Keynes, ajattelijoista ajankohtaisimpia


Penkoessani sekalaista hylkytavaraa löysin vanhan vihkon, johon olen opiskeluaikoina kirjoittanut listan ”tärkeistä tyypeistä”, ja sieltähän löytyvät usual suspecteina Foucault ja Derrida ynnä muut ranskalaiset valopäät, sentään myös Bourdieu.

Minkälainen olisi ”tärkeiden tyyppien” listani nykyisin? Kärkipäähän nousisivat ainakin Keynes, Orwell, Tocqueville, Berlin. Vanhalta listalta mukaan pääsisivät vain Camus (ikisuosikki) ja Machiavelli (josta suunnittelin gradua, mutta en sitten tehnyt). 

Joku voisi epäillä, että olen vuosien myötä tullut hengeltäni anglosaksiksi. Se ei kuitenkaan pidä aivan täysin paikkansa. Samaan aikaan kun ranskalaisten teoreetikkojen vaikutus mielenmaisemaani on supistunut, on vastaavasti ranskalaisten kirjailijoiden vaikutus kasvanut.

Kuten olen todennut: Ranskasta tulevat maailman parhaat kirjailijat ja surkeimmat filosofit. 

Toki tuosta säännöstä, kuten kaikista säännöistä, on myös poikkeuksia. Mieleen tulee oitis Thomas Piketty, jonka teosta Capital in the Twenty-First Century olen blogissani ylistänytkin. Harva kirja tällä vuosituhannella on antanut minulle yhtä paljon ajattelun aihetta. Piketty tosin ei ole filosofi vaan ekonomisti, mutta ei kuitenkaan perinteisen rajoittuneella tavalla. Hänestä voisi sanoa, kuten Keynesin vaimo sanoi Keynesistä: ”Enemmän kuin ekonomisti.” Historioitsija, poliittinen taloustieteilijä, yhteiskuntafilosofi.

Nuorena Pikettyllä oli avoinna loistokas ura amerikkalaisissa huippuyliopistoissa, mutta hän päätti palata kotimaahansa Ranskaan, jossa taloustieteellä ei ole läheskään yhtä vahvaa ja arvostettua asemaa kuin Yhdysvalloissa. Capital in the Twenty-First Centuryn esipuheessa Piketty tunnustaa, ettei vakuuttunut jenkkiekonomistien työstä. He askartelivat teoreettisten mallien parissa ja sivuuttivat yhteiskunnalliset kysymykset. Pahimmillaan he sortuivat pelkkään ideologiseen spekulointiin. ”Taloustieteilijät keskittyvät aivan liian usein vähäpätöisiin matemaattisiin ongelmiin, jotka kiinnostavat vain heitä itseään”, Piketty kirjoittaa.

Muistetaankohan Piketty joskus tulevaisuudessa yhtä merkittävänä hahmona kuin John Maynard Keynes nykyään?

***

Olen viime aikoina lueskellut Keynesin maailmansotien välisiä kirjoituksia, ja välillä oikein hätkähtänyt, kuinka hyvin niiden pohjalta voi ymmärtää ja eritellä meidän aikamme polttavia kysymyksiä. Esimerkiksi tämä katkelma vuonna 1925 kirjoitetusta esseestä ”Am I A Liberal” antaa ajattelemisen aihetta paitsi perintöverokeskusteluun myös yleisemmin Pikettyn esille nostamaan tulevaisuudenkuvaan perijöiden ja koroillaeläjien yhteiskunnasta:

I believe that the seeds of the intellectual decay of Individualistic Capitalism are to be found in an institution which is not in the least characteristic of itself, but which it took over from the social system of Feudalism which preceded it, — namely, the hereditary principle. The hereditary principle in the transmission of wealth and the control of business is the reason why the leadership of the Capitalist Cause is weak and stupid. It is too much dominated by third-generation men.

Ja laajemmassa mielessä Keynesin analyysit 1930-luvun suuresta lamasta soveltuvat ainakin päälinjojen osalta vuoden 2008 finanssikriisiä seuranneen sitkeän talousahdingon analysoimiseen.

Tietosanakirjamääritelmissä Keynesin talousopit tiivistetään yleensä niin, että valtion tulee laskusuhdanteessa harjoittaa aktiivista suhdannepolitiikkaa, vaikka julkisten menojen lisääminen ja verojen keventäminen painavatkin budjetin alijäämäiseksi. Nousukauden koittaessa julkisia menoja täytyy sitten vastaavasti supistaa ja veroja kiristää, mikä taas kääntää budjetin ylijäämäiseksi ja hillitsee talouden ylikuumenemista.


Tämä on toki yksinkertaistettu kuvaus. Keyneshän ei ollut tiukka teoriaherra vaan joustava pragmaatikko: ”When the facts change, I change my mind, what do you do, sir?” Julkisten menojen kasvattaminen, verojen leikkaaminen, korkojen lasku. Kulloistenkin olosuhteiden tulee sanella, millä tavalla eri talous- ja rahapoliittisia keinoja käytetään ja painotetaan.
Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat keynesiläisyyden kultakautta. Teollisuusmaat nousivat Keynesin oppeja soveltaen sodan jälkeisestä jälleenrakennuksesta ennen näkemättömään taloudelliseen kukoistukseen. Seitsemänkymmentäluvun alussa Richard Nixon julisti, että ”olemme nykyään kaikki keynesiläisiä”, joskin kyseinen lausunto kertonee ennen muuta Nixonin hillittömästä opportunismista. Tuskin oli Nixon sanansa lausunut, kun öljykriisi puhkesi ja toi tullessaan stagflaation eli hitaan kasvun ja inflaation yhdistelmän. Keynesiläisyys joutui vuosikymmeniksi huonoon huutoon.
Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin myötä uudeksi iskusanaksi tuli monetarismi. Tavoitteena oli painaa valtion rooli talouspoltiikassa minimiin. Jälkikäteen voidaan kuitenkin sanoa, että Reaganin valtakaudella talouskasvu syntyi piilokeynesiläisin konstein: veroja laskettiin ja puolustusmenoja nostettiin, mikä ruokki kokonaiskysyntää. Perinnökseen Reagan jätti massiivisen julkisen talouden alijäämän, ja samalla Yhdysvallat muuttui maailman suurimmasta luotonantajasta maailman suurimmaksi velalliseksi. Monetarismin keulakuvana pidetty uusklassinen taloustieteilijä Milton Friedman synkistelikin, että sosialismin aste oli Yhdysvalloissa Reaganin valtakauden lopussa selvästi suurempi kuin toisen maailmasodan jälkeen.

Sääntelyä oli kuitenkin merkittävästi purettu, mikä antoi finanssikeinoittelijoille yllin kyllin tilaa mellastaa.

***

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen maailmantalous pelastui täystuholta massiivisten elvytyspakettien ansiosta, ja vapaan markkinatalouden airut Wall Street Journal kirjoittikin Keynesin paluusta. Tosin Paul Krugmanin kaltaiset taloustieteilijät varoittelivat, että pelkkä täystuhon torjunta ei riitä vaan kasvun ja työllisyyden turvaaminen edellyttää lisää elvytyspaketteja. Niitä ei kuitenkaan tullut, koska poliittiset päättäjät valitsivat austerityn eli kulukurin pelätessään inflaatiota. Todellinen uhka oli kuitenkin deflaatio, kuten viime aikojen talouskehitys, varsinkin Euroopassa, osoittaa.


Jos Keynes palaisi keskuuteemme, hän varmaan kirjoittaisi purevan talouspoliittisen pamfletin nimeltä The Economic Consequences of Austerity. (Eräs hänen tunnetuimmista teoksistaan on ensimmäisen maailmansodan rauhanehtoja kritisoiva The Economic Consequences of Peace.)

Nicholas Wapshott vertaa kirjassaan Keynes Hayek: The Clash that Defined Modern Economics Keynesin ja vapaan markkinatalouden suuren puolestapuhujan ja valtion taloudellisen roolin palavasieluisen vastustajan Friedrich Hayekin ajatuksia (jos Hayekin teos The Road to Serfdom pitäisi kirjamellisesti paikkansa, me pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa kasvaneet eläisimme nyt orjuudessa ja tyranniassa, koska Hayekin mukaan valtion roolin kasvu taloudessa johtaa vääjämättä totalitarisimiin):

Keynes offered a hopeful view of the future, with everyone employed, based on optimistic view of human nature. Hayek was a doubter and pessimist: those who strived to make the world better would likely end up inviting unintended consequences. The free market worked best according to rational decisions based on self-interest, and failed to work when tempered by idealism. Thus, optimists and idealists tended to follow Keynes; pessimists found in Hayek a sober guide to the disappointments of the real world.


Epäilemättä Keynesissä oli poliittista idealismia, mutta mikään utopioiden rakentaja hän ei silti ollut. Mielestäni Keynesin tärkein motiivi omana aikanaan oli pelastaa kapitalismi toisaalta kapitalisteilta itseltään, toisaalta vasemman ja oikean äärilaidan edustajilta (kommunistit, fasistit). 1930-luvulla usko niin markkinatalouteen kuin demokratiaan oli hyvin häilyväistä, ja suuri osa niin länsimaiden älymystöstä kuin tavallisista kansalaisistakin uskoi niiden edustavan pikemminkin menneisyyden kuin tulevaisuuden maailmaa.

Myöskään Keynesin optimistinen käsitys ihmisluonnosta ei ollut särötöntä. Hän puhui ”eläimellisistä vaistoista”, jotka johtavat vaarallisiin ylilyönteihin sekä taloudessa että yhteiskunnallisessa kehityksessä yleisemminkin.

***

Pragmaatikkona Keynes osasi ottaa hyödyn irti ihmisluonnon oikuista. Hän oli aktiivinen sijoittaja ja vietti aamupäivänsä yleensä puhelimessa antamassa toimeksiantoja meklarilleen.

Vuoden 1929 pörssiromahdus tosin yllätti pahanpäiväisesti myös Keynesin, ja hänen sijoitustensa arvo suli lähes olemattomiin. Jos Keynes olisi loppuvuonna 1929 jäänyt junan alle, hän olisi kuollut köyhtyneenä miehenä. Hän ei kuitenkaan lannistunut vaan ryhtyi kurssien karahdettua pohjille ostamaan uudestaan osakkeita. 

Vuoteen 1936 mennessä Keynesin omistusten arvo oli noussut 500 000 puntaan eli nykyrahassa suunnilleen 30 miljoonaan euroon. Hänen salkkunsa arvo kasvoi 23-kertaiseksi kolmekymmentäluvun alkupuoliskolla, kun samaan aikaan osakkeiden hinnat nousivat ”vain” kolminkertaisiksi Wall Streetilla ja polkivat paikallaan Lontoossa.
Elämäkerturi Robert Skidelsky jakaa Keynesin sijoittajauran kahteen jaksoon. Kaksikymmentäluvulla Keynes oli puhdasverinen keinottelija, omien sanojensa mukaan ”tieteellinen uhkapeluri”, joka spekuloi ennen kaikkea valuutoilla ja raaka-aineilla. Tarkoituksena oli ”voittaa markkinat” hyötymällä lyhytaikaisista heilahteluista.
Kolmekymmentäluvulla Keynes muutti sijoitusfilosofiaansa, ja pääteoksessaan General Theory of Employment, Interest and Money hän tekeekin selvän eron keinottelun ja sijoittamisen välille. Keinottelun sijasta Keynes keskittyi haravoimaan osakemarkkinoilta hyviä, pitkäaikaisia sijoituskohteita. 
”En häpeä yhtään omistaa osakkeita silloin kun markkinat vajoavat pohjille. Vakavamielinen sijoittaja ei hätäänny ja pötki pakoon kurssien laskiessa”, Keynes kirjoitti vuonna 1938 ja jatkoi, että paniikkiin alistuminen on raukkamaista ja horjuttaa koko talousjärjestelmää.
Nämä myöhäiset ajatukset sijoittamisesta heijastelevat Keynesin yleisempiä näkemyksiä. Hän uskoi, että kapitalistisen järjestelmän epävakauden taustalla vaikuttaa osaltaan sijoittajien huono usko. Toisin sanoen talouttaa eivät ohjaa vain rationaaliset päätökset (kuten Hayek uskoi) vaan myös nuo ”eläimelliset vaistot”.
Keynes vertasi pörssiä kauneuskilpailuun. Jokainen tuomari arvioi kilpailijoita sen perusteella, mitä uskoo muiden näistä ajattelevan eikä sen perusteella miltä kilpailijat hänen omissa silmissään näyttävät. Sijoittajat ovat kyllä valmiita ottamaan sen riskin, että ovat porukalla väärässä, mutta harvemmin sitä riskiä, että ovat yksin oikeassa.
Omissa sijoituspäätöksissään Keynes pyrki kulkemaan vastavirtaan. ”Muuta mieltäsi, jos joku on kanssasi samoilla linjoilla. Aina silloin, kun onnistun taivuttamaan koko johtokunnan jonkun tietyn osakkeen hankkimisen kannalle, tiedän että nyt on oikea aika myydä tuota osaketta”, Keynes tiivisti opetuksensa kirjoittaessan ystävälleen kokemuksistaan vakuutusyhtiön salkunhoitajana.
Tuskin mikään, mitä olemme saaneet todistaa rahoitusmarkkinoilla tällä vuosituhannella, olisi Keynesiä yllättänyt. Niin tuttuja hänelle olivat sijoittajien ”eläimelliset vaistot”.
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Kiit. Todella hyvä moneen suuntaan aukeava ja valaiseva ajatuspaketti tälläiselle taloustieteen apukoululaiselle. (Kirjoita Melender seuraavaksi esseekirja taloudesta, kun kerta hallitset alan…? Talouskirja meille kirjallisuuteen eristäytyneille dickheadeille)

    On hassua että edelleen monien ”kulttuuri-ihmisten” korvissa talous on yhtä kuin jotain oikeistolaista, ikävää ja ei-niin-tärkeää, vaikka samaan aikaan tuo em. jengi on vaatimassa milloin mitäkin tal.poliittista uudistusta tai uutta subjektiivista oikeutta johonkin tukeen, korvaukseen tms. karmeimpana esimerkkinä kansalaispalkka-ajattelu.

    Minulta kesti liian monta vuosikymmentä tajuta että talous = sellainen yhteiskunta kuin meillä on. Ja: ei tarvitse olla
    vasemmistolainen (enempää kuin oikeistolainenkaan) ollakseen ”köyhän ja syrjityn” puolella. Kyllä muuten silloin helpotti, näkemiin vasurit!

    Toivon etten ole kovin reaganilainen mutta nykyään ajattelen ettei yhteiskunnan onni (kyllä, juuri se) voi perustua siihen että kaikkia, ja varsinkin rikkaita ja menestyviä yrityksiä, verotetaan mahdollisimman ankarasti ja subjektiivisiin oikeuksiin perustuvia laajoja tulonsiirtoja rahoitetaan mahdollisimman laajalle ja kasvavalle porukalle.

    Moni on vaatimassa esim. suurilta metsäteollisuusjäteiltä jotakin hemmetin ”yhteiskuntavastuuta” ja se on tietenkin ok ja perusteltua, mutta liian usein takana on yksilöpsykologinen kostomentaliteetti, kuristusverotusyhteiskuntaa halutaan jotta päätä ylemmäs, taloudellisesti vapaaksi ainakaan, ei pääse nousemaan kukaan. Edelleen elää monella ajatus: ”kommunismi oli itse asiassa ihan hyvä idea, ihmisten toteutus sen vaan pilasi.” Ei ollut. Hyvä ajatus.

    Ja hei, näin voi ajatella olematta sen enempää oikeistosika kuin vasuriluopio. ( Entä jos ne markkinat sittenkin ohjautuvat vapaina parhaalla mahdollisella tavalla? En tiedä. Pelottava vaihtoehto sekin. ) t. jope

  2. 2

    sanoo

    Ajatus täydellisen tehokkaista markkinoista on samanlainen myytti kuin ajatus täydellisen rationaalisesta homo economicuksesta.

    Mielestäni ei pidä luottaa sokeasti sen paremmin markkinoiden itseohjautuvuuteen kuin valtiovallan ohjauksen autuaaksi tekevään vaikutukseen. Totuus on aina jossain sillä välillä. Pragmaattisuus ennen ideologista oikeaoppisuutta.

    Verotuksessa taas tärkeää on riittävän suuri verokertymä. Sitä taas ei saada hilaamalla veroasteet tappiin, koska se tappaa dynamiikan. Kaikkea pitää verottaa, mutta kohtuullisesti.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Niin, voi olla ettei järkeä tässä maailmasta löydy mistään, ja kyllähän järkevällä verotuksella korjataan ihmisjärjettömyyden pahimpia laiminlyöntejä heikoimpia kohtaan, mutta kovin usein verotus, ja nimenomaan veronkorotusten huutaminen, on puhtaan ideologista ja edelleen marxilaistaustaista. Yhteiskunta ei voi kasvaa ja kehittyä pelkillä tulonsiirroilla. Sitä ennen on oltava luonnollista tuloa, reipasta bkt:n kasvua ja jopa niitä kauheita liikevoittoja. Jos rikkaat rikastuvat, ei se ole minulta pois, kunhan yhteiskunnan alapää (sic, hah!) ei repsahda entistä alemmas.

    jope

  4. 4

    Anonymous sanoo

    ”kommunismi oli itse asiassa ihan hyvä idea, ihmisten toteutus sen vaan pilasi”

    Tosin, eikö ole aika absurdia, että vapaa markkinliberalismi ei halua olla vapaata vaan on hyvin lähellä sosialistisia talouksia (kommunistisia ei ole ollutkaan) ja toteuttaa sitä hyvin oudolla tavalla

    Näille jotka on pudotettu pois köyhille ja muille osattomille, heille kaikkein raainta mahdollista liberaalikapitalismia (rangaistuksia, sanktioita, pelottelukulttuuria ja mahdollisimman vähän sosiaaliturvaa)

    Näille jotka elävät illuusiossa talouskasvusta ja kuvittelevat ansainneensa oman ihmisenä osansa omilla ansioillaan (joka ei ole totta, tietenkään), niin heitä kohtaan täyttä sosialismia valtion taholta (etuuksia, verohelpotuksia, ilmaispalveluja ja kaikkea mahdollista ”hyvää”)

    Vapaa markkinaliberalismi on Oligarkiavaltio joka huolehtii ”sosialistisesti” omasta pienestä varakkuutta keräävästä ihmisryhmästä.

    Hassua mutta totta: sosialismi elää edelleen.

  5. 5

    sanoo

    Niin. Puhdasoppiset kapitalismin puolestapuhujat eivät olleet valmiit kohtaamaan sitä kauheutta, mikä olisi vuonna 2008 seurannut, jos finanssisektori olisi jätetty omilleen, vaille pelastuspaketteja ja sosialisointia. ”Kapitalismi ilman konkurssia on kuin kristinusko ilman helvettiä”, sanoi Warren Buffett silloin. Mutta jos on riittävän iso pankki tai rahoituslaitos, on too big to fail — ja tappiot sosialisoidaan, kun tulee eteen ”minskyläinen momentti” ja velkadeflaatio.

  6. 6

    Anonymous sanoo

    Hätäaputöitä on teetetty aina.Jos käsityöläismestari sivilisoituneessa europpalaisessa kaupungissaan vielä pani velkaantumistaankin kisälliensä ja muun palvelusväkensä toimeentulon hyväksi, varastoonvalmistukseen kysyntänotkahduksen ajaksi, niin sehän kalskahtaa keynesläisyydeltä.Oikeastaan mestari-isännällä oli ihan huolenpitovelvollisuus väestään.Raamatussa käytiin kiistaa pannako Temppelin holvin hopeaa vesijohtotyön tekoon eli rahaa kiertoon Jerusalemiin (josta se kiertojen kautta palaisi kyllä holviinkin -matkatessaan lievittäen hätää,työllistäessään ja parantaessaan pysyvästi vesihuoltoa).Samaa puhetta tänäänkin Brysseliämme myöten ja Remontti Oy:n kohdalla.-Ylimyksilllä keskiajalla oli myös sotakirstuissa hopeaa,joka hyödytti Eurooppaa lakkaamattomana sotaretkikilvoitteluna ruuti/metalurgisine innovaatioineen. Siviilipuolellahan teknisiä edistysaskeleita torpattiin kiltakollegioiden,etujärjestöjen toimesta.Työllisyyden hyväksi kuitenkin.

    Systemaattisesti ja matkittavasti alkoi Birmingham soveltaa kaupunkisosialismia 1870-luvulla pormestarina Joseph Chamberlain (poikansa,konservatiivi Neville C. oli pääministeri toukokuuhun 1940 kunnes Churchill alkoi johtaa sotaa ja kaksipuoluehallitusta).No.Suomessakin säätyprivilegioiden höltyessä äyrisiä ääniä riitti kansanmiestenkin nousta kaupungeissa maistraatteihin ja parennella kouluoloja,perustaa laseretteja jne. Tämä vaihe
    Suomessa tunnetaan siitä kuinka säätyläisiä läksi ennen yksinoikeuksin hallitsemistaan kaupungeista Kulosaariin ja Kauniaisiin.Siis veropakolaisia.Itsenäisyys vasta eli maalaisliitto ja sosiaalidemokraatit panivat nämä ruotuun.

    Sanoa pamautanpa että meidän keynesläisemme KoivistO,NiitamO,PauniO,LinnamO ja muu nollajengi tekivät ihan toista vanhan työväenluokan perijästatuksillaan.Rupesivat besserwissereiksi.Pääministerinä Koivisto 1968 lakkautti lapiotyömaat ja alkoi maksaa päivärahaa työkykyisille työttömille.Koneet tekevät kantatietä halvemmalla.Viljavuoret ja viinijärvet seurasivat keynesläisyyttä.Raivaajaperheiden peltoja paketoitiin Koivisto 1. alkaen ja väki pakeni teollisuuteen -Ruotsiin.Peltoja väkilannoitettiin voimaperäisesti,Kemirat laajenivat ja Valmeteja subventoitiin kieltämällä hevosesta hankintamenon vähentäminen verotuksessa.Metsätyöt ja tukkilaisromantiikka jouti pois.Manu itse kyllä Tähtelässä sahaa ja nikkaroi. Muu keynesläinen elvytys naurettiin kumoon Koiviston hiustupsun alta tokaisemalla että eihän sitä lisäsellua söisi hevosetkaan.(Lehmät pötseineen kyllä lypsivät sellurehulla sodanaikana.Siksi älypää pääministeri puhuikin hevosista.Kun mies sitten 1980-luvulla alkoi taipaleemme 1990-luvun suurlamaan,niin eipä hän virkannut mitään rahainstituutiomme perinjuurisesta mullistamista Suomen Pankin pääjohtaja Koiviston ja presidentin toimesta.Yksi mystinen lausahdus ”josko sallittaisiin firmoille vihdoin likviditeettiäkin”.Miksi mystinen? Koska silloinenkin vallitseva regime ”pakkokasvusysteemi”,oli tabu ja ei-tiedostettu työtätekevien mukakansalaisten parissa.Ei se meriittiylimystön alamaisille kuulunut kuten ei ollut kuulunut sukuoikeusmaaherrojenkaan vuosisatoina.Nyt mennään molempien perinteiden riekaleilla,siis hyväsyntyisyyden ja pitkällelukeneen suomilla säälittävillä pätevyyksillä.Surku ihmistä.
    jatk.

  7. 7

    Anonymous sanoo

    Hukun taas asioihin. No,laajemminkin keynesläisyys oli kyllä tehnyt tehtävänsä teollistuneessa lännessä eikä enää tepsinyt työttömyyteen,vaan alkoi tuottaa inflaatiota kun hallitukset kokivat ruokkia kansantalouksiaan lisällä rahalla.Muutakaan ei keksitty ja niin palattiin entiseen.Libertalistinen voitontavoittelun motivoima elinkeinokehitys palasi Reaganin ja Thatcherin nimissä ja osoittikin tepsivyytensä tultaessa 90-luvulle jolloin siitä tuli kansainvälinen oppi.Kiinaa myöten siihen innolla osallistuttiin. Pelimiesten vinkkelistä himotti kääriä hihat ja noukkia hillot himaan yhteiskunnan palkansaajavaltaistumisesta eli heidän eläkesäästöistä, valtaisista säätiöistä.Suomessa siis Ilmarinen ja Eläke-Varma ja myös julkisen puolen kuten Ailuksen Keva. Työeläkerahastot olivat olleet keynesläisen elämänmenon tukipylväitä ja tehtaiden rahoittajia.Mutta kun tehtaat jo oli.

    Nyt alkoi finansioitumiskehitys toden teolla.Kun vielä yksityispankkien rahanluontilisenssi eli että pankin velka (talletus) on rahaa,otettiin intensiivisesti väärinkäyttöön,alkoi liikkeenjohtosankareista (”vuorineuvoksista” meillä) tulla oman onnensa tavoittelijoita paljoksi rahaksi käsitettynä.Saimmekin nopeasti uuden Rikkaiston ja uudensortin prekariaatin.Suomessa ihanasti samassakin perhessä molempia.

    Keynes oli vielä tässäkin mukana.Hänen sijoittajatoimintansa Cambridgen King´s Collagessa (jonka vastahangasta huolimatta pääsi aloittamaan) tuotti erinomaisia tuloksia ja nousi esikuvaksi.Harvard ja Yale, Keynesinsä lukeneet matkivat aikanaan ja neljännesvuosisata sitten rupesivat monistamaan lahjoitussäätiöistään rahaa tieteelle ja koulutukselle ja stipendien moninkertaistamiseksi.Ne onnistuivat.MBA ideologialla ja sertifikaatilla varustetut English Litterature tai Theatre tai kemistialumnit siten työurillaan liike-elämässä tiesivät mitä uusi aika kysyi -ja kuinka se tarjosi ennen kuulumattomia rahapalkintoja. Lakimiehet ja matemaatikot transformoivat todellisuuden. Tulkinnat ja lisääntyvät tilastosarjat taivuttiin rahanansaintaan ja pakotettiin yhteiskuntaelämän uudeksi perustuslaiksi. Yale mm.osti metsämaita arvonnousun toivossa siihen mitaan että kantohinnat Suomessakin tuplaantuivat eräässä vaiheessa 90-luvulla.Siitä sai toisenpuolen käteisenä kun tunsi jälkensä. Ja sitten taas uudelleen.Kukako maksaa.Sinä K-Raudan lankkutarhassa.

    Erittäin iso ja todellisuutta muuttava strategia on private equity eli olemassaolevien valmiiden tuotantoinstallaatioiden siirto halpamaihin.Valtionyhtiöiden yksityistämiseen kuten Suomen Pisassa, yhdistettynä tämä strategia teki New Labor Lipposen ja työväenpuoluejohtaja Niinistön,Yhdistyneet Tollot Kommadoyhtiön, toimesta surkeata raiviota meille muille. Onneksi sentään Simo ja Arto Salminen sen paljastivat ohjaajanerokavereinaan Spede Pasanen ja Otso Kautto.
    jatk.

  8. 8

    Anonymous sanoo

    Tilanne kesällä 2014 on kutkuttava.Eläkemaksukertymä viimeisten 20 vuoden ajalta on sijoitettu ulkomaille ja siellä sijoittamanagereitten käsiin.Juuri tänä vuonna alkavat eläkemenot ylittää tel- ja vastaavat maksut rahastosijoituksiin eli kassat alkavat huveta samanaikaisesti kun on valjennut tel-rahan pyörivän uudessa finanssipyörittelyssä. Ja jos mitä reaalista investointia viime vuosikymeniltä,se sijaitsee liki järestään ei-Suomessa,paitsi häpeän huipuksi se Olkiluoto 3. ikityömaa.Katastrofia ei silti tule,sillä mokiin on totuttu ja sisukkaalla työnteolla on eteenpäin päästy.

    Nythän normaalipalkansaajatyön palkka insinöörinä jne. jää pahasti siitä mitä RuotsiSaksassa ja muualla.Tyydymme kun saa sentään olla työssä.Managerit tienaavat hyvin palkollisiinsa nähden ja heidän valintakriteerinsä ja nimitysvaliokunnat ”corporate governancen” hengessä kiinnittävät huomiota sukupuolikiintiöihin ja siellä hyvännäköisyyteen + seurasopivuuteen.Aika uutta ja outoa meillä.Pisatornin hovikumartumiskulmasta pitäisi mallia ehkä ottaakin!

    Uusi aika on kumma.Tämä eläkerahastoasia on kai skandaali,Lasse Laatunen kiirehdittiin huomiotta eläkkeelle, eikä Hesarikaan enää eläkesijoituksia paljastele Blåfieldin ja Pietiläisen ja Hännikäisen aikaisemmat pureutumiset kun alkoivat jo tuoda vinoutumaa esille.Suomen Wikileaksin töpseli on revitty seinästä,jolla alkoi olla korvat.

    Mutta osaavissa käsissä eläkerahojen pikkuhiljainen palauttaminen kotimaahan voisi olla uuden alku.Se olisi nyt omanpääoman (eikä velan) tarjoamista virkuille animal spirit miehille ja naisillekin panna kanssasuomalaisiaan duunaamaan menestymishimoisten minuuksiensa ja työtätekevien itsensä hyväksi.Uskoisin että kumppanuussopimuksissa maahanmuuttajatarmokkaiden, ja itsekunnoituksensa säilyttäneiden kanssa, ihan meidän pulpettipojistakin voisi miehiä varttua.Olihan niistä omilleen ja irtipäästettyinä ennenkin.Pahin tukki sumassa on status quo tyhjäpääeliitti.Lukisivat edes uuden kirjan ”Det svenska näringslivets historia 1864-2014” ,750 sidor, kun sitä ruotsia kuitenkin edes pakkosellaisena tuputtavat.Näkisi dynamiikkaa ja useata kokeilua. Että onhan Ruotsissa enemmän väkeä,tulee turpaan. Ehkä,tuplat.Mutta näkyy olevan pelkästään relevantteja selvitteleviä yrityscase- ja elinkeinopolitikkatutkijoitakin (ja tutkittavaa,edes!) kymmenkertaisin määrin ja heidän traditionsa siis.Ei näitä tyhjästä nyhjästä.Eihän sitä tyhjää pöytääkään ole.Ei, ääressä istujat sen jo kattavat luulemisillaan -ja sämpylänmuruilla.
    jatk.

  9. 9

    Anonymous sanoo

    Hengen jättiläisenä -ja voimamiehenä Bretton Woodsissa kun maailmanjärjestystä nuorittiin kenraalien vielä sotiessa Normandiasta pohjoiseen ja Suomenlahdelta etelään- Keynes alkaa muuntua myyttiseksi hahmoksi.Hänestä on niin moneksi.En olisi suoranaisesti palaamassa kokonaiskysynnän säätelyyn,nyt
    lisäämiseen.Keynes uskoi ja on tullut verifioiduksi että jos rationaalista yhteiskuntataloutta toteutetaan, niin niukkuus ja niin sanottu taloudellinen kysymys tulee voitetuksi.Ihmiskunta voi järjestelykyvyllään lopultakin tuottaa paratiisin.Näillä linjoilla kirjoittaa paraikaa Robert Skidelsky Project syndicatessa.Siellä Soroksen rahoilla ollaan kansanvaltaisemmin radikaaleja kuin Hakaniemessä ja Siltasaaressa jotka pääsivätkin vajoamaan Sirkuskatu-pojiksi.Skidelsky mm.Keynes elämäkertansa (olen lukenut,sen lyhemmän) ansiosta nyt ylähuoneessa, ehdottaa valtiovetoisia investointipankkeja,jotta raha osuisi työtätekeviin ja rautatieparannuksiin.Näiden rahoittamista ei edes nykyinen Lisbon Treaty Article 123 kiellä.Suomeen pitäisi kyllä ensin valtiolle ostaa takaisin se Postisäästöpankki Danskelta,Wahlroosin/Suvi-Anne Siimeksen kahdesti poisantama hernesoppalautasellisesta,tai se vanha Teollisuuspankki Nordealta.Ihan äsken rahanjakoa kansan keskuuteen yllytti Richard Wood.Hänet löytää tuomiopäiväprofeetta Nouriel Roubinin tallista (maineikas think tank ennusti 2007-09 romahduksen).

    Päätän runoiluni tältä erää ja kiitän somen mahdollistajia.
    Yksilötajunnan kautta ja aitoina valintoina kuten Manun puutyöt, reaalisiksi elämänvalinnoiksi voisi ottaa jotakin ihmisarvoisiksi perinteessä katsottuja yhdessä ja erikseen olemisen iloja ja riemuja aineellisen niukkuuden enää ketään estämättä.Mutta taitaa yhä olla monen mutkan ja pakin takana.

    Ihan pienin askelein pääsisi alkuun panemalla rahaa rutosti taiteilijoiden tehdä ja yleisön rientää tykönsä.Se olisi Rooseveltin New Dealia ja siitä plus työllistyvien harjatalkkarien,nettikotihotellien ja vaikka mitä hyvänsä sankarilliseksi nostettavaa lasten urheiluleikkejä ja raihnaisväen omais-ja ystäväpuuhaa, rahaa ja työkunniaa säteilevällä tavalla pitäsi saada nousemaan.En oikein usko että Stubbin hymy on sitä lajia mitä ajettelisin, mutta hymyn ja ilon minäkin näen elvytykseksi.Raha on ihan banaali juttu.Jo voitettu.Sitä on paremminkin liikaa.Paradoksi ? Gordionin solmu,sivalla,laske langat hajalle,käännä pääsi ihmisen jengoille.

    On sodatkin osattu rahoittaa ja nyt post-2008 on sentään jo rikkaat pelastettu.Olisiko työllä raskautettujen vuoro? Ja jos joku päätöksentekijä sattuisi lukemaan tätä, niin sanoisin että pienetkin, mutta uudentuoreet askeleet ovat oikein lanseerattuina niin innostuttavia, että vaalitkin voi voittaa ihan jo näillä askelmerkeillä.Ihmiset itse tekevät loput, tai siis kaiken.Nyt ne tekee tihuja.Jukka Sjöstedt

  10. 10

    Anonymous sanoo

    jatk.
    Hengen jättiläisenä -ja voimamiehenä Bretton Woodsissa kun maailmanjärjestystä nuorittiin kenraalien vielä sotiessa Normandiasta pohjoiseen ja Suomenlahdelta etelään- Keynes alkaa muuntua myyttiseksi hahmoksi.Hänestä on niin moneksi.En olisi suoranaisesti palaamassa kokonaiskysynnän säätelyyn,nyt
    lisäämiseen.Keynes uskoi ja on tullut verifioiduksi että jos rationaalista yhteiskuntataloutta toteutetaan, niin niukkuus ja niin sanottu taloudellinen kysymys tulee voitetuksi.Ihmiskunta voi järjestelykyvyllään lopultakin tuottaa paratiisin.Näillä linjoilla kirjoittaa paraikaa Robert Skidelsky Project syndicatessa.Siellä Soroksen rahoilla ollaan kansanvaltaisemmin radikaaleja kuin Hakaniemessä ja Siltasaaressa jotka pääsivätkin vajoamaan Sirkuskatu-pojiksi.Skidelsky mm.Keynes elämäkertansa (olen lukenut,sen lyhemmän) ansiosta nyt ylähuoneessa, ehdottaa valtiovetoisia investointipankkeja,jotta raha osuisi työtätekeviin ja rautatieparannuksiin.Näiden rahoittamista ei edes nykyinen Lisbon Treaty Article 123 kiellä.Suomeen pitäisi kyllä ensin valtiolle ostaa takaisin se Postisäästöpankki Danskelta,Wahlroosin/Suvi-Anne Siimeksen kahdesti poisantama hernesoppalautasellisesta,tai se vanha Teollisuuspankki Nordealta.Ihan äsken rahanjakoa kansan keskuuteen yllytti Richard Wood.Hänet löytää tuomiopäiväprofeetta Nouriel Roubinin tallista (maineikas think tank ennusti 2007-09 romahduksen).

    Päätän runoiluni tältä erää ja kiitän somen mahdollistajia.
    Yksilötajunnan kautta ja aitoina valintoina kuten Manun puutyöt, reaalisiksi elämänvalinnoiksi voisi ottaa jotakin ihmisarvoisiksi perinteessä katsottuja yhdessä ja erikseen olemisen iloja ja riemuja aineellisen niukkuuden enää ketään estämättä.Mutta taitaa yhä olla monen mutkan ja pakin takana.

    Ihan pienin askelein pääsisi alkuun panemalla rahaa rutosti taiteilijoiden tehdä ja yleisön rientää tykönsä.Se olisi Rooseveltin New Dealia ja siitä plus työllistyvien harjatalkkarien,nettikotihotellien ja vaikka mitä hyvänsä sankarilliseksi nostettavaa lasten urheiluleikkejä ja raihnaisväen omais-ja ystäväpuuhaa, rahaa ja työkunniaa säteilevällä tavalla pitäsi saada nousemaan.En oikein usko että Stubbin hymy on sitä lajia mitä ajettelisin, mutta hymyn ja ilon minäkin näen elvytykseksi.Raha on ihan banaali juttu.Jo voitettu.Sitä on paremminkin liikaa.Paradoksi ? Gordionin solmu,sivalla,laske langat hajalle,käännä pääsi ihmisen jengoille.

    On sodatkin osattu rahoittaa ja nyt post-2008 on sentään jo rikkaat pelastettu.Olisiko työllä raskautettujen vuoro? Ja jos joku päätöksentekijä sattuisi lukemaan tätä, niin sanoisin että pienetkin, mutta uudentuoreet askeleet ovat oikein lanseerattuina niin innostuttavia, että vaalitkin voi voittaa ihan jo näillä askelmerkeillä.Ihmiset itse tekevät loput, tai siis kaiken.Nyt ne tekee tihuja.Jukka Sjöstedt

  11. 12

    Markku Koski sanoo

    Hieno juttu Keynesistä. Jännää sakkia tuo Bloomsbury-porukka. Heille kai talous ja taide olivat ikiomia alueitaan, mutta silti kumpikin tarvitsi valtion tukea. Eiköhän meidän valtion kulttuuripolitiikkamme juonna juurensa sieltä?

    Keynes oli myös hyvien sarkasmien mestari. Joskus tulee mieleen Mauno Koivisto, joka ei liene kovin suuressa maineessa. Siis Koivisto, joka antoi kuin kiusallaan kirjalleen nimen ”Väärää politiikkaa”. Erityisen väärää hänestä oli juuri talouspolitiikka, jota hän joutui silti harjoittamaan. Ja kun häneltä kysyi kerran kärkäs toimittaja siitä mitä on taide, niin Koivisto vastasi jotenkin näin, että ”pitää olla jotain sanottavaa ja kyky sanoa se”. Koivisto osasi myös pistää hyvin vastaan meille 60-lukulaisille ”tiedostajille” todetessaan, ettei kansa niin kovin kiihkeästi kantaa ota. Nyt tosin näyttää ihan toiselta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *