Imperiumin ikävä

Niin kauan kuin olen kirjallisuutta harrastanut, olen tiennyt että on olemassa romaani nimeltä Radetzky-marssi. Nimi jäi mieleeni selatessani lukiolaispoikana Tammen Keltaisen kirjaston julkaisuluetteloa. Koska listassa on vain kirjailijoiden sukunimet, luulin ensin että Radetzky-marssin kirjoittaja on Philip Roth, jonka Portnoyn tautia pidin mestariteoksena, mutta sitten selvisi, että kirjoittaja onkin jokin tuntematon Joseph Roth. En viitsinyt lukea Radetzky-marssia, koska oli niin monta Philip Rothin teosta vielä lukematta.

Vuosien varrella Keltaisen kirjaston julkaisuluettelo on kasvamistaan kasvanut, ja aina sitä selaillessani olen numeron 84 kohdalla muistanut, kuinka luulin Josephia Philipiksi. En ole varma, kauanko siitä on, kun päätin ”jonain päivänä” lukea Radetzky-marssin, mutta kauan joka tapauksessa. Nyt olen sen vihdoin lukenut, ja ilokseni voin todeta, että Joseph Roth (1894-1939) on minulle lähes yhtä tärkeä kirjallinen löytö kuin Curzio Malaparte taannoin. He ovat kirjailijoina erilaisia, mutta heidän elämässään ja kirjallisessa urassaan on jotain samaakin: molemmat esimerkiksi työskentelivät journalisteina ja olivat viimeisinä vuosinaan katolilaisia (kuinka hartaita, sitä en osaa sanoa).

Malaparte heilui elämässään poliittisesta aatteesta toiseen, eikä Rothkaan ole helposti määriteltävä hahmo. Roth kirjoitteli lehtijuttuja sekä liberaaleihin että sosialistisiin sanomalehtiin, käyttipä jossain vaiheessa itsestään nimitystä ”Der rote Joseph”, vaikka loppujen lopuksi inhosi vasemman laidan radikaaleja yhtä palavasti kuin oikean laidan. Galitsiassa, Itävalta-Unkarin keisarikunnassa syntyneen Rothin elämää määritti juutalaisuus (hänen oikea nimensä oli Moses Joseph Roth, mutta hän pudotti Moseksen pois ensimmäisen maailmansodan aikana), ja se varmasti selittää, miksi Rothilla ei missään vaiheessa ollut samanlaisia oikeistosympatioita kuin Malapartella.

Weimarin tasavallan aikana Roth asui ja työskenteli pitkään Berliinissä, mutta poistui Saksasta ikuisiksi ajoiksi vuonna 1933, jolloin Hitler nousi valtaan. Radetzky-marssi valmistui vuonna 1932, joten se ehti parahiksi natsien kirjarovioissa poltettavaksi. Otettuaan hatkat Saksasta Roth kirjoitti ystävälleen Stefan Zweigille: ”Barbaarit ovat ottaneet komennon. Älä petä itseäsi. Helvetti on valloillaan.”

Hyvästijättö Saksalle oli epäilemättä kova pala Rothille, vaikka hänen kirjeenvaihtonsa (josta on julkaistu kattava nide englanniksi) sisältää vimmaisia vihanvuodatuksia Berliinistä ja berliiniläisistä: ”Kun tänne tulee, tuntuu kuin menettäisi sukupuolielimensä.” Rothin mielestä missään ei ollut niin rumia naisia (tai huoria) kuin Berliinissä. Kaikki miehet puolestaan käyttäytyivät kuin partionjohtajat. Sävykkäämpää Berliinin kuvausta englannin kielisenä käännöksenä voi lukea Rothin lehtiteksteistä koostetusta teoksesta What I Saw: Reports from Berlin 1920-1933. Nuo tekstit edustavat journalismin vanhaa kunnianarvoista juttutyyppiä feuilletonia, joka nykymaailmassa on saanut väistyä tärkeilevien kolumnien tieltä. Roth itse luonnehti lehtijuttujaan ”tosiasioiden ilmaisemiseksi puolessa sivussa”. Jos verrataan Rothin journalismia Malaparteen, on sanottava, että Malaparten käsitys ”tosiasioista” oli…öh… luovempi ja laveampi, vaikka toki Rothkin ymmärsi kirjallisten efektien päälle: ”En ole mikään reportteri”, hän sanoi eikä pitänyt reporttereja, todellisuuden passiivisia (ja naiiveja) ylöskirjaajia, suuressa arvossa.

Mahdollinen yhteinen piirre Rothin ja Malaparten välillä on, että he olivat molemmat upseereja. Sanon mahdollinen, koska Rothin tekemisistä ensimmäisessä maailmansodassa ei ole täyttä varmuutta. Hän itse väitti palvelleensa upseerina ja joutuneensa sotavangiksi, ja omaksui myöhempinä vuosina käytökseensä ja puheeseensa keisarillisen armeijan upseerien maneereja. Malaparten upseeriutta ei kyseenalaista kukaan. Hän kulki toisen maailmansodan aikaan Suomessakin Italian armeijan upseerin univormussa.

Radetzky-marssi kuvaa Habsburgien valtakunnan rappeutumista ja lopullista tuhoa Trottan perheen kolmen sukupolven kautta. Roth itse sanoi: ”Der Leutnant Trotta, der bin ich”. Viittaus Flaubertiin (”Madame Bovary, c’est moi.”) on harkittu ja myös merkityksellinen. Flaubert oli Rothille tärkeä kirjallinen esikuva, ja Radetzky-marssi on monessakin mielessä pikemminkin 1800-lukulainen kuin 1900-lukulainen romaani. Se muistuttaa hengeltään, estetiikaltaan ja kerronnaltaan pikemminkin Flaubertia ja hänen aikalaisiaan kuin vaikkapa Robert Musilia, jonka Mies vailla ominaisuuksia on saman aihemaailman innoittama kuin Radetzky-marssi, mutta 1900-lukulaisen moderni.

Roth julkaisi lyhyeksi jääneen kirjallisen uransa aikana myös useita pienempiä romaaneja, mutta ne hän naputteli nopeassa tahdissa, mikä kuulemma näkyy puolitekoisuutena (en ole lukenut Rothin romaanituotannosta Radetzky-marssin lisäksi muuta kuin suomennoksen Kapina; ja se on kyllä ansiokas lyhyen muodon romaani). Radetzky-marssia Roth kirjoitti pitkään ja kärsivällisesti, minkä voi aistia tekstistä. Flaubertilainen ihanne, jonka mukaan jokaisen proosalauseen on oltava yhtä viimeistellty ja lopullinen kuin runosäkeen, on varmastikin elähdyttänyt Rothia. Hänen lehtijuttunsakin edustavat huolellista ja tarkkaa sanontaa, mutta Radetzky-marssissa leveällä rintamalla etenevä kerronta tuo tekstiin vielä huomattavasti lisää ilmaisuvoimaa.

Minulle henkilökohtaisesti Radetzky-marssi edustaa yhtä viimeisistä suurista 1800-lukulaisista eurooppalaisista romaaneista. Se on kirjoitettu kulttuurisessa murroskohdassa, aikana, jolloin romaanikirjallisuus alkoi lopullisesti suistua elämänpelon ja itsereflektion tielle, jonka myötä se menetti uskonsa mahdollisuuksiinsa käsitellä kokonaisia yhteiskuntia tai historiallisia aikakausia ja tavoittaa niistä sellaista, joka voidaan tavoittaa vain perinteisen fiktiivisen kerronnan keinoin. 1930-luvun taitteessa, jolloin Roth kirjoitti Radetzky-marssin, epiikan työkalut olivat vielä niin hyvässä terässä, että niillä sai aikaan sellaista jälkeä, joka ilmentää 1800-lukulaista romaania voimansa tunnossa. Modernismin myötä työkalut vaihtuivat.

Osasyy Radetzky-marssin koskettavuuteen on siinä, että Roth kirjoitti sen sydänverellään, mutta onnistui tekemään sen suistumatta patetiaan — kerronnan viritys on ironinen samassa mielessä kuin monilla muilla eurooppalaisen kirjallisuuden klassikoilla, enkä tarkoita nyt meidän päivillemme ominaista poseeraavaa ironiaa, vaan etäännyttävän kerronnan kautta syntyvää asioiden suhteellistumista, joka saa romaanihenkilöiden elämän ja teot näkymään lukijalle erilaisessa valossa kuin missä romaanihenkilöt ne itse näkevät. Sydänverellä kirjoittamisen tuntu syntyy Radetzky-marssiin nostalgiasta katoavaa maailmaa kohtaan. Roth todellakin ikävöi Habsburgien valtakuntaa. Hän sanoi tunteneensa itsensä Itävalta-Unkarin aikana patriootiksi ja maailmankansalaiseksi. Imperiumin sortuminen riisti tällaiset kiintopisteet. ”Rakastin isänmaani hyveitä ja saavutuksia, ja nyt kun sitä ei enää ole, rakastan myös sen vajavaisuuksia ja heikkouksia”, Roth kirjoitti. Viimeisinä vuosinaan hän julistautui katolilaiseksi ja rojalistiksi, ja oli mukana poliittisessa hankkeessa, jonka tarkoituksena oli palauttaa Habsburgit takaisin valtaistuimelle. Suru imperiumin tuhosta ja mahdottomuus pelastaa vanhaa maailmaa luo Radetzky-marssiin traagisen pohjavireen, joka huokuu tekstistä lähes joka sivulta. Roth oli niin taitava kirjailija, että osasi annostella vahvimmatkin, repivimmätkin tunteensa proosaansa sopivina annoksina. Hänen kirjeenvaihtoaan lukiessa taas piirtyy esiin raadollisempi hahmo: vihainen, katkera, armoton ja ilkeä Joseph Roth.

Toki Rothilla oli syytäkin olla vihainen ja katkera. Rothin isä tuli hulluksi ennen hänen syntymäänsä, eikä Roth tavannut isäänsä koskaan. Rothin vaimokin menetti henkisen tasapainonsa, ja joutui Saksassa mielisairaalaan, jossa myös kuoli natsien eutanasiaohjelman uhrina. Roth itse tienasi parhaina vuosinaan hyvää palkkaa toimittajana, mutta sotki raha-asiansa perusteellisesti. Suurimman osan elämästään hän eli ilman vakituista osoitetta, maallinen omaisuus kahdessa matkalaukussa. Alkoholismiin Roth väitti suistuneensa jo 8-vuotiaana, mikä saattaa olla liioittelua. Viinaan hän joka tapauksessa menehtyi, 45-vuotiaana pariisilaisessa sairaalassa oltuaan sitä ennen neljä päivää delirium tremensin kourissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    ”Itävalta-Unkarin keisarikunnassa syntyneen Rothin elämää määritti juutalaisuus (hänen oikea nimensä oli Moses Joseph Roth, mutta hän pudotti Moseksen pois ensimmäisen maailmansodan aikana), ja se varmasti selittää, miksi Rothilla ei missään vaiheessa ollut samanlaisia oikeistosympatioita kuin Malapartella.”

    Pitää tosin muistaa, että (nuori) Malaparte kannatti italialaista fascismia, eikä kyseisessä aatteessa ollut (ennen 30-luvun loppua) mitään antisemitistisiä / rotuopillisia painotuksia. Liikkeen johtohahmoissakin oli jonkin verran juutalaisia. Itävallassa oikeistoradikalismi oli puolestaan alusta saakka vulgaarin juutalaisvastaista. 1900-luvun alkupuolen Itävallassa antisemitismi oli paljon radikaalimpaa ja laajempiin kansankerroksiin levinnyttä kuin esim. kansallissosialistien valtaannousua edeltäneessä Saksassa. Tämä vain pienenä historiallisena huomiona, muuten oivallinen kirjoitus nykyään turhan vähän luetusta klassikosta.

  2. 2

    sanoo

    No, tuossa olet oikeassa. Hyvä täydennys.

    Itse asiahan tietysti pysyy samana: Itävallassa eläneenä juutalaisena Rothin olisi ollut hyvin vaikea mennä mukaan oikeistoradikalismiin, koska siihen hänen elämismaailmassaan liittyi niin vahvasti antisemitismi.

    Näitä teemoja Roth ruoti muuten ensimmäisessä romaanissaan Der Spinnenetz, jota siis en ole vielä ehtinyt lukea.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *