Sankarikapitalistimme

Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli juttu Björn Wahlroosista. Tänään HS:n verkkosivuilla kerrottiin jutun nostattaneen palautemyrskyn. Monet paheksuivat sitä, että Wahlroos päästettiin laukomaan mielipiteitään näyttävästi lehden sivuilla.

HS:n mukaan kyseessä oli ”ajankohtaishaastattelu, jossa pyrittiin valottamaan Wahlroosin, vaikutusvaltaisen suomalaisen pankkiirin, ajattelua tavallista laajemmin.” Vaan eipä valotettu. Samat mieliteemansa Wahlroos esitti samantyyppisillä painotuksilla kuin on esittänyt lukemattomissa haastatteluissa aiemminkin. Enkä taida pahasti erehtyä, jos väitän että Wahlroos oli — tuttuun tapaansa — etukäteen valmiiksi miettinyt provosoivan heiton päivänpolttavasta aiheesta taatakseen haastattelulle runsaan huomion. Tölväisenpäs vähän Tarja Halosta.

Noinhan Nalle toimii. Eikä suomalaisilla lehdillä ole mitään sitä vastaan, päin vastoin, riemumielin ne avaavat sivunsa pankkiirin käyttöön. Wahlroosin ylenkatseesta toimittajia kohtaan kulkee kaupungilla toisinaan juttuja, ja miksipä hän ei toimittajia ylenkatsoisi, moisia retkuun vedettäviä nahjuksia.

Vaan jos rehellinen olen, niin minun on myönnettävä, että jotain uutta sentään tuo HS:n haastattelu minulle Wahlroosista valotti. Ei kuitenkaan hänen ajattelustaan vaan työhuoneensa sisustuksesta. Seiniä koristavat Helene Schjerfbeckin ja Vladimir Makovskin maalaukset. Se on varmaan kerrottu aiemminkin, mutta minulta on mennyt ohi, en minä niitä kaikkia Nalle-aiheisia juttuja jaksa lukea.

Että Schjerfbeckin Virkkaava tyttö. No, en kyllä odottanutkaan, että seinää koristaisi Kalervo Palsan Vapautuminen.

Schjerfbeckin töistä on pankkiirin turvallista pitää. Nehän edustavat taiteemme kultakautta, ovat lopullisesti ja kertakaikkisesti hienoiksi havaittuja ja hyväksyttyjä, mikä näkyy hinnassa myös. Olenko kamala kyynikko, jos epäilen että pankkiirien, sijoittajien ja liikemiesten kiinnostus kuvataidetta kohtaan juontuu hyvin pitkälle siitä, että kuvataiteessa on tehokkaasti toimivat markkinat. Kun tauluilla on markkinamekanismin myötä muodostuvat hinnat, niiden arvon voi ikään kuin päätellä suoraan siitä. Kirjallisuudessa moinen on paljon vaikeampaa.

Mitä oikeastaan tiedämme Wahlroosin kirjallisesta mausta? Luullakseni hän lukee paljon tietokirjallisuutta, sotahistoriaa ja sen sellaista. Mutta on olemassa ainakin yksi kaunokirjailija, jota Nalle suuresti arvostaa: Ayn Rand. HS:n haastattelussa Wahlroos nimeää Ayn Randin yhdeksi kolmesta itselleen tärkeimmästä ajattelijasta (kaksi muuta ovat Adam Smith ja Milton Friedman).

Siinä, että Wahlroos ihailee Ayn Randia ei ole mitään yllättävää. Tämän USA:han muuttaneen venäjänjuutalaisen kirjailijan ja populaarifilosofin pääteos Atlas Shrugged sijoittuisi varmasti kärkipaikoille, jos laadittaisiin lista maailman rikkaimpien ihmisten suosikkiromaaneista, se on miljonääribestseller, kuten tavataan sanoa.

Oma mielipiteeni Atlas Shruggedista on, että se on kammottavaa sontaa, mutta minä en olekaan miljonääri. Pönäkän raskassoutuinen proosatyyli yhdistyy tosikkomaiseen maallikkofilosofointiin. Lopputuloksena on lapsellinen moraalisatu, joka paradoksaalisesti asettuu heikkojen sijasta vahvojen puolelle. Vaikka Atlas Shrugged juhlistaa äärimmäisen kovaa kapitalismia, se muistuttaa estetiikaltaan, kerronnaltaan ja asetelmiltaan hämmentävästi sosialistista realismia. Siinä on pahiksia, jotka sortavat hyviksiä, kunnes hyvikset saavuttavat ”luokkatietoisuuden” ja käyvät taisteluun nujertaakseen sortajat. Pahiksia eivät ole kapitalistit vaan poliitikot ja virkamiehet, jotka sääntelyllään haittaavat vapaiden markkinoiden toimintaa. Hyviksiä ovat — arvasitte varmaan — nerokkaat ja innovatiiviset yritysjohtajat. Tiedostaessaan itseensä kohdistuvan sorron yritysjohtajanerot ottavat hatkat, menevät lakkoon. Eikä aikaakaan kun koko sivilisaatio on sortumispisteessä. Sadun opetus: ilman kapitalistien ohjaavaa kättä ei tavallinen rahvas elämässä selviä.

Wahlroos epäilemättä samastaa itsensä ja kaverinsa Atlas Shruggedin sorron kohteeksi joutuneisiin yritysjohtajaneroihin. Lehtitietojen mukaan Wahlroos puhuu tänä keväänä ilmestyvässä kirjassaan ”enemmistön pakkovallasta”. Se ajatus on peräisin suoraan Ayn Randilta. Nykyiset pankkimaailman kiristyneet vakavaraisuussäännökset ovat Wahlroosin mielestä varmasti taas yksi pirullinen osoitus parlamentaariseksi demokratiaksi kutsutun sortokoneiston toiminnasta.

Uusklassisen taloustieteen äärilinjaa edustava Ludwig von Mises — taloustieteilijä Wahlroosin mieleen — kirjoitti Ayn Randille Atlas Shruggedin ilmestyttyä:

”You have the courage to the tell masses what no politician told them: you are inferior and all the improvements in your conditions which you simply take for granted you owe to the efforts of men who are better than you.”

Samaa viestiä meille, massoille, kertoo Wahlroos haastatteluissaan. Eikä lehtien tarvitse pelätä, että hän väsyisi toistamaan itseään.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Tulispa tunnin mittainen tv-ohjelma, jossa sinä ja Leif Salmen haastattelisitte B. Wahlroosia.

  2. 3

    kamunen sanoo

    Mistä itse kukin voi näinä päivinä Wahlroosin asenteiden tukemana tunnistaa suuren hypyn (Kierkegaard) vihdoin tapahtuneen täällä läntisen ajattelun peräsuolessa?

    Jokainen rehellinen sielu havahtuu kansanedustaja Oinosen tavoin siihen karuun totuuteen että pitää katsoa asioita suoraan silmiin; että pitää luottaa omiin aisteihinsa ilman näkymättömän käden suojaavaksi sanottua otetta (Sartre), kun Itä-Suomen kansa ei olekaan suojatuista suojatuin, vaan valituimmat kootaan Dragsvikiin pitämään hauskaa ilmastoiduilla luksusbusseilla Pohjanmaalta saakka.

  3. 4

    sanoo

    En lähde talouspolitiikkaan, mutta muutama kommentti Ayn Randia sivuten.

    Olen lukenut The Fountainheadin (1942) ja selannut Anthemin (1938). Minusta noin vanhoja teoksia, kuten Atlas Shruggediakin (kirjoitettu melkein 60 vuotta sitten), kannattaa lukea lähinnä historiallisessa kontekstissaan.

    Tyyli on ehdottoman pateettista, mutta samaa voi sanoa yli sata vuotta sitten kirjoittaneista ranskalaisista kirjailijoista, joista muutamakin on bloggaajamme suosimia (ja hyvin perustein)… Randin tyyliä – vai tapaa, halua kirjoittaa? – voi löytää kioskikirjallisuudesta. Se on tehty – ehkä tahattomasti – kadunmiehelle ja -naiselle.

    Mitä taas tulee Randin kirjoissaan ilmaisemiin poliittis-filosofisiin (yritän pitää kielen keskellä suuposkea) ajatuksiin, pitää muistaa että hän pakeni USA:an Neuvosto-Venäjältä, ja näki paitsi kommunistisen vallankumouksen aikaansaaman miljoonien ihmisten kuoleman myös yhteiskunnan romahtamisen. Ei siis ole ihme, että hän suhtautui pakkovaltaan ja tasapäistämiseen myrkyllisesti.

    Itse kiinnostuin koelukemaan, kun huomasin 2010-luvun talouspoliittisissa nettiteksteissä Randin herättävän yhä intohimoja, erityisesti negatiivisia, uusvasemmistossa. Se oli jotenkin erikoista ja tuntui hieman epäreilulta. Vaikka kyllähän Marxiakin taas pilkataan, yhtä epäreilusta aikaperspektiivistä.

    Joka tapauksessa, arvostin itse The Fountainheadin asetelmaa. Siinä arvo annetaan uutta luoville, sitkeästi omaan visioonsa ja esteettisiin arvoihinsa uskoville tekijä-ihmisille. Siinä väheksytään aiempien visionäärien töitä kaavamaisesti toistavia kopioijia, jotka säännöllisesti menestyvät paremmin – niin taloudellisesti kuin aikalaiskritiikinkin mukaan – kuin tienraivaajat. Ja jollen väärin muista, isoimmiksi pahiksiksi maalataan ne, jotka pyrkivät ja pääsevät mielipidejohtajiksi, tekemättä itse mitään.

    Atlas Shrugged vaikuttaa saman ajattelun jatkokehittämiseltä, mutta voisiko se olla edelleen enemmänkin ei-enää-Neuvostoliittoa-näkökulmaa, kuin varsinaista finanssikapitalismin ylistystä? Tommi voinee täsmentää; yli tuhatsivuinen opus ei houkuttele ajankäyttönä, kun tyyli ei… oikein… ”rokkaa enää” <- tyylivaikutteita otettu Demarista, jonka mukaan nykynuoriso diggaisi Lipposta, koska tämä on ”rock”. Pöö. 🙂

  4. 5

    sanoo

    ”Tyyli on ehdottoman pateettista, mutta samaa voi sanoa yli sata vuotta sitten kirjoittaneista ranskalaisista kirjailijoista, joista muutamakin on bloggaajamme suosimia (ja hyvin perustein)… ”

    En tiedä keitä ranskalaisia kirjailijoita tarkoitat.

    Mutta Ayn Randin proosa ei toimi mielestäni yhtään paremmin sellaisella kontekstualisoivalla lukemisella, jossa otetaan huomioon tyyli-ihanteissa sun muussa tapahtuneet muutokset.

    Yksinkertaisesti siitä syystä, että Ayn Rand ei ole kaksinen prosaisti, eikä hänen nykyinen maineensa perustukaan hänen kirjalliseen suuruuteensa vaan ideologisiin seikkoihin.

    ”Atlas Shrugged vaikuttaa saman ajattelun jatkokehittämiseltä, mutta voisiko se olla edelleen enemmänkin ei-enää-Neuvostoliittoa-näkökulmaa, kuin varsinaista finanssikapitalismin ylistystä?”

    Atlas Shruggedin kriittinen terä on nähdäkseni suunnattu Rooseveltia ja New Deal -talouspolitiikkaa vastaan. Ayn Rand ja hänen hengenheimolaisensa uskoivat hyvin lujasti siihen, että heidän talousopeillaan 30-luvun lama olisi hoidettu paremmin. Rooseveltilainen talouspolitiikka näyttäytyi heille pitkänä askeleena sosialismiin.

    Jännä ilmiö on muuten se, että kun Obama tuli pressaksi niin Ayn Randin teosten myynti pomppasi yhtäkkiä huimasti. Amerikkalaisessa oikeistomediassa oli paljon sellaista kommentointia, että Obaman hallinnon myötä Ayn Randin hahmottelemat pahat unet heräävät taas henkiin. Varsinkin terveydenhuoltouudistusta moitittiin menolipuksi sosialismiin. Eurooppalaisen on tällaista vaikea ymmärtää.

  5. 6

    Anonymous sanoo

    Lufthansan ”lomalento” Rhodokselle, maihinnousu

    Minäkin käytin suutarin tekemiä kenkiä. Tai jalkineita. No,sandaaleita kumminkin. Ostin sellaiset Rhodokselta verstaan edestä ja että olivat silmille kauniit ja astua oivat. Ei ole Kreikan saarillakaan enää naskalin ja pikilangan taitajia koti-, sukukunta- ja asuinkuntaylpeyksineen ja tarpeellisine paikkakunta toimintoineen. On Lidl.

    Stalin ryösti pankkeja. Niin myös iki-ihanat Bonnie ja Clyde tai siis se Dunaway.
    Stalin kantoi saaliinsa uuden yhteisön rakennuskassaan, jälkimmäiset omaminänsä
    liekehtelyyn ja ekspressiiviseen taideperformanssiinsa. Kaikki kolme ottivat seisovaa valmista rahaa ja panivat uuskäytöön. Ihan kuin viikingit.

    Eemil Aaltosen suutarinrumpu kaatui tehdastekoisen saksalaiskengän maihinnousuun. Ja usean muun,satojen Suomessa pelkästään. Yritetiin osuuskuntaa kun käsityöläiskillan säännöt kävivät toimeenpanokelvottomiksi. Osakeyhtiöhän siitä tuli ja Aaltosen kenkätehtaat juuri opitulla saksalaisreseptillä. Rahoita tehdas -ja ota markkinat vanhoilta suutarimestareilta. Kova kaveri varmasti Eemil Aaltonenkin mutta ei sentään Bonnie Clyde tai edes Stalinkaan. Hän ei ottanut toisten rahoja vaan teki kavereineen uusia kuten Dresden,Dussendorf,Diskontto,Deutsche eli kuuluisat Bismarckin Deet olivat Kruppit, Siemensit ja muut tehneet. ( Pitäjien säästöpankit olivat D-tihkusta saaneet talletuksia ja rakensivat kaunista paikallista elämään isojen varaan.) Aaltosen kaveri oli KOP ja Tanner. Rahaa tehtiin yksityispankin toimesta , valtion toimiluvalla, siis lisää uutta rahaa. Ja niin vanhanaikaiset suutarit hukutettiin.Hävityksen kauhistus ylitti kaiken mistä anarkistit ja sosialistit olivat saaattaneet unelmoida.

    Rhodoksella köröteltiin jälkijunassa. Oli ortodoksit,oli kuningas Tanskanmaalta,oli se antiikki laahusankkurina. Mutta rahankimellys houkutti,lankeemus tuli Eurooppa-aatteen siivillä (sulaneet nyttemmin). Futuurin sarastus nousi pohjoisesta. Sikäläiset
    vääränrahantekijät omasivat pitkän perinteen. Maksukorttimekanoa rukattiin Rhodosta varten eivätkä keksijätkään pelkälle hyvälle mielelle jääneet,tekivät bonuslusikat omille nimilleen samaan alkemiakeittämöön.

    Valtionjohtajat (ns.poliitikot) poliisikomentajina ja sotajoukkojen ylipäälliköinä panivat hiivaa valtionholviin. Rupesi rahaa pursumaan ovista ja akkunoista. Valtio rupesi lainaamaan kontrollimahtinsa alaisista pankeista ja kohta olivat suutarinkisällit rantojen rattopoikina, peräkamareista matruunavallan alta pelastettuina ja vieraita kieliä -ah- kuten suomeakin osaavina vapaa-ajan palveluklusterin ammattilaisia. Ai että miten riitti lainata? Siten että kukin uloslainaerä oli (on) tuore lisätalletus.

    Palkkatyöväelle taisteltiin eläkeyhtiöt Suomea myöten. Mihin sijoittaa ? Pian tulivat avuksi Business Schoolit (ent.kadettikoulut). Ota vanhat lainasaamiset KOP:in taseesta ja myy ne palasina eläkeyhtiöille, öljyrikkaille (nosta välillä tynnörihintaa) ja Kiinalle (tee tilaa lopettamalla USA-Suomitehtaat). Näin tehtiin. Rikastui kiinalaisetkin ja koitti Arabikevät. -Olin (taas) juoneni kadottaa. Tase taseen tassuun linkattuna vuorovedolla saaminen/velka paisutuksesta pursusi myös eurobondeja jollaisia ei muka ollut olemassakaan. Oli ne. Suomeksi asian puhui Aktian Törnquist radiossa. Ei ollut yleisradiota kun muut eivät ole kuulleet,olinko piraattiaallolla ?
    Jukka Sjöstedt

  6. 7

    Kimmo Ahonen sanoo

    Hyvä blogiteksti. Kiinnitin huomiota samaan asiaan: että nalle paikantaa ideologiset juurensa Ayn Randiin.Vertailusi sosialismiin on paikallaan, koska Randille kapitalismi ei ollut vain käytäntö vaan ideologia. ”Rugged indidividualism” -ajattelun puhtautta hellittiin kuin luokkataistelua kommunismissa. Siksi Rand ja hengenheimolaisensa suhtautuivat New Dealiin ja Keynesläisyyteen periamerikkalaisen individualimin vesitysyrityksenä. Ei ihme, että Ron Paul ja teekutsuliike ihailee Randia. Minusta tässä on kaksi asiaa, jotka erotettava toisistaan 1) Rand oli oikeassa kommunismin ja Neuvostoliiton kritiikissään (mutta väärässä samaistaessaan new dealin kommunismiin) 2) Randin oma liberatiaaninen ideologia on dogmaattisuudessaan käänteinen versio marxismi-leninismistä

  7. 8

    sanoo

    ”En tiedä keitä ranskalaisia kirjailijoita tarkoitat.”

    Siis mä en usko itseäni… jotenkin jälkiprojisoin Ranskalaisen ystävän Joel Rantoa kirjailija Tommi Melenderiin! Noloa (ja tiedät minun lukeneen kirjan). Meikäläisen pitää pysyä kirjallisuuden edistämisessä muilla tavoin.

    Puhumme tässä tietenkin kahdesta eri kirjasta, joiden ilmestymisten välissä oli 15 vuotta; ja joista olemme kumpikin lukenut vain toisen.

    Voisin perehtymättä arvata (avauskappaleeni tuoman lisäuskottavuuden voimaannuttamana), että ainakin vuoden 1942 The Fountainhead on vielä puhtaasti neuvostokokemuksiin perustuva. En myöskään yllättyisi, jos vuoden 1957 Atlas Shrugged olisi kirjailijan näkökulmasta yhä pikemminkin kylmän sodan, kuin New Dealin ja USA:n talouspolitiikan herättämää. Tiedonkulku ja kommunikointi oli silloin vielä hitaan-paperista, edes tv:llä ei ollut roolia asia-asioissa.

    Alan Greenspan taisi olla ensimmäisiä Randin ”talouspoliittisia faneja”, mutta tapahtuiko tuo ennen vai jälkeen Atlasin on minulle epäselvää.

    Selvennettäköön vielä, että Rand tuomitsi jyrkästi myös muun totalitarismin, erityisesti natsismin.

    Siksi, mainitsemasi Obama/Rand-efektin lisäksi jännää ja hyvinkin ironista on, että Randista vaikuttaa tulleen myös ”markkinatalous- ja pääomatotalitarismien” vastustajien maalitaulu. Minun lukemani Rand puolustaa yksilöä ja vastustaa totalitarismia.

    Jaaha, taisin nyt oivaltaa, mitä Wahlroos ehkä tarkoittaa. En näet ole lukenut mainittua HS:n haastattelua, yleensäkin vältän mediasuodatuksia. Tiedä vaikka joudun lukemaan kirjansa, uteliaisuudesta. Tyylin suhteen ei ainakaan ole ennakko-odotuksia, jospa asia yllättäisi.

  8. 9

    sanoo

    Jussi:

    Noissa ranskalaisissa kirjailijoissa epätietoisuutta aiheutti se, että en tiennyt tarkoititko Flauberteja ja kumppaneita vainko Randin aikalaisia, 1900-luvun kirjailijoita.

    Siis kun sanoit, että Randia leimaava tyylin vanhahtavuus on tietyllä tapaa läsnä myös minun ihailemissani ranskalaisissa. Siitä tuli mieleen, että mihin mahdatkaan viitata.

    Tuosta tyylin vanhahtavuudesta olen sellaista mieltä, että jos kirjailija on poikkeuksellisen suuri hänen proosansa kestää aikaa vaikka sinänsä ajan patinan pystyisi lauseista aistimaan (käännös saattaa tuntua vanhentuneelta, alkuteksti ei koskaan). Jos taas kirjailija ei ole mitenkään briljantti, hän menettää hohtoaan entisestään myös vuosikymmenten vieriessä ja tyylien ja makujen muuttuessa. Niin epädemokraattinen on kirjallisuushistoria.

    Kyllähän tuo Atlas Shrugged sisältää paljon elementtejä, jotka ovat vahvoissa kytköksissä 1930-luvun Amerikkaan. Randin New deal -politiikan inho oli yleisesti tunnettua, ja tuosta Atlas Shruggedin anti-rooseveltilaisesta ja anti-keynesiläisestä hengestä on kirjoitettu käsittääkseni paljon (jotain olen lukenutkin). Randille tosiaankin New deal edusti sosialismia ja kollektivismia, joka tuhoaisi vapaan markkinatalouden. Niinhän ei käynyt.

    Hauska yksityiskohta muuten tämä: pahimmat talousromahdukset ja pahimmat pörssikurssien romahdukset ovat USA:ssa sattuneet republikaanipresidenttien valtakausilla. Samoin valtiontalouden vajeita ovat eniten kasvattaneet republikaanipresidentit.

    Kimmo Ahonen sanoo hyvin: ”Rand oli oikeassa kommunismin ja Neuvostoliiton kritiikissään (mutta väärässä samaistaessaan new dealin kommunismiin)” Juuri tämä yksisilmäisyys: yönvartijavaltio tai sosialismi minua häiritsee Randin kaltaisissa tyypeissä.

    Merkintäni pääpointti toki oli siinä, että Atlas Shrugged on lapsellinen ja huonosti kirjoitettu kirja.

  9. 10

    Henri K. sanoo

    ”Tulispa tunnin mittainen tv-ohjelma, jossa sinä ja Leif Salmen haastattelisitte B. Wahlroosia.”

    Ylipäätään olisi hauska nähdä skarppeja toimittajia haastattelemassa tämän maailman Wahlrooseja. Nykyäänhän älykäs toimittaja on harvinaisuus ja päällepuhuminen + kärjistykset riittävät televisiotoimittajan nostamiseen intellektuellien kaartiin.

  10. 11

    Henri K. sanoo

    P.S. Omana mielipiteenäni Fountainhead nyt vielä meni erikoisena, ellei peräti ainutlaatuisena lukukokemuksena läpi. Atlas Shrugged vaikutti sen verran toistolta (samoin Rand alkoi olla jo huolestuttavan maaninen), että ei jaksanut alkua pidemmälle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *