Plutokratian puolustus

Taannoisen (“pieneen esseemölinään” liitetyn) merkintäni kommentiosastolla vihjasin kirjoittavani tänne Björn Wahlroosin kirjasta Markkinat ja demokratia Loppu enemmistön tyrannialle. Olen lukenut kyseisen teoksen, lähinnä työn puolesta, ja työstä se kävikin.


Mikähän siinä mahtaa olla, että Wahlroosin edustaman genren, arvohenkilöiden asiaproosan, saralla on niin vähän sellaisia, jotka osaavat tehdä kiintoisaa tai edes luettavaa tekstiä? Max Jakobson on Suomessa tämän alan suvereeni mestari. Wahlroos ei yllä lähellekään hänen tasoaan. Markkinat ja demokratia on asiaproosana yhtä uuvuttavaa kuin tärkeilevää.


Pohdin pitkään kannattaako minun kirjoittaa tästä kevään kohukirjasta mitään. Otavan tuore tiedote ei ainakaan rohkaissut keskustelua jatkamaan. Tiedotteessa kerrotaan, että “vilkas keskustelu” siivittää kirjan myyntiä, ja siitä on otettu jo neljäs painos. Tuskin ne ensimmäiset ihan pieniä painoksia olivat. Ehkä tämäkin merkintä tuo muutaman ostajan lisää.


Suurempi syy empimiseeni on kuitenkin se, että Timo Harakka kirjoitti Helsingin Sanomiin Markkinoista ja demokratiasta todella ansiokkaan ja perusteellisen arvion. Siinä sanotaan useimmat niistä asioista, jotka olin ajatellut täällä sanoa. Siksipä merkintäni koostuu lähinnä reunahuomautuksista Harakan tekstiin.


Harakan blogissa eräs kommentoija sanoo, että Hesarin arviossa ei mainita Ayn Randia. Se onkin tähdellinen huomautus. Markkinat ja demokratia nimittäin kertoo saman tarinan kuin Ayn Rand teoksessaan Atlas Shrugged, joka ymmärtääkseni on Wahlroosin lempiromaani. Olen käsitellyt kyseistä teosta blogissani aiemmin. Wahlroos varoittelee, että rikkaat ja lahjakkaat ihmiset eivät suostu loputtomiin elämään tulojen uudelleenjakoon keskittyvän enemmistön tyrannian (eli hyvinvointivaltion) alaisuudessa, vaan ottavat jalat alleen, muuttavat sellaiseen paikkaan, jossa on mieluisampi hallitusmuoto. Vapaan liikkuvuuden maailmassa se onnistuu.


Huomionarvoisena voi pitää sitä, että pitkien aikasarjojen perusteella pohjoismaiset osakkeet sijoittuvat kansainvälisissä tuottovertailuissa terävimpään kärkeen. Hyvinvointivaltio on siis ollut hyvä paikka myös sijoittajille, ainakin menneisyydessä. Wahlroos kuitenkin on varma, että hyvinvointivaltioiden ankarat veromallit on tuomittu häviämään kansainvälisessä kilpailussa. Joutavat siis historian roskakoriin.


Wahlroos arvostelee historiantutkijoita siitä, että he eivät huomioi tai tajua taloudellisten seikkojen painavuutta ihmiskunnan kehityksessä. Tällaisen kritiikin jälkeen on masentavaa lukea Wahlroosin omaa perin tarkoitushakuista historiallista analyysiä. Räikeimmillään hän kytkee eurooppalaiset hyvinvointivaltiot samaan tyrannioiden ketjuun fasismin ja stalinismin kanssa: “Niinpä 1900-luku nosti ennennäkemättömän enemmistön tyrannian aallon ensin fasismina ja toisen maailmansodan jälkeen varsinkin ylimpien tuloluokkien henkilöverotuksen nousuna.”


Tässä kohdin on syytä nostaa esiin Friedrich Hayek, jonka The Road to Serfdom -kirjaa Wahlroos on ylistänyt joissakin haastatteluissa. Vuonna 1944 julkaistussa teoksessaan Hayek hyökkää raivoisasti vasemmistoa vastaan, koska on varma että hyvinvointivaltioon ja markkinoiden sääntelyyn tähtäävät poliittiset ohjelmat johtavat vääjäämättä tyranniaan ja orjuuteen. Samansisältöistä viestiä Wahlroos on toistanut iät ajat ja toistaa myös kirjassaan. Hän ei halua erottaa sitä historiallista kontekstia, jossa Hayek profetiansa esitti. Hayek eli nuorena miehenä Itävallassa, jossa koki ensin taantumuksellisen vallankaappauksen ja myöhemmin natsien miehityksen, kunnes lähti maanpakoon ja nousi Chicagon koulukunnan uusliberalististen taloustieteilijöiden oppi-isäksi. Hayek syytti Euroopan murhenäytelmästä ennen muuta vasemmistoa, ja piti selvänä että vasemmiston virheet johtaisivat myös sodan jälkeen kammottaviin lopputuloksiin. Sodanjälkeinen talousihme ja eurooppalaisten hyvinvaltioiden menestyksen vuosikymmenet veivät Hayekin profetioilta uskottavuutta.


Tony Judt on kirjoittanut: “Niinpä kun tavanomaisia kliseitä vapaista markkinoista ja länsimaisista vapauksista kerrataan, toistetaan oikeastaan — kuin sammuvan tähden valoa — keskustelua, jota innostivat ja kävivät 70 vuotta sitten enimmäkseen 1800-luvun lopssa syntyneet miehet. Taloustieteellisiä termejä, joilla tänään rohkaistaan ajattelemaan, ei tietenkään yleensä liitetä näihin kaukaisiin poliittisiin erimielisyyksiin ja kokemuksiin. Useimmat kaupallisen alan korkeakouluopiskelijoista eivät ole kuulleetkaan kaikista näistä eksoottisista ulkomaisista ajattelijoista.” (Huonosti käy maan. Like 2010.)


Tätä sammuvan tähden valoa jakelee Wahlroos, jonka mielestä historiantutkijat eivät ole tehtäviensä tasalla.


Minulle henkilökohtaisesti häkellyttävin huomio Markkinoita ja demokratiaa lukiessa oli se, kuinka vähän Wahlroosin ajattelun peruskuvio on muuttunut hänen taistolaisvuosistaan. Se näyttää häkellyttäneen Harakkaakin, sillä Hesarin arvionsa alussa hän siteeraa samaa kohtaa, jossa itsekin nikottelin: “Korvaamalla luokkaristiriita kilpailulla ja yhteiskunnallinen vallankumous luovalla tuholla voimme kehittää uuden, suuren historiannäkemyksen ja käyttää sitä ymmärtääksemme modernia maailmaa muokkaavia voimia ja prosesseja.”


Menestyneenä pankkiirina Wahlroos uskoo yhtä vahvasti historian liikelakeihin kuin radikaalissa nuoruudessaan, etumerkit vain ovat vaihtuneet: kapitalismi on edistyksellinen ja sosialismi (tai hyvinvointivaltion mallit) taantumuksellinen voima. Onhan tämä vähän surkuhupaisaa. “Suuresta historiannäkemyksestä” puhuvat nykyisin yleensä vain harrastelijat ja populistit.


Teoreettisesta mahtipontisuudestaan huolimatta Markkinat ja demokratia on kuitenkin pohjimmiltaan pelkkä monimiljonäärin poliittinen pamfletti. Wahlroosille ei vain riitä se, että hän kertoisi mikä häntä miellyttää ja mikä ei (vaikka sillä tavalla kirjasta olisi varmaan tullut iskevämpi ja luettavampi). Hän haluaa antaa myös maailmanselityksen, tulla suureksi yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi. Siinä hän muistuttaa itseään rikkaampaa ja maineikkaampaa George Sorosia, joka päätti vanhoilla päivillään ruveta filosofiksi.


Ne, jotka ovat valmiiksi kaikesta samaa mieltä varmaankin vaikuttuvat Wahlroosin teeseistä. Ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb kuulemma twiittasi tuoreeltaan, että “deep, deep book.” Myöhemmin hän tuomitsi Dagens Industrin haastattelussa Harakan Hesariin kirjoittaman arvostelun pateettiseksi pohjanoteeraukseksi.


“Det är lätt att driva en polemisk debatt om Björn Wahlroos teser. I Finland hade Huvudstadsbladet en kritisk, men analytisk recension om boken. Helsingin Sanomat stod där-emot för bottennoteringen, med en ideologiskt präglad recension, där skribenten inte kunde skilja mellan sina fördomar om författaren och innehållet av boken. Recensionen var rent ut sagt patetisk.”


On joskeenkin hupaisaa, että Stubb syyttää Harakkaa ideologisuudesta. Ikään kuin Wahlroosin kirja ei olisi läpeensä ideologinen. Alex hei, sä olet aika tsoukki!

Kommentit (8)
  1. “Patetisk”? Poikaseni, kunpa tietäisit, miten typerillä anglismeilla tätä maailmaa hallitaan.

    Atlas antoi mennä. Maa kantaa yrittäjän riskin.

  2. Eljas Verve
    20.4.2012, 12:51

    Olen – heh – ehkä hieman tarpeekseni saanut “nallesta” ja sen kavereista, kuten tästä stumbista…

    mutta, mutta tämähän on mainio kirjotus tämä “plutokratian puolustus”, kuten myös Harakan taannoinen arvio Wahlroosin mielipideteoksesta Hesarissa.

    Toisaalta lienee positiivista, että ym. henkilöt “teorioineen” silloin tällöin mainitaan, sillä saavathan he (edelleen) vereni kiertämään varsin voimallisesti 🙂

    By the way, Timo, onko sinulla jo plakkarissa joukko maailmanhallinta-anglismeja?

    Keräilen – muuten – edelleen lauseita ja virkkeitä, jotka eivät tarkoita mitään, ja koska homma on edelleen kesken joudun, jos en nyt suorastaan ostamaan BW:n suosittua teosta, aiankin lainaamaan sen kirjastosta, mikä saanee vereni kiertämään lähiakoina voimalla…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *