Mikä pitää kirjallisuuden hengissä?

Viime syksynä Ruotsin kirjallisissa piireissä kohistiin manifesteista. Kuka vielä muistaa?

Siinähän kävi niin, että kaksi keskenään kilpailevaa kirjailijoiden ryhmittymää laati omat manifestinsa, joissa otettiin puhkuvin iskulausein kantaa siihen, minkälaisia romaaneja pitäisi kirjoittaa: eeppisiä, lyyrisiä vaiko kaikenlaisia.

Vastaliikkeenä kirjailijoiden keskinäisille kähinöille joukko niin sanottuja kirjallisuuden kuluttajia ryhtyi puuhaamaan lukijoiden manifestia. Logiikka taisi mennä niin, että lukijat ovat maksavia asiakkaita, joilla on oikeus esittää kirjailijoille vaatimuksia. Lukijanäkökulmaa korosti myös eräs suomalainen lukupiirin pitäjä, joka kirjoitti: ”Jotenkin tuntuu, että kumpikin leiri puhuu nyt lukijoiden ohi keskenään.”

Nyt nuo manifestit lienevät jo armeliaasti unohtuneet, mikä on pelkästään hyvä. Eihän kirjallisuutta tehdä iskulauseilla, ohjelmanjulistuksilla ja vaatimuslistoilla. On väärin kuvitella, että kirjailijat olisivat vastuussa lukijoilleen samaan tapaan kuin yritykset asiakkailleen. Milan Kundera osuu asian ytimeen esseekirjassaan Les testaments trahis (englanniksi Testaments Betrayed), jossa hän korostaa historian ja tradition merkitystä kirjallisuudessa. Sellaiset fiktiiviset teokset, jotka eivät ole niistä osallisia, eivät Kunderan mielestä oikeastaan ansaitse tulla kutsutuksi romaaneiksi. ”Vain historiallista taustaa vasten voimme nähdä, mikä on uutta ja mikä vanhan toistoa, mikä on uraauurtavaa ja mikä pelkkää jäljittelyä, vain historiaan nivellettynä voimme puntaroida yksittäisten teosten arvoa.”

Jos kirjailijat siis ovat jollekin vastuussa, niin kirjallisuuden traditiolle. Uusi kirjallisuus tekee vanhasta elävää ja vanha kirjallisuus uudesta. Ne ovat olemassa toistensa kautta. Tradition jatkaminen ja elävänä pitäminen on paras palvelus, jonka kirjailijat voivat lukijoilleen tehdä. Jotta traditio ei kuolisi ja koteloituisi, kirjailijoiden on etsittävä uusia ilmaisutapoja ja avarrettava kirjallisen mielikuvituksen rajoja. Heidän ei pidä miellyttää lukijoitaan liikaa, koska silloin he ryhtyvät tietoisesti tai alitajuisesti karttamaan kaikkea sellaista, mikä saattaisi lukijoita järkyttää, häiritä tai hätkähdyttää.

1900-luvun modernismi on oivallinen esimerkki siitä, miten mullistavat ideat kirjallisuudessa syntyvät ja miten traditio saa elinvoimaa uudistumalla. Modernismin keskeiset hahmot, kuten Proust, Joyce ja Kafka, olivat siinä mielessä hengeltään elitistejä, että he asettivat taiteelliset pyrkimyksensä suuren yleisön halujen ja tarpeiden yläpuolelle. Ehdottomasta taiteellisesta vapaudesta versonut modernismi uudisti kirjallisuuden ja kasvatti samalla uudenlaisen lukijakunnan.

Monet sellaiset tekniikat, joita lukijat aluksi vierastivat, kuten esimerkiksi tajunnanvirta, ovat romaaneissa nykyään arkipäiväisiä, osa traditiota. Tällaista edistymistä ei olisi tapahtunut, jos lukijat olisivat maksavan asiakkaan rooliinsa vedoten pakottaneet kirjailijat kirjoittamaan sovinnaisimmalla mahdollisella tavalla. Kuten Peter Gay huomauttaa massiivisessa modernismin historiikissaan: ”Monet modernistit olivat poliittisesti demokraatteja, mutta taiteellisesti modernismi ei ollut demokraattinen liike.” Niin kauan kuin kirjallisuudessa säilyy terve elitismin henki, säilyy myös taiteellinen vapaus ja riskinottohalu. Ilman niitä kirjallisuus menettää elinvoimaisuutensa ja lakastuu. Lukijoiden on siis syytä toivoa, että kirjailijat jaksavat puuhastella norsunluutorneissaan.

Ymmärrän toki, että kustannusmaailma tarvitsee danbrowninsa ja johngrishaminsa. He ovat hyödyllisiä, koska tuovat kustantamoihin rahaa ja pitävät kustantamoja taloudellisesti pystyssä. Minulla ei ole mitään heitä vastaan, mutta valehtelisin, jos väittäisin pystyväni lähtökohtaisesti arvostamaan jokaista jännityksen mestaria ja huippuluokan trilleristiä. He tekevät vain työtään, aivan kuten yövartijat, bussikuskit ja ylimmän johdon konsultit, eikä sillä työllä useimmiten ole mitään tekemistä kirjallisuuden tradition, saati totuuden ja kauneuden kanssa.

Grisham on rehellisenä miehenä tämän myöntänytkin. Hän sanoi eräässä haastattelussa, ettei tee kirjallisuutta vaan kirjoja. Se, mitä ihmiset nimittävät kirjallisuudeksi, kuten klassiset romaanit, on Grishamin mielestä puisevaa ja mielenkiinnotonta.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hyvä entry, ja juur´näin.

    Tuot mielestäni asiallisesti ja hyvin osoittaen esiin kaunokirjallisuudessa vallitsevia eroja, nimenomaan niitä eroja, jotka pohjaavat juuri käsitteisiinsä: on olemassa KAUNOkirjallisuutta ja jännityskirjallisuutta jne …. Joskus tämänkaltaiset erot tuppaavat unohtumaan, ovat unohtuneetkin, ja niinhän se on, että kaunis kirjallisuus on velkaa valtavirtakirjallisuudelle niiden rahamagnetismista. Kaunokirjallisuus elää muiden tuottamalla rahalla. Laatunsa lisäksi, tietenkin, ja valistuneiden, kauneutta arvostavien lukijoiden.

    Onneksi edes näin on. Sielua mairittelisi, jos osat olisivat peräti toisin päin tai edes tasan, mutta pienikin tila riittää hengittämiseen kunhan ilma on hyvää ja puhdasta.

  2. 2

    Vilja-Tuulia sanoo

    ”Heidän ei pidä miellyttää lukijoitaan liikaa”, eikä ollenkaan, vain itseään. Siihen voi luottaa, että joka tapauksessa on suunnilleen samankaltainen kuin ainakin osa mahdollisista lukijoista.

  3. 3

    Elina A. sanoo

    Tähän pieni kommentti aihetta laajentaen. Vastikään olen kiinnostunut 1500-1600 luvun musiikista. Monteverdin Il lamento della ninfa on tämänhetkinen erityssuosikkini, kuuntelen sitä uudelleen ja uudelleen. Siinä on mm. muutama harkittu riitasointu ja tiettyjen äänien too-too-toistoa, mikä kuullostaa mielestäni kiehtovalta. Olen ajatellut kovasti, miltä nämä riitasoinnut ja ei niin selvästi melodiset kohdat mahtoivat kuulostaa viisisataa vuotta sitten. Todennäköisesti ne kuulostivat vähän vaikeilta ja ehkäpä vaikka moderneilta, jos ne kuulostavat tavallaan niiltä edelleenkin. Toisaalta minä en kyllä kuuntele vanhaa musiikkia kuullakseni jotain modernia eli ehkä jokin toinen adjektiivi kuvaisi tätä jännitettä paremmin. Mutta mikähän sitten? Rohkeus, raikkaus, kiinnostavuus, yllätyksellisyys? Rehellisyys? Jokatapauksessa on riski käyttää riitasointuja, sillä ne eivät välttämättä kaikille avaudu. Mutta jos ne ovat perusteltuja riitasointuja ja jos ne avautuvat …koko kauneus lähtee vieläkin korkeammalle lentoon. Samankaltaista tapahtuu kirjallisuudessa ja kaunokirjallisuudessa, käsityössä ja taidekäsityössä, luistelussa ja kaunoluistelussa jne. Kunnon pohjatyö ensin ja sitten se jokin sinne jonnekin nostamaan rimaa. Se on ihanaa. Sen takia kannattaa elää.
    (Kyseinen riitasointu syntyy muuten kolmesta äänestä, joista kukin laulaa sanaa ”dolor”, ”tuska”. Vaikuttavaa.)

  4. 4

    Samuli K. sanoo

    Grishamin kommentit ovat kovin kummallisia, sillä sen vähän perusteella mitä olen häntä lukenut – puolitoista kirjaa joskus 90-luvulla – Grisham on erityisen kehno kirjailija juuri siksi koska hän kuitenkin ”jäljittelee” kirjallisuutta. ”Jos yritän ymmärtää ihmissielun monimutkaisuutta, ihmisten luonnevikoja ja sellaisia asioita, menetän lukijan mielenkiinnon”, Grisham sanoi viime vuonna Daily Telegraphin haastattelussa. Mutta muistaako kukaan Grishamin läpimurtokirjaa Firma? Sehän kertoo nuoresta juristista, joka kunnianhimonsa ja ahneutensa sokaisemana ajautuu töihin rikollisten pyörittämään lakitoimistoon. Siis tämähän on juonikuviona ihan klassisten tragedioiden muottiin valettu ja jos Grisham ei olisi kyennyt lakimiehen ratkaisevaa erhettä edes jollakin tavalla lukijalle kuvailemaan, tarina olisi ollut mieletön.

    Itse asiassa Grisham on minusta poikkeuksellisen huono kirjailija, koska hän ei edes kirjoita puhdasta roskaa. Olen viime vuosina mieltynyt Lee Childin pölkkypäisiin Jack Reacher -dekkareihin, jotka ovat silkkaa toimintaa ja yllätyskäännettä. Niissä ei sivulauseisiin sorruta eikä ihmismielen luotaamiseen. Childin kirjat ovat nihilismissään antikirjallisuutta ja siksi erittäin virkistäviä mielenpuhdistajia – toisin kuin Grishamin opukset, jotka kuitenkin ovat lopulta aika hitaita ja ikävystyttäviä, liian kirjallisia kuitenkin.

  5. 5

    sanoo

    Michel Houllebecqin Oikeus nautintoon -romaanissa päähenkilö tuskastuu tuohon Grishamiin läpimurtokirjaan ihan samoilla perusteilla.

    Hän muistaakseni paiskaa kirjan käsistään päästessään kohtaan, jossa se tyyppi, jota Tom Cruise näytteli, on tehnyt aviorikoksen rannalla — hui kamalaa! — ja syyllisyydentuntonsa kalvamana lupaa itselleen pyhästi, ettei enää koskaan petä vaimoaan ja toivoo samalla, ettei vaimo saisi tietää. Jos niin huonosti käy, että aviorikos valkenee vaimolle, tämä Tom Cruisen esittämä jäpikkä tuumii, että silloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pyytää katuvana anteeksi ja luvata pyhästi, ettei enää koskaan petä vaimoaan. ”Noissa kummassakin vaihtoehdossa on nähdäkseni täysin samasta asiasta kyse”, Houellebecqin päähenkilö tuskastuu. Jos Grishamin romaanien psykologinen ote on yleisemminkin tämän tasoista, tuntuu kyllä ihmeeltä, miten niitä kukaan viitsii lukea.

  6. 6

    Anonymous sanoo

    Toisaalta, Grishamin psykologinen silmä saattaa tuossa Melenderin mainitsemassa kohdassa ollakin aika todenkaltainen.
    Ainakin minä ajattelin noin tyhmästi.

  7. 7

    sanoo

    Lainasin tuota Grisham-pätkää ulkomuistista ja sangen huolimattomasti.

    Näin se menee: Jäpikkä hrkitsee syrjähypystä kertomista vaimolleen ja pohtii: ”Jos Abby pysyisi tyynenä ja osoittaisi hitusenkaan ymmärtämystä, hän pyytäisi anteeksi, sanoisi olevansa hirveän pahoillaan ja lupaisi ettei se ikinä toistuisi. Jos Abby murtuisi, hän anelisi, niin, rukoilisi anteeksiantoa ja vannoisi käsi raamatulla että se oli ollut väärin eikä ikinä toistuisi.”

    Houellebecqin kertoja tähän: Kaikesta päätellen se oli sunnilleen sama asia, mutta sankarin hellittämättömät tunnontuskat, niiden mielenkiinnottomuudesta huolimatta, alkoivat vaikuttaa tarinaan…”

  8. 8

    sanoo

    Minä jäin miettimään, miksi Houellebecqin romaanihenkilö Michel on valinnut sekä tuon Grishamin että mainitsemansa Balduccin matkalukemiseksi; ts. pyrkiikö hän samankaltaisuuteen valitsemansa sinänsä huvittavan kiertomatkan kanssa, vai mikä saa hänet alittamaan riman. Koska nähdäkseni hän ikäänkuin jo tietää minkälaista lukee. Silti lukee. Pyrkiikö hän samaistumaan ympäristöönsä?

    Grishamin tietouteen yleisesti kirjallisuudesta on paha sanoa mitään. Tulee sellainen juupas-eipäs-fiilis; toisaalta jos mies olisi niin fiksu, että ymmärtäisi kirjoittavansa klassisia tragedioita mukailevia bestsellereitä, miksei hän samantien pyrkisi laadukkaampaan? Toisaalta taas ehkä hän on siinä mielessä juuri niin fiksu, että tietää juuri senkaltaisten myyvän; kunhan pukee eri tamineet ylle aina uuteen kirjaan, niin kirja myy kuin häkä. Tai sitten on kolmas vaihtoehto, joka on se, ettei hän ymmärrä kierrättävänsä, vaan osaa kirjoittaa ainoastaan niin huonosti. Tuskin kustantaja häntä laadusta moittii kun huomaa, että tämähän myy ainakin miljoona kappaletta.

  9. 9

    sanoo

    ”Minä jäin miettimään, miksi Houellebecqin romaanihenkilö Michel on valinnut sekä tuon Grishamin että mainitsemansa Balduccin matkalukemiseksi”

    Oikeus nautintoon on alkukieliseltä nimeltään Plateforme. Siis lattea muoto, formaatti. Se kiteyttää aika hyvin kirjan teemoja. On tätä vasten oikein luonnollinen valinta pistää päähenkilö lukemaan formaattikirjallisuutta, Grishamia ja Baldaccia. Heidän kirjansa ovat samanlaista tuotteistettua kulttuuria kuin se valmiina paketteina myytävä seksiturismi, johon kirjassa päädytään.

  10. 10

    sanoo

    Kyllä, ja jäinkin (kuten arvailuni loppuosa kertoo) juuri pohtimaan kirjan päähenkilön melko monimutkaista suhdetta kyseisiin ”formaatteihin”, alustoihin.

  11. 11

    sanoo

    Kommentistani kehkeytyikin niin laaja, että laitoin sen kokonaisuudessaan omaan blogiini, mutta tässä ydinkohdat:

    Mikä ylipäänsä on tämä elitistinen vaatimus ”vastuusta traditiolle”? Eikö todella vallankumouksellinen uusi tekniikka, näkökulma tai aihe ole syntyessään nimenomaan katkos traditiossa – siis jossain mielessä vastuuton ele, kapinaa ja keskisormen näyttämistä? Onko kanonisoitu esteettinen tekniikka ylipäänsä koskaan täysin erotettavissa ideologis-poliittisesta hegemoniasta? Onko esimerkiksi nykyisessä Suomessamme sanomalehtien kulttuurisivujen kirjallisuuskritiikkidiskurssi jotenkin ongelmattomasti erotettavissa akateemisen keskiluokan poliittisesta vallasta?

    Walter Benjamin käsittelee muistaakseni jossakin kirjoituksessaan vallankumousta hetkenä, joka äkillisesti merkityksellistää kaikki sitä edeltäneet epäonnistuneet vallankumousyritykset, tavallaan rehabilitoi historian umpikujat. Tuon ajatuksen valossa voi nähdäkseni tarkastella myös kirjallisia vallankumouksia: joku kirjallinen tekniikka näyttää jälkikäteen edistykselliseltä vain silloin, kun sen yrittämä vallankumous ja sen välittämä näkökulma ovat todella muuttaneet tradition suuntaa, toisin sanoen vain silloin, kun sen muokkaamasta tulevaisuudesta käsin nähdään kyseessä olleen onnistunut vallankaappausyritys.

    Kunderan Petetyt testamentit, joka on ilmestynyt suomeksikin Jan Blomstedtin kääntämänä, on minusta aika problemaattinen esseeteos. Itseäni hämmästytti erityisesti Kunderan adornomainen tapa teilata koko rock-musiikki ja siihen liittyvä kulttuuri täydellisen tietämättömyyden suomalla varmuudella. Oudointa Kunderan rock-teilauksessa on se, että Petettyjen testamenttien terävin kärki on suunnattu nimenomaan sellaista oikeusjuttukulttuuria vastaan, missä poliittinen tai metafyysis-ontologinen syytös tarttuu johonkin yksityiselämän tai taiteellisen tuotannon piirteeseen ja siirtyy siitä metafyysistä aasinsiltaa pitkin koko henkilön tai taiteen suuntauksen suomintaan ja tuomintaan. Käytettyään satoja sivuja tällaisen käytöksen moralisointiin ja siitä varoitteluun Kundera suorittaa omituisen älyllisen kuperkeikan ja lyttää täsmälleen varoittamallaan tavalla koko valtaisan laajan ja heterogeenisen rock-musiikin naiivien typerysten hedonismiksi.

  12. 12

    sanoo

    ”Eikö todella vallankumouksellinen uusi tekniikka, näkökulma tai aihe ole syntyessään nimenomaan katkos traditiossa – siis jossain mielessä vastuuton ele, kapinaa ja keskisormen näyttämistä?”

    Kaikin mokomin. Siitä vain. Pieni kapina tekee aina terää. Mutta traditiolle ei voi näyttää keskisormea, jos ei tunne sitä. Silloinhan on kyse pelkästä pahasta asenteesta. Eikä sellainen ole muuta kuin vaivaannuttavaa ja väsyttävää. Kyllähän moni ihminen kirjallisuudelle haistattaa paskat tietämättä oikeastaan, mille haistattaa. Eli uskon johonkin mittaan asti siihen vanhaan hokemaan, että ensin pitää oppia säännöt ennen kuin voi kyseenalaistaa ne.

    ”Walter Benjamin käsittelee muistaakseni jossakin kirjoituksessaan vallankumousta hetkenä, joka äkillisesti merkityksellistää kaikki sitä edeltäneet epäonnistuneet vallankumousyritykset, tavallaan rehabilitoi historian umpikujat.”

    Benjamin sanoi, että vallankumous on historian hätäjarrusta vetämistä. Eli se on itse asiassa aika konservatiivinen ratkaisu: yritys jäädyttää jossakin katkoskohdassa aukeavat monet muutosmahdollisuudet ja ikuistaa niistä vain yksi.

    ” Itseäni hämmästytti erityisesti Kunderan adornomainen tapa teilata koko rock-musiikki ja siihen liittyvä kulttuuri täydellisen tietämättömyyden suomalla varmuudella.”

    En minäkään varauksettoman innostunut tuosta Kunderan esseeteoksesta ole, mielestäni se on hänen huonoin. Mutta tuo lainaamani kohta on mielestäni täyttä asiaa. Siinä, että Kundera vastustaa rockia ja pitää sitä alempana kulttuurin muotona, on mielestäni jotain sympaattista. Itse toki kuuntelen ja olen kuunnellut paljon rockia. Ihan hyvä, ettei rock ole mennyt sellaiseksi, että Kundera siitä innostuisi. Silloin olisi rockissa jotain pahasti vialla.

  13. 13

    sanoo

    ”Kaikin mokomin. Siitä vain. Pieni kapina tekee aina terää. Mutta traditiolle ei voi näyttää keskisormea, jos ei tunne sitä. Silloinhan on kyse pelkästä pahasta asenteesta. Eikä sellainen ole muuta kuin vaivaannuttavaa ja väsyttävää. Kyllähän moni ihminen kirjallisuudelle haistattaa paskat tietämättä oikeastaan, mille haistattaa. Eli uskon johonkin mittaan asti siihen vanhaan hokemaan, että ensin pitää oppia säännöt ennen kuin voi kyseenalaistaa ne.”

    Tietenkään ”pieni kapina” tai ”asenteen” esittäminen eivät ole edes aidosti kapinallisia eleitä, eivät riveistä lipeämistä vaan silkkaa purnaamista marssin aikana. Mutta olen nähtävästi ymmärtänyt vallankumouksen historian hätäjarruna juuri päinvastoin: siinä missä (voittajien) historia on se juna, jonka kyydistä taaksepäin katsottuna näkyy vain yksi rata, liikkeen pysäyttäminen nimenomaan tuo esiin ne tiet ja risteykset, joita ei muuten olisi edes huomattu. Tätä ajatusta hain, joskin Benjaminin lukemisesta on minulla sen verran monta vuotta, että saattaa hyvin olla, että muistan täysin väärin ja Benjamin onkin tarkoittanut jotain ihan muuta.

    Joka tapauksessa en siis yrittänyt viitata tähän ”pieneen kapinaan” ajatuksella (esteettisestä) vallankumouksesta katkoksena vaan siihen, että todella merkittävä esteettinen uudistus synnyttää aina myös uuden tavan katsoa traditiota; toisin sanoen todellinen vallankumous on hetki, joka muuttaa paitsi nykyhetken ja tulevaisuuden, myös menneisyyden. Esimerkiksi eksistentialismin syntyessä Sartre julisti Dostojevskin Kirjoituksia kellarista olevan eksistentialismin edelläkävijä, vaikka nyt puolisen vuosisataa myöhemmin, kun eksistentialismi on mennyt pois muodista, kellariloukon miehen henkilökuvaa voisi kenties yhtä hyvin pitää myös ensimmäisenä eksistentialistin parodiana.

    Mutta ehkä jotain tämäntapaista tarkoititkin, kun kirjoitit, että ”uusi kirjallisuus tekee vanhasta elävää ja vanha kirjallisuus uudesta”. Itseäni lähinnä häiritsi tradition käsitteleminen jotenkin monoliittimaisesti yhtenäisenä ja edistyvänä kokonaisuutena, vaikka voidaan kysyä, onko kaanon koskaan ollut kovin yhtenäinen, ja jos on, niin onko se sitä nyt. Miltä näyttää esimerkiksi ”Suomen kirjallisuus”, jos lukee rinnakkain Nuorta Voimaa, Parnassoa ja Tähtivaeltajaa?

    Näistä syistä on nähdäkseni olennaista kysyä kenen traditiosta on kyse, kun joku alkaa puhua kirjallisuuden traditiosta. Kenelle ja mille pitäisi olla uskollinen, jos pitäisi olla uskollinen kirjallisuuden traditiolle? Mikä traditio on ylipäänsä tunnettava ja kenen säännöt opittava, ennen kuin ne saa kyseenalaistaa?

    Kuvittele ihminen, joka väittää lukeneensa Kirjallisuuden, tuntevansa Säännöt ja joka puhuu Tradition suulla. Eikö juuri tämä ihminen ole syvimmin historiatiedoton? Eikö hän ole hieman kuten nykypolitiikko, joka uskoo elävänsä postideologisella ajalla, koska ei kykene erottamaan sitä rajaa, missä todellisuus loppuu ja ideologia alkaa?

  14. 14

    sanoo

    ”Itseäni lähinnä häiritsi tradition käsitteleminen jotenkin monoliittimaisesti yhtenäisenä ja edistyvänä kokonaisuutena, vaikka voidaan kysyä, onko kaanon koskaan ollut kovin yhtenäinen, ja jos on, niin onko se sitä nyt. Miltä näyttää esimerkiksi ”Suomen kirjallisuus”, jos lukee rinnakkain Nuorta Voimaa, Parnassoa ja Tähtivaeltajaa?”

    Juu. Pointtini nimenomaan oli, että traditio vaatii uudistumista ja elävöittämistä, ettei se kuolisi pystyyn. Aika selvästi mielestäni puhuin siitä, että on koeteltava kirjallisen mielikuvituksen rajoja, kuten modernismi teki.

    Traditiosta puhun, koska haluan korostaa jatkuvuutta, vaikka tämä jatkuvuus ilmenee monella tavalla ja moniin suuntiin haarautuen. Lisäksi myös sen vuoksi, että se mitä kirjallisuudessa vallankumoukselliseksi väitetään, ei läheskään aina sitä ole. Tietyt välillä unohdetut jutut saattavat esimerkiksi ponnahtaa uudestaan pintaan vähän eri muodossa. Ne, jotka kuvittelevat kaatavansa kuvia ja rikkovansa tabuja, ovat yleensä vain historiatiedottomia yksilöitä ja päätyvät kaatamaan sellaisia kuvia ja rikkomaan sellaisia tabuja, jotka on kaadettu ja rikottu jo vuosikymmeniä tai kenties vuosisatoja sitten.

    Ei tässä ole kysymys mistään uskollisuusvalasta kellekään. Kyse on nimenomaan siitä, että on tietoinen historiasta, tietoinen siitä, mitä on aikaisemmin tehty eikä kuvittele itsestään liikoja. Etenkään jos kuvittelee nostavansa keskisormea traditiolle.

    Pakko myöntää, että olen pikkuisen yllättynyt siitä, millä tavalla olet sanojani tulkinnut. Olen keskustellut näistä samoista asioista monien ihmisten kanssa ja aika hyvin on ”sanomani” mennyt perille.

    Mutta hyvä, että voitiin täsmentää, puolin ja toisin.

  15. 15

    sanoo

    ”Tietyt välillä unohdetut jutut saattavat esimerkiksi ponnahtaa uudestaan pintaan vähän eri muodossa. Ne, jotka kuvittelevat kaatavansa kuvia ja rikkovansa tabuja, ovat yleensä vain historiatiedottomia yksilöitä ja päätyvät kaatamaan sellaisia kuvia ja rikkomaan sellaisia tabuja, jotka on kaadettu ja rikottu jo vuosikymmeniä tai kenties vuosisatoja sitten.”

    Ehkä tämä on tavallaan sen ajatuksen, että on olemassa yhtenäinen traditio, kääntöpuoli: ajatus jostain eleestä, joka voisi selvästi olla kapinaa suhteessa tuohon traditioon. Tämmöinen toki tuntuu nykyään useimmiten aika turhanpäiväiseltä. Silti alkuperäisessä kirjoituksessasi käsittelemässäsi 1900-luvun alun modernismissa tämä ajattelutapa oli tosi vahvasti läsnä, mikä näkyy siitä, miten suosittua kaikenlainen lentolehtisten levittely ja manifestien rustaaminen tuolloin oli. Vaikka nuo mainitsemasi Proust, Joyce ja Kafka eivät juuri jaksaneet intoilla mistään ismeistä ja liikehdinnöistä, väittäisin, että varsin huomattava osa modernisteista – kaiken maailman majakovskit sun muut – nimenomaan koki jonkinlaisen hybriksen vallassa asettuvansa traditiota vastaan.

    Tämä ehkä liittyy siihen, että moni 1900-luvun alun kirjallisista ja muista taiteellisista uudistusliikkeistä oli kuitenkin läheisesti kytköksissä poliittisiin vallankumouspyrkimyksiin. Osa niistä syntyi ei-demokraattisissa, talousjärjestelmältään nykypäivään verrattuna puolifeodaalisissa yhteiskunnissa, ja juuri siksi niiden päävastustaja oli nimenomaan traditio, ei massojen maku (turmeltumatonta ”kansankulttuuriahan” joissain piireissä jopa idealisoitiin, kerättiin kansanrunoutta yms.). Siinä missä kapitalistisissa demokratioissa valta lopulta oikeuttaa itsensä massoihin vetoamalla, aristokratia ja yksinvalta perustavat oikeutuksensa nimenomaan perinnäisoikeuksiin, muuttumattomaan syntyperään, siis traditioon. Tällaista modernismia valaisee hyvin tässä keskustelussa jo toinen venäläinen kellariesimerkki, Kulkukoiran kellari, jossa hajoavan tsaarinvallan viimeisinä vuosina luotiin perusta valtavalle määrälle taiteellisia uudistusliikkeitä.

    ”Pakko myöntää, että olen pikkuisen yllättynyt siitä, millä tavalla olet sanojani tulkinnut. Olen keskustellut näistä samoista asioista monien ihmisten kanssa ja aika hyvin on ”sanomani” mennyt perille.”

    Luulen kyllä ymmärtäneeni sanomasi, jopa olevani aika pitkälti samaa mieltä, mutta koska tämä aihe – miten syntyy kirjallisuuden traditio tai kaanon ja miten se kytkeytyy muuhun historialliseen kehitykseen, valtaan ja sen sellaiseen – kiinnostaa minua, halusin vähän kaivella. On ehkä tarpeen korostaa, että mitään vakavaa normatiivista pyrkimystä, ts. halua kyhäillä itse jotain manifesteja siitä, miten kirjallisuuden sitten pitäisi kehittyä, minulla(kaan) ei ole.

  16. 16

    sanoo

    ”Tämä ehkä liittyy siihen, että moni 1900-luvun alun kirjallisista ja muista taiteellisista uudistusliikkeistä oli kuitenkin läheisesti kytköksissä poliittisiin vallankumouspyrkimyksiin.”

    Ellet ole lukenut Peter Gayn modernismihistoriikkia, suosittelen sen lukemista. Siinä tulee hyvin esille se ero, mikä modernisteilla oli poliittisten ja taiteellisten ideaalien välillä.

    On liian suoraviivaista rinnastaa näitä kahta maailmaa toisiinsa. Taiteen antidemokraattisuus perustuu eri lähtökohtiin kuin yhteiskunnan antidemokraattisuus eli sen taustalla ei ole perinnäisoikeuksia tai mitään muutakaan yksilöistä riippumatonta. Niinpä oli luontevaa, että monet modernisteista olivat poliittisesti demokraatteja tai jopa vallankumouksellisia, mutta eivät taiteessaan ilmentäneet demokraattisia ideaaleja tai suuren yleisön makumieltymyksiä vaan toteuttivat rohkeasti omia lähtökohtiaan ja haastoivat taiteenalansa konventiot ja avarsivat taiteenalansa mielikuvituksen rajoja.

  17. 17

    sanoo

    ”Taiteen antidemokraattisuus perustuu eri lähtökohtiin kuin yhteiskunnan antidemokraattisuus eli sen taustalla ei ole perinnäisoikeuksia tai mitään muutakaan yksilöistä riippumatonta. Niinpä oli luontevaa, että monet modernisteista olivat poliittisesti demokraatteja tai jopa vallankumouksellisia, mutta eivät taiteessaan ilmentäneet demokraattisia ideaaleja tai suuren yleisön makumieltymyksiä vaan toteuttivat rohkeasti omia lähtökohtiaan ja haastoivat taiteenalansa konventiot ja avarsivat taiteenalansa mielikuvituksen rajoja.”

    Tässä olet varmaan oikeassa. Ja monet taiteilijat olivat myös poliittisesti aika naiiveja. Tuolla aiemmin mainitsemallani Majakovskillakin oli ainakin Jangfeldtin elämäkerran mukaan paitsi pilvi housuissa, myös pää pilvissä, mitä tulee politiikkaan. Käytin itseasiassa sanaa ”oikeuttaa” juuri siksi, että tahdoin jättää auki tuon tietyn puheiden ja käytännön välisen ristiriidan, joka ei rajoittunut estetiikan ja politiikan väliseen suhteeseen, vaan oli räikeästi näkyvissä myös vallankumouksellisten poliitikkojen puheiden ja vallankumouksellisen poliittisen käytännön välisessä suhteessa. Aika vähänhän todellista valtaa lopulta jäi neuvostoille keskusjohtoisessa yhteiskunnassa, joka syntyi iskulauseen ”kaikki valta neuvostoille” varaan. No, eihän näissä meidän kapitalistisissa demokratioissakaan valta käytännössä useinkaan pyri aidosti selvittelemään massojen tahtoa ja ilmentämään sitä. Vähän populistisesti voisi sanoa, että valta toimii miten toimii, ja vain vallankäytön oikeutusta kysyttäessä vallanpitäjät viittaavat massoihin tai sellaiseen ”massojen etuun”, jota massat eivät itse ymmärrä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *