Kyllä ne ruotsalaiset osaa!

Nuoret ruotsalaiset kirjailijat ovat julkaisseet manifestin, jossa liputtavat perinteisen lukuromaanin puolesta ja julistavat 2010-luvun epiikan vuosikymmeneksi. Hiiteen pikkunäppärä kielellä kikkailu, hiiteen sensaatiohenkinen kohauttaminen! Miia Toivio on suomentanut manifestin blogiinsa.

En ole kirjallisten manifestien ystävä. Useimmiten ne ovat sävyltään tärkeileviä, mutta sisällöltään köyhiä. Tämä lajityypillinen rasite näkyy myös ruotsalaisprosaistien julkilausumassa. Lisäksi se on — totta kai — laadittu ovelasti sellaiseksi, että moni kirjallisuuden lukija varmaankin huudahtaa intuitiivisesti hyväksyvästi siinä esitettäville väitteille ja vaatimuksille. Sehän kannattaa kaikkea hyvää, oikeaa ja kaunista aivan kuten puolueohjelmat.
Ovatkohan manifestin laatineet nuoret ruotsalaisprosaistit kateellisia meille? Jos katsotaan suomalaisen proosan viime vuosien kehutuimpia ja palkituimpia teoksia, ne näyttäisivät liput liehuen täyttävän länsinaapureidemme esittämät hyvän kirjallisuuden kriteerit. Sofi Oksasen Puhdistus ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran ovat vahvaa epiikkaa, jossa (ruotsalaispamflettia lainaten) ”tyyli ja muoto ovat kerronnalle, miljöökuvaukselle ja henkilöiden hahmottumiselle alisteisia — eikä päinvastoin.” (Itse pidin Oksasesta, mutta en lämmennyt Westölle).

Meillä ei sen sijaan — toisin kuin kaiketi Ruotsissa — ole kovin tiuhaan ylistetty ja palkittu romaaneja, joita leimaisi (ruotsalaispamflettia edelleen lainaten) ”selkeä pyrkimys tutkia melkein yksinomaan muotoa ja/tai kieltä.” Suomalainen valtavirtaproosa on edelleenkin tiukasti ankkuroitunut juonivetoisen realismin perinteeseen ja suhtautuu kieleen mutkattomasti kuin timpuri työkaluihinsa. Kieleltään ja muodoltaan kokeilevaa proosaa meillä julkaistaan vähän. Ja silloin kun julkaistaan, se ei vetoa palkintoraateihin eikä lukevaan yleisöön. Miten olisi käynyt David Foster Wallacen jos hän olisi syntynyt Suomeen ja kirjoittanut suomeksi?

Mutta valopilkkujakin on: esimerkiksi tänä syksynä julkaistu Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri. Se on kieleltään rikas ja muodoltaan yllättävä, mutta ei menetä tippaakaan kerronnallisia tehojaan. Kun saa luettavakseen tällaisia romaaneja, ei voi olla suhtautumatta huvittuneesti tiukkapipojen vaatimuksiin siitä, että epiikka on vapautettava kieli- ja muotokokeilujen kahleista.

Itse lupaan olla koskaan allekirjoittamatta yhtäkään kirjallista manifestia. Samoin lupaan olla kirjoittamatta romaania, jossa seikkailee monomaaninen miespäähenkilö ja jossa on tragikoomisia juonenkäänteitä, humoristista kerrontaa ja nasevan aforistisia proosalauseita siitä, millaisia me suomalaiset (=suomalaiset miehet) pohjimmiltaan olemme.

Lupaan myös olla käyttämättä romaanieni ihmisistä ”se”-pronominia. Takavuosina kirjoitin novelleja, joissa jokainen ihminen oli ”se”, ei ”hän”. Pronominivalinta suisti nopeasti koko tekstin veijomeri-proosaksi. Ihailen Meren parhaita proosateoksia, mutta en halua imitoida hänen lauseitaan.

Entä muuta? No, ehkä vielä sama lupaus, jonka Julian Barnes teki uransa alkuvaiheessa: mahdollisimman vähän sääilmiöiden ja unien kuvailua.

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    En minäkään oikeasti lupaa. Nuo loppukaneettini olivat piruilua ruotsalaisten manifestille. Jos jotain lupaisin, tulisi kuitenkin suuri kiusaus rikkoa lupaus.

    Yksi tätä ruotsalaismanifestia koskeva kommentti meni tuohon alempaan Nihilismi myy -merkintään, joten sen voivat halukkaat käydä lukemassa alempaa.

  2. 3

    sanoo

    …ja muutkin ruotsalaismanifestia koskevat kommentit näyttävät tulevan tuon edellisen merkinnän perään, joten jos jatkokeskustelu kiinnostaa niin sinne…

  3. 4

    Löfgren sanoo

    …ja ainoastaan siksi, että Hotakainen klikkasi väärää kommentointilinkkiä ensimmäistä kertaa internetissä seikkaillessaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *