkoittaa, jos mitään.

  2. Arjalle: Kyllä naiset on kirjoittanut rakkaudesta, vieläpä ranskaksi. Luce Irigarayn puoli tuotantoa käsittelee rakkautta, aloita vaikka “J’aime a toi”sta.

    P.S. Rakkaudesta puhuttaessa ei pidä unohtaa Barthesia, jolta rakkaus-teos on myös suomennettu (Rakastuneen kielellä.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *