”Kaunokirjallisuus on paskaa”

Tuo otsikkoon laittamani Jean-Paul Sartren lausahdus hiipi mieleeni viime viikolla kolutessani kirjakaupan hyllyjä Lontoossa.

Sartre ei keksinyt aivoitustaan kirjakaupassa vaan Gustave Flaubertin proosan äärellä. Huvittavaksi asian tekee se, että Flaubert oli 1800-luvun suurimpia kirjallisia tyylitaitureita, joka saattoi päiväkausia metsästää yhtä täsmäsanaa voidakseen viimeistellä keskeneräisen lauseensa. Sartre oli kirjoittajana toista sorttia, hän suolsi tupakan, mustan kahvin, viskin ja amfetamiinin voimalla hirmuiset määrät tekstiä välittämättä tyylillisistä hienouksista. Täytyisi olla masokisti tai tutkijanörtti jaksaakseen lukea sivu sivulta läpi Sartren massiivisen, kesken jääneen psykobiografian Flaubertista. Ehkä tämä filosofian Napoleon (kuten E.M. Cioran Sartrea luonnehti) väsähtikin pikemminkin omaan tekstiinsä kuin Flaubertiin julistaessaan: ”La littérature c’est de la merde!”

Yllätin itseni ostamalla Lontoosta lopulta vain kaksi kirjaa: Cormac McCarthyn Suttreen ja Joseph Rothin The Emperor’s Tombin. McCarthyn kirja oli minulla entuudestaan sähköisenä, mutta halusin sen ehdottomasti hyllyyni aitona fyysisenä esineenä. Suttree on McCarthyn väkivahvan tuotannon ehdottomia huippuja, ja sen parhaat kohdat ovat todellakin kuin William Faulkneria huumepöllyssä. Rothin kirja taas on loisteliaan Radetzky-marssin hieman epätasainen jatko-osa. Olen aikaisemmin kirjoittanut Rothista ja Radetzky-marssista merkinnän blogiini.

Lontooseen lähtiessäni varauduin siihen, että joutuisin kantamaan kotiin kymmenkunta kirjaa. Loputtoman kirjapaljouden keskellä kulkiessani menetin kuitenkin ostohaluni tyystin. Miksi hankkia lisää kirjoja, kun minulla on niitä talo täynnä ennestäänkin? En ole koskaan laskenut, montako kirjaa omistan, mutta en ihmettelisi vaikka niitä olisi yli tuhat. Osa on työhuoneessani, osa olohuoneessani, osan olen sullonut varaston hyllyille piiloon. Ihmiset sanovat minulle usein: ”Olet todellinen kirjallisuuden rakastaja.” Viime aikoina olen kuitenkin alkanut epäillä, mahdanko sittenkään olla. Osaan minä vihatakin kirjallisuutta, syvästi ja hartaasti. Suuri osa hyllyissäni lojuvista kirjoista tylsistyttää minua, ja tiedän etten ikipäivänä jaksa niitä lukea. Maailmassa on lopultakin vain muutamia kymmeniä kirjailijoita, joihin en väsy koskaan. Luen paljon mieluummin heidän teoksiaan uudestaan kuin tutustun minulle entuudestaan tuntemattomiin kirjailijoihin ja petyn.

Brittikirjailija Geoff Dyer pohtii esseessään ”Unpacking My Library” kuinka hallita vuosien mittaan kasvavaa kirjapaljoutta. Hän on ottanut periaatteekseen, että kirjojen pitää mahtua yhteen huoneeseen, ja sitten kun ne eivät mahdu, ylimääräiset pitää hävittää: ”Which ones? Nonfiction is always useful, but novels, the bulk of them are worthless! That’s why you end up keeping them, because they’re not even worth selling, no one wants them.” Seistessäni Lontoossa fiktiohyllyjen edessä ajattelin kuten Dyer: minkälaista roskakirjallisuutta romaanit valtaosin ovatkaan! Miksi ostaisin niitä lisää hyllyihini pölyttymään. Jos joskus haluan niistä eroon, joudun vuokraamaan vaihtolavan tai laittamaan takapihalle kirjarovion. Divareihin romaaneja on turha viedä, koska kukaan ei todellakaan maksa niistä mitään.

Himolukijakin selviäisi loppujen lopuksi varsin pienellä kotikirjastolla. Dyer kertoo, että viettäessään liikkuvaa elämää hänellä oli harvoin enempää kuin parikymmentä kirjaa, eikä se haitannut lainkaan. Omistamisen tai keräilyn himo kuitenkin saa ihmisen haalimaan kirjoja yli tarpeensa, kuten mitä tahansa muutakin materiaa. Olen joskus pohtinut, soveltuisivatko sijoittaja Warren Buffettin ohjeet myös kirjafriikille. Buffett on sanonut, että sijoittajan pitäisi toimia ikään kuin hänelle olisi annettu reikäkortti, joka määrää kuinka monen yhtiön osakkeita hän saa elämänsä aikana ostaa. Kun valintojen määrä on rajattu, täytyy miettiä tarkkaan, mitä ostaa ja mitä ei. Kuinka paljon huolellisemmin pohtisinkaan kirjahankintojani, jos minulla olisi vain yksi ainoa kirjahylly käytettävissä ja saisin omistaa kerrallaan vain niin paljon kirjoja kuin siihen mahtuu. Olisin takuulla säästänyt ison summan rahaa.

Mutta en minä niinkään rahansäästöä ajattele. Pikemminkin minua kiehtoo romanttinen ajatus, että ihmiset keskittyisivät lukemaan harvoja valittuja kirjoja hartaasti ja antaumuksella, uudestaan ja uudestaan. Kuinka paljon uusia oivalluksia löytyykään joka lukukerralla Dostojevskin, Nabokovin tai Faulknerin romaaneista? Hyvän kirjan lukeminen on monen vuoden ellei peräti vuosikymmenen urakka. Kirja, jonka lukee yhdeltä istumalta ja unohtaa saman tien, on paska kirja, ei minkään arvoinen. ”Ruokapöydästä suoraan vessanpöntölle”, kuten Flaubert asian ilmaisi. Pitäisi olla niin fiksu, että ymmärtäisi jättää paskat kirjat lukematta jotta ehtisi lukea riittävän tarkasti hyvät kirjat. Ne kun ovat kullanarvoisia harvinaisuuksia.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Totta on, että suurin osa kaunokirjallisuudesta on paskaa. Ja totta on sekin, että muutaman hyvin valitun teoksen – yleensä ”klassikon” – lukeminen on antoisampaa, kuin yhä uusien keskinkertaisuuksien haaliminen hyllyyn.

    Mutta miten ne omat ikisuosikit löytää? No, lukemalla läpi kaikenlaista kirjallisuutta ja sieltä ne suosikit sitten siivilöityvät. Paskan läpi kahlaamista ei kai voi välttää?

    Tai no, voinhan aina luottaa siihen mitä kirjallisuuden portinvartijat sanovat siitä mikä on hyvää ja mikä on paskaa. 😉

  2. 2

    sanoo

    Molemmat mainitsemasi konstit ovat olleet minulla käytössä.

    Olen lukenut huikeasti enemmän paskoja, yhdentekeviä tai ”ihan kivoja” kirjoja kuin hyviä kirjoja, kuten varmasti kaikki, jotka ylipäänsä kirjoja lukevat.

    Sanasta kirjallisuuden portinvartijat en pidä. Minulle se tuo mieleen nykypäivänä niin kovin rasittavan populismin, jonka taustalla on ajatus että tavallinen kansalainen (äänestäjä, kuluttaja, keskivertolukija) on kuningas, jota pitää kohdella kuin hänelle ei voisi kukaan mitään opettaa, kuin hän olisi putkahtanut tähän maailmaan pelkästään palveltavaksi. Kriitikot ja makutuomarit ovat tämän ideologian mukaan ikäviä hahmoja, koska eivät ainostaan ole tietävinään paremmin vaan myös tietävät paremmin. Tämän tavallisen, kaikkitietävän kansalaisen naljailua he sitten joutuvat sietämään kuin johtajat alaistensa kaunaa. No, sinä Timo et ehkä ihan tällaista tarkoittanut portinvartijoista puhuessasi, kunhan innostuin purkamaan taas sydäntäni.

    Minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa myöntää, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat lukeneet paljon enemmän kuin minä ja jotka tietävät paljon enemmän. Niinpä olen löytänyt monta itselleni tärkeää kirjalijaa lukemalla erilaisten kirjallisuuden asiantuntijoiden (kirjailijoiden, esseistien, kriitikoiden) tekstejä tai ottamalla vastaan vinkkejä tyypeiltä, joiden hyvään makuun olen oppinut luottamaan. Esimerkiksi Milan Kunderan, Willaim Gassin ja Harold Bloomin esseiden kautta olen löytänyt paljon mielenkiintoista.

    Itseään viisaampien kuunteleminen ja heiltä oppiminen on mielestäni, noh, suurta viisautta.

  3. 3

    sanoo

    Viimeksi kiehtoi ajatus, että Olof Lagercrantz ei lukenut muutamaan vuoteen mitään muuta kuin Kadonnutta aikaa etsimässä. Ja sitten kirjoitti kirjansa Att läsa Proust.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Olen lukenut uudelleen Nabokovin ja Wilsonin viihdyttävää kirjeenvaihtoa, joten minua hymyilytti nähdä Nabokov samassa lauseessa Dostojevskin ja Faulknerin kanssa:

    ”Dear Bunny,

    Dostoevsky is a third rate writer and his fame is incomprehensible.

    Down with Faulkner!

    Yours, V.”

  5. 5

    sanoo

    Nabokov on hurmaava kirjallisuuden vihaajana.

    Hänen haastattelukirjansa Strong Opinions (loistavan osuva nimi kyseiselle opukselle) esimerkiksi on täynnä murhaavia teilauksia maailmankirjallisuuden kaanoniin kuuluvista nimistä. Myös merkinnässäni mainitsema Faulkner oli Nabokoville lähestulkoon nolla:

    ”Brecht, Faulkner, Camus, many others, mean absolutely nothing to me, and I must fight a suspicion of conspiracy against my brain when I see (them) blandly accepted as ’great literature’ by critics and fellow authors…”

    Vaikka itse olisi Nabokovin kanssa täysin eri mieltä, hänen tykitystään on nautinnollista lukea.

  6. 6

    Anonymous sanoo

    Nabokov tosiaan on hurmaava:

    ”Have been looking through Eliot’s various works and reading that collection of critical articles about him and am now more certain than ever that he is a fraud and a fake (even worse than ridiculous Thomas Mann – and with more brains).”

  7. 7

    Anonymous sanoo

    Minä olen pienen kirjaston mies. Ikää on liian monta vuosikymmentä mutta hankkimistani kirjoista ehdottomasti suurimman osan olen antanut muille tai heittänyt pois, fyysisesti ihan roskakoriinkin, ja tietenkin vienyt divariin. Pörssikeskiarvo on…että esim.
    50:stä lukemastani kirjasta haluan pitää hyllyssä itselläni yhden. Kriteeri ei ole onko kirja hyvä vai huono ( molempia laatuja on maailma täynnä), vaan totisen klassinen: muuttaako tämä kirja minua nyt ja uudestaan ehkä vielä myöhemminkin, onko se niin merkittävä. Merkittävyys voi olla taiteellinen tai elämänkatsomuksellinen. Mieluummin kuitenkin ensimmäinen. Molemmat yhdessä tekevät sitten kirjasta jo täydellisen, liikaa yhteen pieneen ihmiselämään. Tällä pateettisella perusteella säälittävän kokoisessa ”kirjastossani” on esim. Matti Pulkkisen, Beckettin, Knausgårdin, Danten, Saramagon ja Houellebecq´n teoksia. ( On yksi McCarthykin, ehkä se ennalta-arvattavin teos, Tie, mutta se onkin sitten painautunut sieluuni lopullisesti ja monella tapaa).
    Hyvä tapa pitää isoa kirjastoa on pitää sitä todellisessa kirjastossa. Istun usein, lomilla varsinkin, tunteja lukemassa kirjoja kirjastossa, alusta loppuun. Miksi ne pitäisi aina kantaa kotiin? Aikoina kun olin ”hurjempi” oli minulla kirjastossa mukana usein alkoholiakin. Elämä oli täydellistä hyvän pullon ja hyvän kirjan kanssa Rikhardinkadun kirjaston ylimmän kerroksen perimmäiseen nurkkaan kätkeytyneenä. Espoon Sello olisi tarkoitukseen myös hyvä. Olen tutustunut siihen vasta nyt. (Mutta hei, älkää te ottako putelia mukaan kirjastoon, luulen ettette osaa tehdä sitä tyylikkäästi ja huomaamatta.)

    Vielä…Mitään isoa kirjastoa en voi pitää senkään vuoksi, koska olen niin monissa yhteyksissä dissannut julkisesti sellaista käpyläläistä keskiluokkaista kirjahylly-helvettiä,
    kulttuurikodin sisäsiistiä ”lukemiseen tarkoitettua huonetta” jossa on ne 1000 kirjaa, 1000 levyä ja 1000 leffaa. Ja joissa talon isäntä ja emäntä syventyvät kynttilänvalossa
    kultuurituotoksiin. Toivottavasti en vain loukannut ketään, hah ha. Ehkä olen vain kateellinen…

    Mutta summa summarum, kyllä pienellä, ja pienellä kirjastollakin pärjää jos kirjojen lukemisen tarkoitus ei ole kirjallisuuden kelkassa mukana pysyminen vaan jotain muuta.

    -jope –

  8. 8

    sanoo

    Kirjallisuuden kelkassa mukana pysyminen, mitä kaikkea se tarkoittaakaan, ei varmaankaan ole tärkeää tai mielekästä.

    Eräs tuttavani, runoilija, puhui jokin aika sitten ”nykykirjallisuuden pilaaamista” lukijoista. Se oli mielestäni hyvä kiteytys. Uutuuskirjathan ovat 99,9-prosenttisesti päiväperhoja, jotka ansaitusti unohtuvat jo seuraavaan kirjasesonkiin mennessä.

    Ehkä pitäisi odottaa viisi tai kymmenen vuotta kirjan ilmestymisestä ennen kuin lukee sen. Silloin useimmat turhat kirjat jäisivät kokonaan lukematta.

    Mutta eihän tällainen tietenkään ole mahdollista. Pakko minunkin on lukea oitis uusi Juha Seppälä, kun sellainen ilmestyy.

  9. 9

    sanoo

    Tämän blogikirjoituksen ja kommenttien herättämänä mittasin kirjani: 30 kirjahyllymetriä kolmessa huoneessa ja lisäksi pinoja pöydillä. Yksi kassikin on täynnä antikvariaatissa vaihdettuja kirjoja. Olisikohan tuossa kolme metriä sellaisia, jotka haluan lukea uudestaan! Mielikirjailijoitteni kirjoja minulla ei tietenkään ole omananani vaan lainaan niitä yhä uudelleen. Miten hullua!

    Olen päättänyt tehdä sellaisen parannuksen, että ostan kirjan vasta, jos olen lukenut sen ensin lainattuna ja se tekee valtavan vaikutuksen. Turhista yritän päästä eroon ja ostaa tilalle mielikirjailijoitteni teokset, ne joita arvostan – ja HIENOINA versioina! Näiden uudistusten jälkeen hyllyni on todella minun.

  10. 10

    Anonymous sanoo

    En kauheasti pidä nykymeiningistä jossa lukemisharrastus saa sellaisia muotoja joita se näyttäisi nyt saavan ja joka ilmeisesti liittyy kuluttamis-ahneus-ahmimis-kulttuuriin, johon en halua kuulua. Kirjan kultakausi ei nimittäin ole yhtä kuin kirjallisuuden kultakausi…

    Kirja ei ole kirjallisuutta. Siksi vain osa kirjabloggareista käsittelee kirjallisuutta. Kirja on esine jota esitellään tai jonka kanssa esiinnytään tai kisaillaan toisten kanssa. Kirjoihin pukeudutaan tai niillä sisustetaan tai ne ovat kuin jokin jumppalaite joita myydään ostoskanavalla. (Älkää pahastuko ahkerat kirjabloggarit jotka luette tämän).

    Kirjallisuuskriitikot tuntevat kirjallisuutta kohtaan toisenlaista kiinnostusta. En kuulu heihin, enkä aina ymmärrä heitä, mutta ei se minua haittaa. Kuulun kirjallisuuden ystävään ja myös päinvastoin: kirjallisuus on minun ystäväni ja siitä ystävyydestä olen saanut enemmän kuin, niinpä niin, enemmän – jotain aivan muuta – kuin monesta hyvästäkin ihmisystävyydestä.

    Kirjallisuus ei ole esine, se ei ole materiaalista omaisuutta, ei siten kuin miten me ymmärrämme omistamisen. Halu omistaa jokin kirja on usein vain halua omistaa esine, ja tämä halujen halu jättää kertomatta sen miksi juuri minä haluan pitää juuri tämän kirjan luonani. Miksi viihdyn tämän teoksen parissa, palaan siihen, jopa vuosien päästä.

    Minulla on kotona sellaisia teoksia joihin palaan, vaikka jaan aikaani myös niiden teoksien kanssa joihin ei ole vielä ehtinyt muodostua niin voimakasta kiintymyssuhdetta kuin vanhoihin rakkauksiin.

    Kirjallisuus vaikuttaa ihmisessä hitaasti, siksi se ei ole vain tuote tai esine. Vaan se on jotain ihan muuta. Se joka sen ymmärtää on saanut jotain tärkeätä.

    On vielä lukematta teoksesi: Yhden hengen orgiat. Olen kirjaston varausjonossa, kirjaasi kun joutuu jonottamaan.

    – Teostesi lukija

  11. 11

    sanoo

    Kulutus- ja ahmimistyyppinen liukuhihnalukeminen sisältää omat vaaransa. Ellei anna itselleen aikaa pohtia ja reflektoida lukemaansa käy helposti niin että urautuu lukijana ja alkaa kahlata kirjoja läpi samalla sapluunalla.

    Ammattilukijoiden eli lähinnä kriitikoiden helmasyntinä taas on leipääntyminen, hehän joutuvat virkansa puolesta lukemaan sellaistakin, joka ei heitä yhtään innosta. Monesti leipääntyminen sitten näkyy kriitikon tekstistä. Sitten on sellaisiakin kriitikoita, jotka ovat liiaksi ripustautuneita rooliinsa ja pidättäytyvät esimerkiksi koskaan ilmaisemaata rakkautta kirjallisuutta kohtaan, heidän elämäntehtäväkseen tulee etsiä kirjoista kuin kirjoista jotain epäilyttävää.

    Putte Wilhelmsson, jonka blogi on eräs niistä harvoista, joita seuraan, kirjoitti taannoin, että on helpottavaa jättäytyä pois kriitikon roolista, kun ei enää tarvitse työn puolesta lukea itselleen merkityksettömiä kirjoja. Putte mainitsi tässä yhteydessä Juha Itkosen ja Asko Sahlbergin (minä kyllä pidän Sahlbergin kirjoista).

  12. 12

    sanoo

    Teostesi lukija:
    Pidän niin mahdottomasti viisaasta kommentistasi. Minäkin olen huomannut tuon oudon uuden lukemistyylin. Minulle kirjamaratontyylinen lukeminen olisi samaa kuin ongelmasyöminen, siis bulimiakohtaus. Pyydän anteeksi, jos joku pahastuu, korostan sanaa minulle! Haluan viipyillä lukemassani, palata lukemaan uudestaan, etsiä kirjailijasta tietoa, kuunnella ja katsella mahdollisesti häntä jossakin haastattelussa tai esim. pitämässä Nobel-puhetta – upeaa, että internet antaa tällaiseenkin mahdollisuuden. Olen usein lukenut hyvän kirjan heti perään kokonaan hitaammin uudestaan. Nykyään kaiken pitää käydä niin kiireellä. Sanoit, että kirjallisuus vaikuttaa ihmisessä hitaasti. Se on totta. Miten se vaikuttaa, jos ahmii, eikä koskaan sulattele?

    Tommi:
    Taas hieno keskustelu täällä menossa. Kirjoitat analyyttisesti, mistä pidän. Tarkastelet asioita eri puolilta, monesti jopa diplomaattisesti. Minun on varmaan luettava sinun Orgiasi uudestaan!

  13. 13

    sanoo

    On totta, että yritän täällä kommenttilaatikossa nykyisin esittää asiat diplomaattisesti. Se ei ole luonteelleni helppoa. Varsinaisissa merkinnöissä sitten kirjoitan vähän kärkevämmin, ainakin joskus.

  14. 14

    Anonymous sanoo

    Muistelen, että Hesarin Yhden hengen orgiat -teoksen arvion lopussa kriitikko haaveili siitä, että blogi-isäntä julkaisisi joskus teoksen, jossa hän viettäisi yhden illan orgioita runouden parissa. Syttyikö blogi-isäntämme tuolle ehdotukselle?

    Olen ollut vaikuttunut sekä romaaneistasi että esseekirjoistasi. Uteliaisuuttani hankin myös äskettäin runoteoksesi. Mielenkiintoista tutustua nyt niihin.

  15. 15

    sanoo

    Luen mielelläni lyriikkaa, mutta ainakaan toistaiseksi en ole tuntenut paloa kirjoittaa runousesseitä. En tiedä olisinko kovin hyvä niitä kirjoittamaan.

    Omia runokirjojani en pidä kovin onnistuneina. Siksipä olenkin ex-runoilija,

  16. 16

    Anonymous sanoo

    Runoudesta. Mulle on jäänyt mieleen, olisko ollut Tomi Kontion nöyrät sanat jossakin esseessä tai artikkelissa, että iso osa parhaimmista runoilijoista ei elämänsä aikana koskaan edes tiedä olevansa runoilijoita puhumattakaan siitä että kirjoittaisivat yhtään sanaa. Elävät elämänsä asioitaan nähden, tietämättä aina edes olemustaan. Komea ajatus. Eikä mielestäni mystifoi runoutta, liikaa. Runous onkin mielestäni asioiden näkemistä todella poikkeuksellisella tavalla ( eikä vain kielipelejä kuten maamme nykyrunous aika paljon on? sori, olen tod.näk. väärässä taas…) sanojen ohi, yli ja takaa…

    Ajattelen että tietyssä mielessä runous on e n e m m ä n kuin kirjallisuutta, parhaimmillaan paljon enemmän kuin kirjallisuutta.

    Olof Lagergcrantz yritti myös runoilijaksi mutta tajutessaan tuon em. näkökulman antoi olla, rima oli liian korkealla. Ei-valittu ei ole valittu. Ei kuitenkaan herneitä nenään mistään ”valituksi” tulemisesta, työtähän kirjallisuus on, mutta jos olemme rehellisiä itsellemme niin kyllä joissakin Shakespearessa, Celanissa, Rilkessä jne. oli jotain muuta kuin ”meissä”….
    Tässä mielessä hienoa Tommi, jos olet jättänyt runouden ja siirtynyt kevyempään kamaan ( hah hah) kuten romaaneihin ja esseisiin. Tekemistä ja näkemistä niissäkin on, arvaan.

    Tämä meni nyt ohi lukemisesta. Tai sitten ei. Vaaditaanko runouden, siis sen kovimman aineksen, lukemiseen sama valittuna oleminen ? Ensi ajatus: vaaditaan.
    En puhu nyt mistään ”vaikean” tekstin ”ymmärtämisestä” vaan muusta…esim. siihen hullaantumisesta tms.

    -jope-

  17. 17

    sanoo

    Parhaimmillaan runous on ylittämätöntä.

    Omalla kohdallani motivaatio runojen kirjoittamiseen ei kai koskaan ollut ihan huipussaan. Silloin kun tein nuo kaksi 2000-luvun kokoelmaa (2003 ja 2004) halusin koko ajan tehdä mieluummin proosaa, romaaneja. Proosatekstiä vain ei tahtonut tulla, mutta runoja tuli.

    Sitten kun proosaa alkoi syntyä, tuntui luonnolliselta erkaantua runoudesta. Se ei ollut koskaan minun lajini. Tai no, ehkä silloin kauan sitten, kun parikymppisenä rustailin esikoisteokseni runoja.

  18. 18

    Anonymous sanoo

    Tässäpä taas runoteoksesi äskettäin hankkinut edellä kirjoittanut anonyymi.

    Eilisillan vietin ”Metallisiivet selässä”. Viipyilevän melankoliset säkeesi viehättivät koleana, sateisena heinäkuun iltana.

    Yhdessä runossasi oli mieleenpainuva aloitus:

    ”Heitettiin keihästä
    pimeässä puistossa. Jänis pakeni
    villisti öisen ruohikon poikki.”

    Em. riveistäsi minulle tuli deja vu. Saarikoskella on säkeet:

    ”Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin, keltavästäräkki käveli mustan oksan päästä päähän.”

    Teitkö tarkoituksella pastissin vai onko vastaavuus tahatonta? Oli, miten oli, samantekevää; hauska vastaavuus joka tapauksessa. 🙂

  19. 19

    sanoo

    Mainitsemasi Saarikosken runo on alun perin pastissi Ezra Poundin runosta. Joten tuo minun olisi toisen asteen pastissi.

    Mutta en muistaakseni tuota kirjoittaessani ajatellut Saarikosken runoa. Tausta on proosallisempi. Olen harrastanut keihäänheittoa puistossa, en kuitenkajan pimeässä, mutta ajattelin, miltä se tuntuisi. Ranskalaisessa ystävässäkin on kohtaus, jossa harrastetaan keihäänheittoa pimeässä puistossa.

  20. 20

    Anonymous sanoo

    Toisen asteen pastissi – hauskaa!

    Tuosta runosi ”puistokeihästelystä” tuli kummallinen tunne, ja nyt syykin selvisi, kun kerroit vastaavasta kohtauksesta Ranskalaisessa ystävässä.

    Niinpä mieleeni palautui välittömästi kirjasi yhden luvun tapahtumat: ravintola > sateinen puisto > Edouard -eläkeläisen kohtaaminen > keihäänheitto > rikolliskoplan hyökkäys…

    Lieneekö em. kirjan kohtaus sitten eräänlainen kolmannen asteen pastissi…? 🙂 🙂

  21. 21

    Pirjo sanoo

    Tuosta runosi keihäänheiton symboliikasta tuli mieleen: mihin keihäs yrittää osua; onko jänis oikea maalitaulu, liikkuva kuva – siihenkö kiinni?
    Tai yleisimmin: osua oikeaan maaliin, tai yrittää jonnekin kauemmas, kuinka kauas keihäs voi oikeastaan lentää.. ja vielä pimeässä; kuinka se löytää kohteen.
    Voisiko jänis tietämättään olla kohde? Tai mikä vain, sen kirjailija yksin tietää.(no, tällaisia spekulaatioita runot minulle aiheuttavat)

  22. 23

    sanoo

    En ole ehtinyt viime aikoina täällä blogissani käydä. Tässä välillä oli ehtinyt tulla puolen tusinaa uutta kommenttia. Ruksasin ne kaikki tarkoituksenani julkaista ne yhdellä kertaa, mutta onnistuinkin tyrimään (samaan aikaan puhelimessa phuessani) niin että ne kaikki hävisivät jonnekin bittien taivaaseen. En ehtinyt lukea niitä läpi, joten en tiedä mitä kaikkea tulin tuhonneeksi. Ainakin siellä oli Juha Saaren ja HD Canisin kommentit. Pahoitteluni.

    Tarkoitukseni on vastedeskin pitää tämä blogi säästöliekillä, koska kirjan teossa on kriittiset vaiheet. Niin että minusta tuskin vähään aikaan täällä mitään kuuluu. Tuskin kuitenkaan kokonaan ajan blogiani alas.

  23. 24

    juha saari sanoo

    Olin kopioinu tään joten ei hätää, jos vielä kelepaa:

    Yhteisintä on tyhjän jakamattomuus.

    Kun ei usko mihinkään, aine todistaa vapaudesta.

    Mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle,
    haastaa sen.

    Maailma ei ole vain sana:
    ihmistä ei voi lohduttaa
    vasaroimalla häntä.

    Kuolleen liikkumattomuus on peiliäkin tarkempaa: elävän muistin ja voimattoman mielikuvituksen liikettä.

    Siinä mykistyviä paradokseja ja lauseita joilla yritän ilmaista mitä runous minulle parhaimmillaan tarkoittaa.

    Itse nautin kaikesta, mikä vapauttaa mielikuvitustani viemällä sitä umpikujaan, eräänlaiseen ”olosuhteiden pakottamaan äärimmäisyyden aistiin”.

    Oikeastaan runous on metafora lausumattomalle, reaaliselle hetkelle, vaikkapa (sisäisille) arvoristiriidoilleni, joita kohtaan rikosseuraamustyössäni tavatessani rikoksesta tuomittuja. Lacanin teoria reaalisesta onkin minulle mykistymisen runoutta tai sen teoriaa, tai Nietzsche, tai Sartren Minän ulkoisuus…

    Mutta myös proosa: Esimerkiksi Kafkan Muodonmuutos, Dickeyn Syvä Joki (siis VAIN romaani), Sieppari ruispellossa(uusi käännös!)johtavat mykistymisen taiteeseen. Ja Beckettin Millaista on jonkinlaisena romaanin rajatapauksena.

    Tennilän Yksinkeltainen on kaksinkeltaista ansaitsee tässä erityismaininnan. Itselleni se on vaikuttavimpia kokemuksia (ei vain suomalaisessa) kirjallisuudessa tällä vuosituhannella. Jotain aivan uniikkia tapaa maistella mykistymisen rajoja on Tennilän riveissä. Tyhjentymätön niin kuin yhteisin tyhjyys vain voi olla. Ja kaikki tämä ilman pienintäkään synkistelyä! (Mehiläiset ja nimi vahvistavat valon efektiä.) Tommi valitsi Ruuneperin hyvin. (Etkös ollutkin raadissa?)

  24. 25

    Anonymous sanoo

    Hyvä kirjoitus. Itse luen enää äärimmäisen harvoin romaaneja. Joskus kesällä saatan lukea silkkaa roskaa. Toisinaan tuntuu siltä, että ainoa kirja jonka tarvitsen hyllyyni on Shakespearen kootut teokset. Sitten kun päälle lisätään 30-40 lempirunoilijaani (Mandelstam, Pasternak, Paz, Villon jne.) sekä pari romaania, niin se sitten riittääkin. Oma ongelmani on juuri romaanin… banaalisuus. Se on niin porvarillinen ja keskiluokkainen taiteenlaji. Minä, muuten, olen sentään kirjallisuuden maisteri, sikäli kuin se mitään merkitsee. Kaikki nuo ”rankat tilitykset perhehelveteistä”, keskiluokan triviaalit ilmavaivat… Tsehov, Tolstoi, Stendhal, Melville ovat edelleen rakkaita, mutta heitäkin harvemmin luen.

    Nykyromaania sitäpaitsi tosiaan vaivaa kumma pöhötystauti. Ovathan elokuvatkin tuleet pidemmiksi. 50-luvun klassikot olivat reilusti alle kaksituntisia, nykyään teinien supersankarielokuvakin voi kestää kaksi ja puoli tuntia. Gotta have your moneys worth.

  25. 26

    sanoo

    Runoudesta Jope! Kyllä mielestäni kovimman aineksen lukemiseen vaaditaan myös valittuna oleminen – kuulostaa se nyt miten pöyhkeältä ja ahneelta tahansa. Se on myös surullista kuinka monet menettävät sellaisia tilaisuuksia elämästään, koska eivät koskaan edes vaivaudu etsimään sitä ominta kirjallisuuttaan. Se on elämäni suurimmista rikkauksista, että olen löytänyt kirjallisuuden ja saanut hullaantua siitä niin järisyttävän monin tasoin, jopa pelännyt sitä.

    Mielestäni sanasta on tullut liian helppoa, syvyys on kadonnut. Kuka säilyttää hyvän kirjallisuuden? Hyvä kirjallisuus on myös suurta yhteyden syvyyttä kahden ihmisen välillä: kirjoittajan ja lukijan. Huolestuttaa nähdä kuinka ihmisistä on tulossa laiskoja, he tukeutuvat kriitikoihin ja myötäilevät tarjottuja elämyksiä sosiaalisen median aalloissa. Ja kuka kritisoi kriitikoita? Näyttäisi siltä, että nykyihmisille on tärkeämpää tuntea olemassaolonsa näyttämällä ja jakamalla itseään ulospäin, ei tuntemalla sisäänpäin. Onko tämän kaiken tekstini alla vain monitasoisempi huoli ihmismielen köyhtymisestä ja holismin katoamisesta? Ehkä aina on ollut niin, että vain harvat saavat todella nauttia siitä mitä kirjallisuus voi kaikkinensa antaa ja loput vain seuraavat perässä. Joku rakastaa kirjoja, joku musiikkia. Voisiko kehitystämme seurata kirjallisuuden kehittymistä katsomalla tai toisin sanoen kirjallisuuden säilyttämistä katsomalla?

    No tämäkin nyt meni ylipohdinnaksi, en tiedä saitteko ajatuksista kiinni. Voisitko Juha Saari kertoa lainaamiesi kohtien kirjoittajat? Oli nimittäin upeaa tekstiä.

  26. 27

    juha saari sanoo

    Maria Narvalille: Oli omiani. Julkaistu mietelmä/fragmenttikokoelmassani Täydellisyyden mittakaavoja (2007). Tai kaks ekaa oli uusia.

  27. 28

    juha saari sanoo

    Knausgårdin pakonomaisuus sai kirjoittamaan tämän blogiini ja tähän:

    ”On ehkä mahdollista puhua runouden ja (sen) kirjoittamisen erosta. Runous on jotakin sellaista, joka on kaivertunut maailmaan kuin mikä tahansa ulottuvaisuus jonka voi ilmaista vain puutteen avulla. Runous on ikään kuin pyrkimystä olla käyttämättä vasenta kättään ja kirjoittaminen sitten tämän päätöksen unohtamista tai sille periksi antamista. Ei tietoista vapautumista.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *