Rakkaudesta

“We must not let one virtue, even if it is admirable, dominate the human family, for fear that it turn into its contrary. The ideology of love, a metaphor for all the uncertain affiliations of the democratic age, cannot become a substitute for political ideology, which itself emerged from the age of theology. We have to have done with love as a religion of earthly salvation, the better to celebrate it as a mystery of private happiness. Let us reserve the use of this term for our intimate relationships: the love of the nation, of the people, of the exploited, of humanity — all these loves, for all their pompous majesty are too vague not to be susceptible to abuse.” Pascal Bruckner: The Paradox of Love (alkuteos Le Paradoxe Amoureux)

Taas ovat poliitikot pitäneet vappupuheita. En ole käynyt niitä kuuntelemassa, mutta voisin kuvitella, ettei niissä ole käsitelty vain kilpailukykyä vaan on puhuttu myös kaikenlaisesta hyvästä ja kauniista: välittämisestä, huolenpidosta, heikompien puolustamisesta, kenties rakkaudestakin.

Poliitikot haluavat herätellä äänestäjissä suuria tunteita. Takavuosina se oli tärkeää, koska heillä oli aatteita. Nyt se on tärkeää, koska heillä ei ole aatteita.

Suurin tunteista on tietysti rakkaus. Joka siitä puhuu, saa huomiota. Muistatteko, kuinka Mikael Jungner julisti tuoreena puoluesihteerinä Joensuun puoluekokouksessa, että SDP on rakkauden puolue. Minä ainakin muistan, ikuisesti. Jungnerin postpoliittinen newspeak toi mieleeni rakkauden ministeriön George Orwellin romaanissa Vuonna 1984. Kolkko mielenyhtymä kieltämättä, mutta kolkko oli Jungnerin puhekin.

Jungner ei toki ole ainoa “rakkauden ministeriön” edusmies postpolitiikan aikakaudella. Heitä on länsimaissa aika liuta, kuten ranskalainen esseisti Pascal Bruckner toteaa kirjassaan The Paradox of Love. Jacques Chirac kertoi presidenttikautensa päätteeksi ranskalaisille rakastavansa heitä kaikkia, Ségolène Royal hehkutti presidentinvaalikampanjassaan: “Rakastakaamme toisiamme.” Esimerkkejä löytyisi vaikka kuinka paljon lisääkin.

Poliitikko, joka esiintyy rakkauden lähettiläänä on vaarallinen ilmestys. Kun poliitikko kaappaa kielenkäyttöönsä suurimmat inhimillisiä tunteita kuvaavat sanat, hän yleensä sumuttaa, hämärtää, haluaa kääntää huomion toisaalle. Jos hänellä olisi oikeasti tärkeää sanottavaa maailmanmenosta tai äänestäjien arkeen vaikuttavista asioista, hänen ei tarvitsisi tekeytyä rakkauden lähettilääksi.

Jungnerin höpinät SDP:stä rakkauden puolueena taisivat loppujen lopuksi olla vain toinen tapa sanoa se, mitä hän sanoo uuteen Kanavaan kirjoittamassaan artikkelissa, jossa hän vaatii puoluettaan irtiottoon tunkkaisesta aatteellisuudesta, koska 2010-luvulla sosiaalidemokratian täytyy tarkoittaa jotain kivaa kaikille. Eihän tuollaisia ajatuksia tuore puoluesihteeri voi tietenkään puoluekokouksessa esittää. Saati puhua brändäyksestä ja massakustomoinnista tai siitä, kuinka politiikka joutuu kilpailemaan ihmisten ajankäytöstä vetävämmän viihteen kanssa.

Bruckner huomauttaa, että sentimentaalinen rakkauspuhe valtaa politiikan lisäksi alaa myös yrityselämässä. Siellä ei välttämättä puhuta suoraan rakkaudesta, vaan pikemminkin ihmisenä kasvamisesta ja kukoistamisesta tai merkitysten luomisesta elämään. Positiiviseksi ajatteluksi kutsuttu new age -oppi toimii markkinatalouden humanisoijana maailmassa, joka on myynyt sielunsa rahalle.

“Today, love has become, along with happiness, the general ideology of the West, our Esperanto that puts everything, both sweetness and malice, under the same cloak. It is the last word, all the more redoubtable because of its vagueness, the word that puts an end to discussions, the word to which there is no reply. (…) But it is not love alone that binds people together, ensures the continuity of generations, and consolidates a society: it no more erases social or cultural determinisms than it replaces the institutions entrusted with putting the seal of time on ephemeral emotions.”

Ihmiskuntaa, kansakuntaa, ammattikuntaa tai puoluetovereita voi rakastaa vain abstraktilla tasolla. Maailma ei kuitenkaan ole abstraktio. Niinpä Bruckner huomauttaakin, että rakkaus — niin jalo tunne kuin se onkin — ei riitä tekemään yhteiskunnasta parempaa tai oikeudenmukaisempaa tai pysty toimimaan vastavoimana vihalle, ennakkoluuloille ja väkivallalle. Siihen tarvitaan tylsiä ja arkipäiväisiä asioita, kuten demokratiaa, järjenkäyttöä, hyvää hallintoa, oikeusvaltiota — ja ennen kaikkea valistuneita kansalaisia, jotka ymmärtävät, että väkevimmillään ja aidoimmillaan rakkaus on yksityisasia.

“All you need is love” voi olla hyvä biisi, mutta poliittiselta sanomaltaan vähintäänkin epäilyttävä.

P.S.

Jungnerin visiot uusista politiikan tekemisen tavoista tuovat häiritsevällä tavalla mieleeni tiettyjen kustannusalan vaikuttajien visiot, jotka kiteytyivät WSOY:n entisen isännän Jacques Eijkensin Hesarille pari vuotta sitten antamassa haastattelussa. Sosiaalisen median rooli, kuluttajien ajankäytöstä kilpaileminen, kaupallisempi ote… Samat teemat jungnereilla ja eijkenseillä, mikä kertonee siitä, että nämä ovat nyt niitä ajan hengen mukaisia valmiita ajatuksia, joilla kaikenkarvaiset konsultit koukuttavat maksavat asiakkaat (yritykset, puolueet, järjestöt).

Kommentit (2)
  1. Kaikkien konsulttien konsultin demareille täksi vapuksi antama sana “kohtuullisuutta” on sentään pitempi kuin saman rakkauden suurapostolin kepulaisten jankutettavaksi viime ek-vaalien alla osoittama sana “asiaa”.

    Kohtuullisuuden vaatimisella yritysjohtajien palkkioihin lienee lopulta sama kiihdyttävä vaikutus kuin Zyskowiczin puheilla optioiden haitoista.

  2. Saapas nähdä miten sisällissodan dementoima kulttuurikäsitys alkaa nyt kehittyä kun suuri ankkuri on poissa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *