“Kaunokirjallisuus on paskaa”

Tuo otsikkoon laittamani Jean-Paul Sartren lausahdus hiipi mieleeni viime viikolla kolutessani kirjakaupan hyllyjä Lontoossa.

Sartre ei keksinyt aivoitustaan kirjakaupassa vaan Gustave Flaubertin proosan äärellä. Huvittavaksi asian tekee se, että Flaubert oli 1800-luvun suurimpia kirjallisia tyylitaitureita, joka saattoi päiväkausia metsästää yhtä täsmäsanaa voidakseen viimeistellä keskeneräisen lauseensa. Sartre oli kirjoittajana toista sorttia, hän suolsi tupakan, mustan kahvin, viskin ja amfetamiinin voimalla hirmuiset määrät tekstiä välittämättä tyylillisistä hienouksista. Täytyisi olla masokisti tai tutkijanörtti jaksaakseen lukea sivu sivulta läpi Sartren massiivisen, kesken jääneen psykobiografian Flaubertista. Ehkä tämä filosofian Napoleon (kuten E.M. Cioran Sartrea luonnehti) väsähtikin pikemminkin omaan tekstiinsä kuin Flaubertiin julistaessaan: “La littérature c’est de la merde!”

Yllätin itseni ostamalla Lontoosta lopulta vain kaksi kirjaa: Cormac McCarthyn Suttreen ja Joseph Rothin The Emperor’s Tombin. McCarthyn kirja oli minulla entuudestaan sähköisenä, mutta halusin sen ehdottomasti hyllyyni aitona fyysisenä esineenä. Suttree on McCarthyn väkivahvan tuotannon ehdottomia huippuja, ja sen parhaat kohdat ovat todellakin kuin William Faulkneria huumepöllyssä. Rothin kirja taas on loisteliaan Radetzky-marssin hieman epätasainen jatko-osa. Olen aikaisemmin kirjoittanut Rothista ja Radetzky-marssista merkinnän blogiini.

Lontooseen lähtiessäni varauduin siihen, että joutuisin kantamaan kotiin kymmenkunta kirjaa. Loputtoman kirjapaljouden keskellä kulkiessani menetin kuitenkin ostohaluni tyystin. Miksi hankkia lisää kirjoja, kun minulla on niitä talo täynnä ennestäänkin? En ole koskaan laskenut, montako kirjaa omistan, mutta en ihmettelisi vaikka niitä olisi yli tuhat. Osa on työhuoneessani, osa olohuoneessani, osan olen sullonut varaston hyllyille piiloon. Ihmiset sanovat minulle usein: “Olet todellinen kirjallisuuden rakastaja.” Viime aikoina olen kuitenkin alkanut epäillä, mahdanko sittenkään olla. Osaan minä vihatakin kirjallisuutta, syvästi ja hartaasti. Suuri osa hyllyissäni lojuvista kirjoista tylsistyttää minua, ja tiedän etten ikipäivänä jaksa niitä lukea. Maailmassa on lopultakin vain muutamia kymmeniä kirjailijoita, joihin en väsy koskaan. Luen paljon mieluummin heidän teoksiaan uudestaan kuin tutustun minulle entuudestaan tuntemattomiin kirjailijoihin ja petyn.

Brittikirjailija Geoff Dyer pohtii esseessään “Unpacking My Library” kuinka hallita vuosien mittaan kasvavaa kirjapaljoutta. Hän on ottanut periaatteekseen, että kirjojen pitää mahtua yhteen huoneeseen, ja sitten kun ne eivät mahdu, ylimääräiset pitää hävittää: “Which ones? Nonfiction is always useful, but novels, the bulk of them are worthless! That’s why you end up keeping them, because they’re not even worth selling, no one wants them.” Seistessäni Lontoossa fiktiohyllyjen edessä ajattelin kuten Dyer: minkälaista roskakirjallisuutta romaanit valtaosin ovatkaan! Miksi ostaisin niitä lisää hyllyihini pölyttymään. Jos joskus haluan niistä eroon, joudun vuokraamaan vaihtolavan tai laittamaan takapihalle kirjarovion. Divareihin romaaneja on turha viedä, koska kukaan ei todellakaan maksa niistä mitään.

Himolukijakin selviäisi loppujen lopuksi varsin pienellä kotikirjastolla. Dyer kertoo, että viettäessään liikkuvaa elämää hänellä oli harvoin enempää kuin parikymmentä kirjaa, eikä se haitannut lainkaan. Omistamisen tai keräilyn himo kuitenkin saa ihmisen haalimaan kirjoja yli tarpeensa, kuten mitä tahansa muutakin materiaa. Olen joskus pohtinut, soveltuisivatko sijoittaja Warren Buffettin ohjeet myös kirjafriikille. Buffett on sanonut, että sijoittajan pitäisi toimia ikään kuin hänelle olisi annettu reikäkortti, joka määrää kuinka monen yhtiön osakkeita hän saa elämänsä aikana ostaa. Kun valintojen määrä on rajattu, täytyy miettiä tarkkaan, mitä ostaa ja mitä ei. Kuinka paljon huolellisemmin pohtisinkaan kirjahankintojani, jos minulla olisi vain yksi ainoa kirjahylly käytettävissä ja saisin omistaa kerrallaan vain niin paljon kirjoja kuin siihen mahtuu. Olisin takuulla säästänyt ison summan rahaa.

Mutta en minä niinkään rahansäästöä ajattele. Pikemminkin minua kiehtoo romanttinen ajatus, että ihmiset keskittyisivät lukemaan harvoja valittuja kirjoja hartaasti ja antaumuksella, uudestaan ja uudestaan. Kuinka paljon uusia oivalluksia löytyykään joka lukukerralla Dostojevskin, Nabokovin tai Faulknerin romaaneista? Hyvän kirjan lukeminen on monen vuoden ellei peräti vuosikymmenen urakka. Kirja, jonka lukee yhdeltä istumalta ja unohtaa saman tien, on paska kirja, ei minkään arvoinen. “Ruokapöydästä suoraan vessanpöntölle”, kuten Flaubert asian ilmaisi. Pitäisi olla niin fiksu, että ymmärtäisi jättää paskat kirjat lukematta jotta ehtisi lukea riittävän tarkasti hyvät kirjat. Ne kun ovat kullanarvoisia harvinaisuuksia.

Kommentit (28)
  1. Timo Siivonen
    17.7.2013, 08:30

    Totta on, että suurin osa kaunokirjallisuudesta on paskaa. Ja totta on sekin, että muutaman hyvin valitun teoksen – yleensä “klassikon” – lukeminen on antoisampaa, kuin yhä uusien keskinkertaisuuksien haaliminen hyllyyn.

    Mutta miten ne omat ikisuosikit löytää? No, lukemalla läpi kaikenlaista kirjallisuutta ja sieltä ne suosikit sitten siivilöityvät. Paskan läpi kahlaamista ei kai voi välttää?

    Tai no, voinhan aina luottaa siihen mitä kirjallisuuden portinvartijat sanovat siitä mikä on hyvää ja mikä on paskaa. 😉

  2. Tommi Melender
    17.7.2013, 08:49

    Molemmat mainitsemasi konstit ovat olleet minulla käytössä.

    Olen lukenut huikeasti enemmän paskoja, yhdentekeviä tai “ihan kivoja” kirjoja kuin hyviä kirjoja, kuten varmasti kaikki, jotka ylipäänsä kirjoja lukevat.

    Sanasta kirjallisuuden portinvartijat en pidä. Minulle se tuo mieleen nykypäivänä niin kovin rasittavan populismin, jonka taustalla on ajatus että tavallinen kansalainen (äänestäjä, kuluttaja, keskivertolukija) on kuningas, jota pitää kohdella kuin hänelle ei voisi kukaan mitään opettaa, kuin hän olisi putkahtanut tähän maailmaan pelkästään palveltavaksi. Kriitikot ja makutuomarit ovat tämän ideologian mukaan ikäviä hahmoja, koska eivät ainostaan ole tietävinään paremmin vaan myös tietävät paremmin. Tämän tavallisen, kaikkitietävän kansalaisen naljailua he sitten joutuvat sietämään kuin johtajat alaistensa kaunaa. No, sinä Timo et ehkä ihan tällaista tarkoittanut portinvartijoista puhuessasi, kunhan innostuin purkamaan taas sydäntäni.

    Minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa myöntää, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat lukeneet paljon enemmän kuin minä ja jotka tietävät paljon enemmän. Niinpä olen löytänyt monta itselleni tärkeää kirjalijaa lukemalla erilaisten kirjallisuuden asiantuntijoiden (kirjailijoiden, esseistien, kriitikoiden) tekstejä tai ottamalla vastaan vinkkejä tyypeiltä, joiden hyvään makuun olen oppinut luottamaan. Esimerkiksi Milan Kunderan, Willaim Gassin ja Harold Bloomin esseiden kautta olen löytänyt paljon mielenkiintoista.

    Itseään viisaampien kuunteleminen ja heiltä oppiminen on mielestäni, noh, suurta viisautta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *