Hahmo nimeltä Knausgård

Sanoin 16. elokuuta kirjoittamassani merkinnässä palaavani Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjan kolmanteen osaan. Siitä on vierähtänyt kohta kaksi viikkoa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Tässä välillä olen lukenut ruotsiksi romaanisarjan neljännen osan, aloittanut viidettä ja hankkinut kuudennen, selaillen siitä ensi töikseni ne suuresti mainostetut Hitlerin Mein Kampfia koskevat osat.

Kolmososan luettuani minulla oli aika tarkasti mielessäni, mitä Knausgårdista tänne kirjoittaisin, mutta kun en heti ryhtynyt toimeen, ovat ajatukset alkaneet harhailla ja risteillä sinne tänne. Nyt sanottavaa olisi niin paljon, etten oikein tiedä, mihin keskittyisin. Napakkaa, teesinomaista tiivistelmää minulta ei nyt irtoa, mutta katsotaan mitä spontaani aivomyrsky koneen ääressä tuottaa. En osaa enkä jaksa kirjoittaa merkintää, jossa kertoisin että Näin Minä Knausgårdin Ymmärrän tai Näin Minä Knausgårdista Ajattelen, varsinkin kun koko romaanisarja itsessään problematisoi viisastelevan yleiskatsauksellisuuden. Kirjoitan siis, mitä minulta juuri tällä hetkellä, juuri tässä mielentilassa (pitkän romaaninkirjoitusrupeaman uuvuttamana) aiheesta irtoaa. 
Minua on alkanut pikkuisen ärsyttää toistuva tapani vuodattaa blogiini omia kirjallisuuskäsityksiäni. Yleisemminkin minua väsyttävät tätä nykyä kaikenlaiset metatason kiivailut, julistuksellinen proosapuhe. Mieluummin luen kirjoja, jotka käyvät tuumasta toimeen ja etsivät proosalle uudenlaisia ilmaisutapoja kuin rutikuivia teoreettisia spekulaatioita sitä, minkälaisia tällaiset kirjat voisivat olla.
Toki Knausgårdkin intoutuu välillä naulaamaan metatason teesejään, kuten edellisessä häntä käsittelevässä merkinnässäni kirjoitin: 

Uskoni kirjallisuuteen oli hiipunut viime vuosina. Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä. Niille oli tapahtunut inflaatio. Fiktiota oli joka puolella. Kaikki miljoonat taskukirjat, kovakantiset kirjat, dvd-elokuvat ja televisiosarjat kertoivat sepitteellisistä ihmisistä ja sepitteellisestä mutta todellisuudenmukaisesta maailmasta. Lehtiuutisilla ja televisiouutisilla ja radiouutisilla oli täsmälleen sama muoto, dokumenttiohjelmilla oli sama muoto, nekin olivat kertomuksia, eikä silloin ollut eroa oliko niiden kertoma tarina tosi vai ei. (…) Sepitteellä ei ole mitään arvoa, dokumenteilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä kirjallisuuden lajilla missä ei ollut kyse kertomuksesta. Se ei käsitellyt mitään, se koostui vain äänestä, oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata.

Suurin osa Knausgårdin lukijoista varmaankin ohittaa tällaiset julkistukselliset kohdat sen kummemmin niitä pohtimatta. Hänen tuskin olisi kannattanut lainkaan laittaa noita lauseita Taisteluni 2:een, koska hänen romaaninsa opettavat kyllä silkalla ilmaisuvoimallaan lukijoille oman estetiikkansa, eetoksensa, paatoksensa, rytminsä, temperamenttinsa ja sensibiliteettinsä. Olen kuullut useammankin ihmisen sanovan, että Knausgårdin jälkeen tavanomainen fiktio tuntuu kovin valjulta ja väsähtäneeltä. Eivätkä nämä ihmiset ole niitä, jotka innostuvat väittelemään tuntitolkulla kertomakirjallisuuden metatason kysymyksistä. Heitä eivät hetkauta romaaniteoreettiset aspektit pennin vertaa, he ovat vain kiinnostuneita kirjoista, jotka saavat aikaan sen erityisen tunteen vatsanpohjassa, jonka romaanit parhaimmillaan synnyttävät. En sano tätä sillä, että pitäisin ns. proosapuhetta turhanpäiväisenä paskanjauhantana. Sille on kyllä paikkansa, mutta kovin laajoja joukkoja se ei kosketa. Knausgårdin Taisteluni-romaanisarja sen sijaan kerää satojatuhansia ellei miljoonia lukijoita ympäri maailmaa, mikä on mahtava juttu. Juuri tällaisia teoksia tarvitaan, jotta kertomakirjallisuus voisi todistaa pystyvänsä tarjoamaan meidän aikamme lukijoille muutakin kuin leffaa ja tv-sarjaa kirjamuodossa tai yliestetisoitua korkeamodernistista syvällisyyttä.

Taisteluni-romaanisarja on kaikessa suuruudenhulluudessaan (3000 sivua proosaa kuutena kirjana muutaman vuoden kirjoitusrupeaman aikana) hanke, joka sotii kaikkia mahdollisia todennäköisyyksiä vastaan. Se, että tällainen projekti on ollut mahdollista toteuttaa nykyaikaisessa kustannusmaailmassa, on jo sinänsä toivoa herättävä teko. Mikään riskianalyysi tuskin olisi sitä puoltanut. Jo puhtaasti aikataulusyistä Knausgårdin romaanisarjan kuusi kirjaa eivät ole käyneet läpi suuren kustannustalon normaalia tuotantoprosessia. Yksi tapa lukea niitä onkin miettiä, missä kohdissa olisi kustannustoimittajan punakynä viuhunut, jos tekstiä oli editoitu normaalikaavan mukaan. Niissä neljässä kirjassa, jotka olen ehtinyt tähän mennessä lukea, piisaa turhaa ja triviaalia ainesta, joka ei perinteisessä katsannossa edesauta jäntevästi hahmottuvan teoskokonaisuuden syntymistä. Knausgård on jonkinlainen Proustin ja Päätalon hassu sekamelska, ajoittain hänen tarinointinsa on runsasta ja strukturoitua, ajoittain ainoastaan runsasta ja toisinaan pelkästään ylitsevuotavaa. Moniko kirjailija onnistuisi kirjoittamaan kymmeniä sivuja vaikkapa teinipippaloista, lastenkutsuista tai opettajanhuoneen arjesta pitkästyttämättä lukijoitaan kuoliaaksi? Niinpä. Mutta Knausgård onnistuu (ainakin useammin kuin epäonnistuu). Se on ihme temppu.

En osaa enkä edes yritä selittää tyhjentävästi, miten hän temppunsa tekee. Yksi mahdollinen selitys lienee siinä, että Taisteluni-romaanisarja on paradoksien kimppu. Eräs paradokseista liittyy Knausgårdin kykyyn tavoittaa jotain universaalisti merkityksellistä juuri silloin kun hän käpertyy kaikkein syvimmälle itseensä. Esimerkiksi vatvoessaan nelososassa nuoruusvuosiensa intohimoisia mutta raastavia naissuhteita yhden ylitsekäyvän henkilökohtaisen ongelmansa, ennenaikaisen siemensyöksyn kautta. Aina kun uusi viehkeä nuori nainen (heillä on järjestään ”suuret rinnat” eli Knausgård taitaa olla ns. tissimies) ilmaantui kuvaan, huomasin jännittäväni melkein kädet täristen, että taasko se vitsauksien vitsaus iskee, kirottu ejaculatio praecox. Luettuani Min kamp 4:n jälkeen Hannu Raittilan uutuusromaanin Terminaalin, huomasin, etteivät minua hetkauttaneet juuri lainkaan Raittilan sinänsä ansiokkaat kehitelmät globalisaatiosta, terrorismista, elämysteollisuudesta, spektaakkeliyhteiskunnan luomasta juurettomuudesta ynnä muista Aikamme Suurista Teemoista. Mielessäni pyörivät edelleenkin itsepintaisesti nuoren Knausgårdin naishuolet. Onko se pelkästään banaalia vai onko siinä myös jotain suuresti merkityksellistä? Oli miten oli, Knausgårdia lukiessa tulee tämän tästä tunne, että vaikka tekstissä puhutaan tämän maailman arkisimmista asioista, niin pelissä on jotain suunnattoman tärkeää. Että tässä ei ole kyse pelkästään kertomakirjallisuudesta vaan paljon enemmästä. Elämästä. Ei minulle tule sellaista tunnetta lukiessani taidokkaasti rakennettua, vetävällä ja varmaotteisella proosalla kirjoitettua aikalaisromaania, jossa on eheä tarinan kaari ja edustava henkilögalleria kuin sosiologisesta tutkimuksesta reväistynä.

Televisiosta tuli taannoin kaksi ohjelmaa Knausgårdista. Ensimmäisen katsoin, mutta toinen jäi katsomatta. En ole hirmuisen kiinnostunut siitä, miten Knausgård kommentoi omia kirjojaan. Muistelen hänen sanoneen, että Taisteluni-romaanisarja on lähtökohdiltaan ei-kirjallinen, koska tavoitteena oli kirjoittaa suoraan todellisuudesta. Se on tietysti puppua, tunnustuskirjailijoiden tyypillistä retoriikkaa. Mikään ei ole niin läpeensä kirjallisista keinoistaan tietoista kuin tunnustuskirjallisuus, johon Knausgårdinkin voi laskea. Hän ei tätä myöskään peittele muutoin kuin haastattelulausunnoissaan. Kolmososan lopussa Knausgård sanoo, että hänellä on samanlainen muistamisen erityislahja kuin joillakin musikaalisilla ihmisillä absoluuttinen sävelkorva. Varmaan hän muistaakin yhtä sun toista, mutta sellaista mieleen palauttamisen mestaria ei ole olemassakaan, joka muistaisi omat ja ystäviensä vuosien tai vuosikymmenten takaiset repliikit. Knausgårdin kerrontahan on silmiinpistävän dialogivetoista, mitä kummastelin ensimmäistä kirjaa lukiessani. Epäsuorat dialogit olisivat antaneet autenttisemman leiman Knausgårdin  muistelmaproosalle, mutta toisaalta se olisi ollut täysin turhaa, koska selvästikään sanasta sanaan kirjatut vuoropuhelut eivät nakerra hänen kerrontansa luomaa todellisuudentuntua. Lukija samaan aikaan tiedostaa ja vähät välittää, että tässä tehdään muistoista fiktiota, muutetaan todellisuutta kirjallisuudeksi.

Miksi näin?

Taaskaan en yritä lausua lopullista totuutta vaan ehdotan, että lukukokemuksen ytimessä on lähtökohtaisesti kirjoittajan ja lukijan välinen intiimi suhde. Taisteluni-romaanisarjaa lukiessa tuntuu kuin pääsisi jonkun toisen ihmisen (äärimmäisen kiehtovan ja salaperäisen) yksityisimpien tuntojen äärelle, kurkistamaan lukittuun päiväkirjaan kuin suurenmoisena luottamuksen osoituksena. Taisteluni-romaanisarjassa on kaiken aikaa kyse ennen kaikkea Knausgårdista itsestään (tai tarkemmin sanottuna hänen kirjallisesta hahmostaan), jolloin olennaista ovat hänen kirjoituksena välittyvät tuntonsa ja kokemuksensa, eikä niinkään hänen tuntojensa ja kokemustensa vastaavuus tai yhtäpitävyys ns. todellisuuden kanssa. Muistaakseni Knausgård on jossain puhunut Witold Gombrowiczista yhtenä innoittajanaan. Tämä 1900-luvun kirjallisuuden suuriin nimiin kuuluva puolalainen alkoi pitää päiväkirjaa puhtaasti julkaisutarkoituksessa, kun ei päivätyönsä vuoksi kyennyt enää keskittymään laajakantoisiin romaanihankkeisiin. Mielestäni Gombrowiczin päiväkirjat ovatkin hänen tuotantonsa parasta antia, ja suosittelen niitä lämpimästi kaikille Knausgårdin lukijoille. Valitettavasti niitä ei ole suomennettu, mutta englanninkielisenä ne löytyvät kyllä.

Tämä Gombrowiczin kirjallinen ohjelmanjulistus soveltuisi eittämättä myös Knausgårdille:

I must become my own commentator, even better, my own theatrical director. I have to create Gombrowicz the thinker, Gombrowicz the genius, Gombrowicz the cultural demonologist, and many other necessary Gombrowiczes.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kiitos! Tunnen alemmuutta oikeiden kirjallisuusihmisten ja varsinkin kirjallisuutta opiskelleiden seurassa. Olen vasta pari vuotta sitten oppinut, ettei Coelhosta kuulu pitää. Tämä Knausgård vei mennessään pohdinnat siitä onko tämä hyvää kirjallisuutta. Ahmin kolme suomennettua osaa hyvin lyhyessä ajassa, jonka jälkeen en ole pystynyt nauttimaan fiktiosta vaan lukenut esseitä, jotka nekään eivät ole tuntuneet oikein miltään. Minä jännitin kolmatta kirjaa lukiessani yhdessä Karl Oven kanssa saako hän ulko-oven auki avaimellaan ja huomaako isä, että appelsiinin mehua on roiskunut tapettiin.

  2. 2

    sanoo

    Kiitos tästä kirjoituksesta. Itse katsoin molemmat tarjolla olevat FST-dokumentit. Jotain erityistä hänessä on, koska hänen ulkomuotonsa ja kärsivä olemuksensa jäi mieleen kertakatsomalla. Voihan se olla teeskenneltyä tai ulkokohtaista, mutta itse en halua niin uskoa. Lähinnä jäin toivomaan hänelle armeliaisuutta itseä kohtaan. Oma lukuvaiheeni tässä kirjasarjassa on ensimmäisen alkupuolella, joten kaikki on vasta edessä. Ja se on hienoa.

  3. 3

    sanoo

    Jos kriittiseksi heittäytyy, niin onhan koko Knausgårdin projekti myös kirjallisen narsismin läpitunkema.

    Panin merkille, että kuutososan loppunousussa korostuvat voimakkaasti ne syyllisyydentunnot, joita hän ruoti myös siinä ohjelmassa, joka lähetettiin ensiksi ja jonka katsoin. Pyytelee anteeksi, että on joutunut olemaan niin armoton läheisiään ja muitakin kohtaan.

    Mutta lukijat (ainakin minä ja useimmat) antavat hänelle anteeksi tämän narsisminsa, koska hänen lauseistaan välittyy niin vahva sydänverellä kirjoittamisen vaikutelma, että se koskettaa. Plus että Knausgård on armoton myös itseään kohtaan (sen voi tietysti myös lukea retorisena performanssina, humiliaationa, joka tunnetusti on tehokas tapa kerätä lukijoiden sympatiaa).

  4. 4

    sanoo

    Hyvää analyysia Knasun merkityksestä taasen, kiitos!

    Hyvässä romaanikirjallisuudessa on lähes aina kyse siitä, että käsitellään jotenkin sydänverisen tuskaisella, autenttisella ja pohjimmiltaan ajattomalla (ja tietysti romaanitaiteen kannalta riittävän omaperäisellä) tavalla ihmisenä olemisen perusasioita, ja se lienee lopulta Knausgårdinkin suuruuden salaisuus.

    Samalla tämä on kenties se syy, miksi Aikamme Suuria Ongelmia korostuneesti käsittelevät romaanit usein lähinnä ärsyttävät. Toki hyvä fiktio usein kytkeytyy johonkin kontekstiin, mutta se harvoin on jutun pääpointti. Ihmisyyden peruskysymysten kannalta epäolennaisia teemoja on mielestäni parempi lähestyä muuten kuin fiktion keinoin, vaikkapa nasakalla tv-dokumentilla tai New Yorkerin syvällisellä repparilla. (Ja tämä nyt lukematta Raittilan uutukaista).

  5. 5

    sanoo

    Olen monesti hieman ymmälläni tai hämilläni, kun puhutaan siitä, että kirjallisuus parhaimmillaan koskettelee ihmisenä olemisen peruskysymyksiä. Se tuntuu monesti pelkältä hokemalta. Kun ei oikein mitään hienompaakaan sanottavaa keksitä.

    Lähtöoletuksena tuntuu olevan, että käsitelläkseen ihmisenä olemista kirjailijalla on oltava roppakaupalla kyynisyyden ja ironisuuden ylittävää lämmintä elämänviisautta ynnä mausteena hyppysellinen lempeää huumoria. Toisin sanoen kirjailijan on oltava Suurisydäminen Humanisti.

    Minua, joka siis en ole mikään tunnustuksellinen humanisti, tällaiset kirjailijat eivät useinkaan puhuttele. Tuntuu pikemminkin, että he läkähdyttävät minut empatiallaan, ja että jos siitä julkisesti marisee, on huono kovasydäminen ihminen ja täysi lurjus. Jonathan Franzen muistaakseni kirjoitti jossain, että niin hieno kirjailija kuin Alice Munro onkin, hänen ylistsevuotava empaattisuutensa henkilöhahmojaan kohtaan tukahduttaa välillä hänen kirjailijanäänensä. En ole paljon Munroa lukenut, mutta ymmärrän mit Franzen ajaa takaa. Samanlainen tunne minulle tulee joitakin muita Suurisydämisiä Humanisteja lukiessani.

    En minä sillä, etteikö ihmisen voisi olla hyvä välillä vetäytyä Humanismin korkeille kukkuloille tutkimaan olemassaolomme perustoja. Se vain ei ole oikein minun juttuni.

    Mutta Knausgårdin kohdalla minua ei tippaakaan laita hämilleni tai ymmälleni se, jos hänen sanotaan tutkivan ihmisenä olemisen perusjuttuja, kuten Mika tuossa oivaltavasti sanoo. Knausgårdissa on humanismia ja empatiaa, mutta on myös niitä raastavampia ihmiselon pohjaväreitä, narsismia, ironiaa, kyynisyyttä, katkeruutta, vihaa. Ikään kuin koko paketti ilman että sitä pitää neutralisoida ja laimentaa kiltteydellä, lempeydellä ja elämänviisaudella.

    Ihminen karvoineen päivineen, sarvineen hampaineen. Voisiko tämä tällainen olla todellista humanismia?

  6. 6

    sanoo

    Tommi, minusta se, että sanotaan hyvän kirjallisuuden tutkivan ihmisenä olemisen perusjuttuja, ei liity mitenkään Suurisydämiseen Humanismiin eikä minusta tämä hokema (ainakaan välttämättä) ole mikään truismi vaan ihan aidosti hyvää romaanikirjallisuutta määrittävä ydinasia.

    Kuten itsekin toteat kommenttisi lopussa, kyse on siitä, että kaunokirjallisuuden tutkiskelun keskiössä ovat ne ikuiset kysymykset, joiden kanssa sisäisesti ristiriitainen ja epätäydellinen ihminen aina painii, eivät esimerkiksi muuttuvat ja toissijaiset yhteiskunnalliset olosuhteet tai kaunokirjallisuuden hyödyntäminen ns. poliittiseen propagandaan yhteiskunnallisten olojen muuttamiseksi tai omien ideologisten päähänpinttymien edistämiseksi.

    Vaikkapa Bernhard, Houellebecq tai Flaubert keskittyvät minusta juuri tähän ydinbisnekseen, eikä heistä ketään varmaankaan voi luokitella Suurisydämiseksi Humanistiksi. He ovat ihmiskuvassaan paikoin jyrkkiä mutteivät kuitenkaan naiivin tendenssimäisiä eivätkä siten edusta Pikkumaista Ihmisvihaakaan (tämä on myös tärkeää hyvän kirjallisuuden kannalta ja tässä Knausgård muuten onnistuu erinomaisesti). Heidän teostensa yhteiskunnallinen tausta on epäilemättä osa heidän viehätystään mutta selkeästi toissijainen.

  7. 7

    sanoo

    Mika

    Juu, en ole kanssasi lainkaan eri mieltä. Kommenttini on ylipitkä johdanto sen kahteen viimeiseen kappaleeseen, joissa varsinainen asia tulee sanotuksi.

    Pointtini oli siis siinä, että minussa tuppaa heräämään myötäsyntyisesti epäilyksiä aina, kun julistetaan kirjallisuuden tutkivan ihmisenä olemisen suuria kysymyksiä.

    Knausgård taas on niitä kirjailijoita, joita lukiessa ja pohtiessa nämä tällaiset epäilykset murtuvat ja sitä kokee saavansa muistutusta siitä, että perusjutuistahan kirjallisuudessa lopulta on kyse.

  8. 8

    juha saari sanoo

    1
    Kuten jo olen muissa kommenteissa täälläkin ja blogissani Knausin suhteen todennut, pisti hänkin harppomaan vaikka ensin olin aivan myyty…

    Hän siis koskettaa minua yksityskohdillaan, sellaisilla jotka jaan lukijana: Ovatko omat lapseni tärkeämpiä kuin kirjoittaminen ja maleksiminen filosofian äärellä? Kuinka lauhkea isä olen osannut olla? Olenko puolustanut heikkoja täydellä voimalla. (Tämä viimeinen ehkä ei ainakaan vielä lukemassani materiaalisssa ole tullut esiin kun siis myös harpon, mutta Knausin teksti liikuttaa pohjasakkaa kyllä niitä yksityiskohtia laajemmaltakin alueelta, myönnän…)

    Toisin sanoen: Minulle Knausin mitta on siinä, paljonko hänestä puhuessaan joutuu puhumaan itsestään. Eli missä määrin hänen sosiaalinen häpeänsä ja syyllisyytensä on jaettavaissa… Vain siinä määrin hän poikkeaa minulle mistä tahansa muusta kertovasta kirjallisuudesta.

    Ja tähän hän ymmärtääkseni jollain tavoin itsekin pyrkii, ainakin jos tuossa hänen vuodatuksessaan on mitään aitoa.

    Tosin tuohon hänen vuodatukseensa siitä ettei mikään enää tunnu todelta, en ihan usko. Paitsi ehkä masennusoireena.

    2
    Knausgord kirjoittaa oikeastaan pakonomaista runoutta, tavallaan. Jos ja kun runouden määrittelen joksikin, joka on kaivertunut maailmaan kuin mikä tahansa ulottuvaisuus jonka voi ilmaista vain puutteen tai pakottumisen avulla, Taisteluni on enemmän runoutta kuin proosaa. Pakottumisen kirjaamista. Ikään kuin yrittäisi olla käyttämättä vaikkapa toista kättään ja kirjoittaminen olisi sitten päätöksessä lipsumista; tarttumista kielletyllä kädellä.

    Tuntuu että Knausgård kirjoittaa pitääkseen itsensä kasassa ja juuri siksi haluaa itse uskoa todempaan kirjallisuuteen. Pelastua siihen?

    Tietoista vapautumista kirjoittaminen ei Knausgårdille ole, sitä en usko. Kirjoittaminen ei mielestäni vapauta häntä mistään vaan kaivertaa vain uutta tilaa ja muotoa ahdistukselle.

  9. 9

    sanoo

    Se, että kirjoittaminen ei vapauta Knausgårdia mistään, tulee varsin selväksi kutososan reflektoivissa osissa, joita olen sieltä täältä ennalta lueskellut ja selaillut. Hän haluaa lopettaa itsensä kirjailijana kokonaan, päästä eroon siitä kaikesta mitä siihen liittyy ja samalla hän tekee väkevää katumustyötä omasta kirjailijuudestaan. Lopullisena päämääränä tuntuu olevan nautinto siitä tunteesta, ettei enää olisi kirjailija…

    Mutta. Tämä kaikki varmaankin on hänen kirjallisen projektinsa ja/tai performanssinsa loogista lopputulemaa, Taisteluni-romaanisarjan väistämätöntä henkistä päätepistettä. Puhuuko siinä ihminen Knausgård vai kirjailija Knausgård? Tietysti jälkimmäinen.

  10. 10

    Anonymous sanoo

    Odotin suurella mielenkiinnolla blogistin Knaus-merkintää. Kannatti odottaa. Merkintä ja kommentointi ovat nyt niin hyvää tavaraa etten yritä edes keksiä mitään ”omaa” näkökulmaa.

    Nämä nappasivat parhaiten:

    1. ” Juuri tällaisia teoksia tarvitaan, jotta kertomakirjallisuus voisi todistaa pystyvänsä tarjoamaan meidän aikamme lukijoille muutakin kuin leffaa ja tv-sarjaa kirjamuodossa tai yliestetisoitua korkeamodernistista syvällisyyttä.”

    2. ” Oli miten oli, Knausgårdia lukiessa tulee tämän tästä tunne, että vaikka tekstissä puhutaan tämän maailman arkisimmista asioista, niin pelissä on jotain suunnattoman tärkeää. Että tässä ei ole kyse pelkästään kertomakirjallisuudesta vaan paljon enemmästä. Elämästä. Ei minulle tule sellaista tunnetta lukiessani taidokkaasti rakennettua, vetävällä ja varmaotteisella proosalla kirjoitettua aikalaisromaania, jossa on eheä tarinan kaari ja edustava henkilögalleria kuin sosiologisesta tutkimuksesta reväistynä.”

    Sitten kuitenkin ihan triviaali oma lisäys (tällä menee nyt maine). Vaikka Knaus on selvä piilonarsisti kuten Melender osoittaa, ja taitaa kärsiä vieläpä Kristus-kompleksistakin, minusta on jotenkin helvetin hienoa että Karl Ove on mies (?). Mitähän tällä mahdan tarkoittaa… Ehkä sitä että olen näkevinäni suomalaisen kirjallisuuden sofioksastumista ns. pelkkiin historiallisiin ja/tai aikalais-aiheisiin ja isommat (?) aiheet jäävät tässä tendessien kilpajuoksussa vähemmälle. Knausin aiheena oli kerralla koko elämä, koko Taistelu. Bernhardilla sama juttu vaikka eri voluumilla ja eri keinoin. Minä ihan oikeasti kaipaan filosofiaa, kokonaisnäkemyksiä ”kaikesta” takaisin kirjallisuuteen enkä mitään kirjallista
    yhteiskunta”kritiikkiä” tms.

    ( anteeksi lainausmerkkien käyttö..)

    jope

  11. 11

    Anonymous sanoo

    Olen lukenut, sieltä täältä, Knaussin romaaneja. En siis ole paneutunut niihin niin perusteellisesti kuin monet täällä kommentoinneista, mutta ensikosketukseni oli lievä pettymys. Kun lukijalle ladataan suuret ennakko-odotukset, niin se johtaa väistämättä pettymykseen. En väitä, että romaanisarja olisi huono tai että Knausgård kirjoittaisi erityisen huonosti, päinvastoin, molemmilla lukukerroilla juutuin lukemaan pitkäksi toviksi. Knausgård kirjoittaa hyvin, käännös oli hyvin tehty – olen lukenut kirjoja suomeksi, mutta jokin mutta nousi mielen pintaan.

    Kommenteissa on kiintoisia näkemyksiä, joten ei siitä enempää.

    Narsismista sen sijaan muutama sana. Kun naputtelee sanan ”narsisti” googlen hakuruutuun saa pitkät listat määritelmiä joilla ”tunnistaa narsisti”. Mutta kokemukseni mukaan narsistia on todella vaikea tunnistaa oikeassa elämässä: työpaikoilla tai missään muuallakaan.

    Jokaisella ihmisellä on narsisminsa ja narsistinen puolensa. Oleellistahan siinä on se, minkälaatuisia nämä piirteet ovat.

    Terve narsismi on itsetuntemusta, tervettä omanarvontuntoisuutta ja kykyä nauttia omasta olemassaolosta ja kykyä voida etupäässä hyvin, kykyä muodostaa selkeä ja realistinen käsitys omista todellisista taidoista ja voimavaroista sekä myös omista puutteista ja heikkouksista, kykyä olla levollisesti yksin ja kykyä vastavuoroisiin ihmissuhteisiin (sitoutumiseen, empatiaan). Normaalia on vielä elämänvaiheiden ja –tilanteiden synnyttämät tilapäiset vaihtelut itsetunnossa, itsearvostuksessa tms.

    Narsistinen häiriö on taas kaiketi sitä ettei näe tai koe olemassaoloaan: itseään (ja muita) realistisesti, ei kykene tuntemaan normaalia ja tavallista empatiaa läheisiään kohtaan, ja sitäkin että mielenkiinto kohdistuu liioitellusti vain omaan itseen, että yliarvioi omia kykyjään eikä siedä lainkaan omaa eikä toisten avuttomuutta tai heikkouksia. Äärimmäisissä tapauksissa (joissa ihminen syyllistyy esimerkiksi väkivaltarikoksiin tms.) se on jo todella tuhoava piirre – siksi vankiloihin päätyneissä ihmisissä suurimmalla osalla on enemmän tai vähemmän vaurioitunut mieli: narsistinen persoonallisuushäiriö.

    Valenarsismista en ole kuullutkaan, mutta olen kuullut että narsismidiagnostiikassa on nykyisin mukana myös sosiaalinen narsismi, toisin sanoen: näiden asioiden kanssa painiskelevat ihmiset puhuvat kuulemma narsistisista ryppäistä (liittyy ihmisten muodostamiin ryhmiin ja sen tutkimiseen). Siitähän ääriesimerkkinä voisi olla jokin uskonnollinen lahko ja sen johtajat.

    Joten voiko kenestäkään sanoa, että hän on ”valenarsisti”. Mitä ihmettä sillä tarkoitetaan?

  12. 12

    sanoo

    Jope puhui piilonarsismista.

    Minä taas omassa kommentissani puhuin kirjallisesta narsismista, jota en halua laittaa samaan sarjaan kuin psykiatrisesti määriteltävät narsistiset oireyhtymät ynnä muut vastaavat. En siis halua herätellä mitään taudinmäärittelyjä, varsinkin kun tässä kuitenkin puhutaan hahmosta nimeltä Knausgård, joka on vähintään yhtä paljon kirjallinen konstruktio kuin todellinen ihminen.

    Jokainen kirjailija on varmaankin jossain määrin narsisti. Eivät he muuten käyttäisi niin suurta osaa elämästään yksinäisyydessä naputtelemassa omia tarinoitaan ja ajatuksiaan toisten nähtäväksi vahvasti siihen uskoen, että toiset ovat niistä kiinnostuneita ja jopa kokevat elämyksiä niiden äärellä. Kari Kontio -vainaa sanoi, että kaikki kirjat ovat tekijänsä vetoomuksia: ”Rakastakaa minua!” Se on toki kärjistys, mutta osuva sellainen.

    Taisteluni-romaanisarja näyttäytyy minulle kirjallisena projektina ja/tai performanssina läpeensä narsistiselta yksinkertaisesti siksi, että se niin vahvasti rakentuu omaelämäkerrallisuuden, tunnustuksellisuuden tarpeen ja varmaan jonkinlaisen tilien tasaamisen lähtökohdille (varsinkin suhteessa isään). Mutta se ei tietenkään missään nimessä tähän tyhjene, emmehän me muuten olisi niin vuolaasti tässäkin ketjussa todistelleet, kuinka syvästi se onnistuu lukijoitaan puhuttelemaan.

  13. 13

    Anonymous sanoo

    Edellisiin narsismi kommentteihin…joo, olen ihan samaa mieltä. Kirjailijan todellakin täytyy olla ”narsisti” jos kenen, ja nimenomaan kirjallisesti. Ja se on ok. Se on välttämättömyys.

    Nykyään tuo sana tosiaankin saa heti patologiset mielleyhtymät liikkeelle. Narsisti on se työyhteisön paska jne. Tyyppi joka tarvitsee apua. Sana on mediassa leimaantunut aika pahasti. Itsestäni otan esimerkin. Olen konservatiivi ( ja ihan sinut sen kanssa, en halua ”parantua”). Minulle k-sana edustaa hyvää, rohkeuttakin tämän päivän ilmapiirissä, malttillisuutta,ja uskoa ( sen rippeitä ainakin) länsimaiseen sivitykseen (mitä se nyt onkin). Mutta puhekielessä kapakkakeskustelu-tasolla konservatiivi on oikeistolainen ja itsekäs, rikas, imperialisti ja ties mitä.

    Onneksi Knausgårdilla oli halu paljastaa kaikki, eikä vain sitä, vaan tehdä siitä se kirjallinen projekti, tehdä estetiikastaan kirjallisuutta. Siihen tarvittiin varmasti jonkinasteista ( tervettä?)narsismia kuten tämän kommenttinikin kirjoittamiseen.

    Kirjoja ei todellakaan pidä lukea kärjistetyn psykogisista näkökulmista. Itsekin olen allerginen ns. ”psykologisesti uskottaville henkilöhahmoille.” Uskottava meistä ei ole kukaan. Knausin kirjassa puhuva kirjaminä ei olekaan sellainen. Siksi tyyppi upposi minuun hyvin.

    jope

  14. 14

    Anonymous sanoo

    Anteeksi tosiaan, piilonarsisti. Koko sana, käsitteineen, on kai rantautunut yleiskieleen psyk.diagnostiikasta ja sitä viljellään aikalailla – turhaankin. Se vain tuntuu olevan yleisavain miltei mihin tahansa, ja myös leimakirves yms.

    Mutta toki, narsismia tarvitaan.

    Knaussin kirjat koukuttavat kyllä, joten todennäköistä on että luen ne, joskus. Huiminta niissä on sisäisen kokemusmaailman kirjallinen muoto, kielen rytmi ja yksityiskohdat joita jää lukemaan.

  15. 15

    Korppi on oikeus sanoo

    Kaiken patologisointi, johon jope tuolla viittaa, onkin pelkkää leimakirveen heiluttelua. Ase, jolla kiistetään vastustajan maailmankuvan rationaalisuus. Tulee mieleen esimerkiksi muutaman vuoden takainen tutkimus, jossa todettiin konservatiivisten ihmisten pelkäävän asioita neurologiansa takia ja siksi vastustavan muutoksia. Tuollaisesta paistaa läpi kovin ylimielinen asenne, tyyliin: ”te olette konservatiiveja vain, koska pelkäätte asioita ettekä ole avoimia. Me taas olemme liberaaleja/(mitä ikinä hyvänsä) rationaalisen päättelyketjun tuloksena.

    Knausgårdista ei minulla oikein sanottavaa ole, kun en ole herraa vielä lukenut. Hiukan kyllä epäilyttää, kun kaikki kehuvat. Toisaalta ainakin kotimaassaan näyttäisi herätelleen palautetta suuntaan ja toiseen, joka on usein merkki onnistuneesta teoksesta.

    Katsottuani tuon dokkarin, vaikuttaisi muuten oikeasti kärsineen oloiselta kaverilta. Pistänyt itsensä likoon niin sanotusti. Dokkarin loppupuolella kaveri kanssa sanoo semmoista, joka sai mielenkiinnon heräämään. Sanoi olevansa antimoderni ja taantumuksellinen. Ja haluaisi tulevaisuudessa kirjoittaa kansallisesta identiteetistä. ”ihanneyteiskuntani olisi metsien peittämä Eurooppa ilman autoja, lentokoneita, televisioita ja internettiä.” Kyllä!

    Miten tästä tuleekaan mieleen Alkeishiukkasista eräs sitaatti: ”(…)Olet taantumuksellinen, se on nyvä asia. Kaikki suuret kirjailijat ovat taantumuksellisia.”

  16. 16

    Anonymous sanoo

    Nyt välähti!

    Blogisti: ”Epäsuorat dialogit olisivat antaneet autenttisemman leiman Knausgårdin muistelmaproosalle, mutta toisaalta se olisi ollut täysin turhaa, koska selvästikään sanasta sanaan kirjatut vuoropuhelut eivät nakerra hänen kerrontansa luomaa todellisuudentuntua. Lukija samaan aikaan tiedostaa ja vähät välittää, että tässä tehdään muistoista fiktiota, muutetaan todellisuutta kirjallisuudeksi.”

    Blogistin otsikko: H a h m o nimeltä Knausgård.

    Juuri tuostahan tästä on kysymys, tietenkin, kirjassa on Knausgård-hahmo, puhdas kirjallinen luomus (tämän kuitenkaan tarkoittamatta että se olisi täysin fiktviinen hahmo).
    Knausgårdin kirjallinen jättipotti ja bonuksena sadat tuhannet kiinnostuneet lukijat tulevatkin juuri noin: hän luo illuusion että luemme häntä kuin avointa kirjaa
    ( heh). Paljolti luemmekin, ehkä eniten juuri Kutosessa, mutta tuo dialogijuttu jos mikä paljastaa
    ( onko se tarkoituksellista häneltä jopa?) fiktiivisyyden mikä meidän olisi pitänyt jo tajuta
    ( no blogisti tajusikin) eihän kukaan voi muistaa kymmeniä vuosia sitten käytyjä keskusteluja sanasta sanaan. Dialogi suorastaan huutaa: Olen fiktiota muistoistani! -Lue minut silti
    k u i n faktana.

    Thanks Tommi. Samaan taikatemppuun perustuivat myös Henrik Tikkasen katukirjat aikanaan. Ja Kalle Päätalon.

    jope

    Nyt on Knausgård-koodi avattu.

  17. 17

    sanoo

    Knausgårdista voisi sanoa Flaubertia mukaillen: ”Hän on hyvä, vaikka kaikki häntä kehuvatkin.”

    Luulen, että häntä myös kehutaan kovin erilaisin syin. Kirjablogeissa kuulemma on hänestä yllin kyllin juttuja, ja voisin kuvitella että monissa niistä on toiset syyt tykkäämiselle kuin esimerkiksi minulla.

    Mikä on tietysti hieno juttu. Moniarvoisuus ja niin edelleen…

    Sinänsä on totta, että kirjailijoilla pitäisi olla myös kiivaita vastustajia ja inhoajia. Sellainen kirjailija on arveluttava, joka haluaa saada lukijoikseen kaikki ihmiset ja pyrkii vielä kirjoittamaan niin että saisi.

    Näistä asioista olen toisinaan kollegojeni kanssa keskustellut, ja vuorotellen olemme toisillemme paljastaneet, keiden (tiettyjen ihmisten tai tiettyjen tahojen) haluaisimme erityisesti inhoavan kirjojamme. Mutta näistä tuskin on viisasta huudella täällä kaikkien nähden.

    Tämäkin on tietysti yksi kirjallisen narsismin muoto.

  18. 18

    sanoo

    Kiitos erinomaisesta analyysistä! Luullakseni avasit syitä, miksi Karl-Ove itseänikin viehättää (vaikka pitkään välttelin tarttumista ”koska
    kaikki kehuvat”). Nyt voin puhumisen sijaan viitata ihmiset lukemaan blogiasi. Mikä ihana oman ajattelun korvike..

    Pari pinnallista kommenttia: Olen ahminut ykkös-, kakkos- ja nelososan, mutten tahdo saada kolmosta alas suomeksi enkä ruotsiksi. Se pelkkään lapsuuteen keskittyminen on jotenkin liian tuskallista, teinivuosien pussikaljat jäätyy ojaan -hetkissä (jotka kestävät sata sivua) on toivoa ulospääsystä. Tämä liittynee siihe, että Karl-Ove Knausgård on pitkään aikaan (luustavasti sitten lapsuuden heppakirjojen) ensimmäinen romaanihenkilö, johon samastun miltei fyysisesti, tunnen hänen ahdistuksensa.

    Toinen juttu on se, mihin jopekin yllä viittasi, aidonoloinen aikalaisuus. Rakastan niitä pikkutarkkoja poppidetaljeja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *