Hahmo nimeltä Knausgård

Sanoin 16. elokuuta kirjoittamassani merkinnässä palaavani Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjan kolmanteen osaan. Siitä on vierähtänyt kohta kaksi viikkoa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Tässä välillä olen lukenut ruotsiksi romaanisarjan neljännen osan, aloittanut viidettä ja hankkinut kuudennen, selaillen siitä ensi töikseni ne suuresti mainostetut Hitlerin Mein Kampfia koskevat osat.

Kolmososan luettuani minulla oli aika tarkasti mielessäni, mitä Knausgårdista tänne kirjoittaisin, mutta kun en heti ryhtynyt toimeen, ovat ajatukset alkaneet harhailla ja risteillä sinne tänne. Nyt sanottavaa olisi niin paljon, etten oikein tiedä, mihin keskittyisin. Napakkaa, teesinomaista tiivistelmää minulta ei nyt irtoa, mutta katsotaan mitä spontaani aivomyrsky koneen ääressä tuottaa. En osaa enkä jaksa kirjoittaa merkintää, jossa kertoisin että Näin Minä Knausgårdin Ymmärrän tai Näin Minä Knausgårdista Ajattelen, varsinkin kun koko romaanisarja itsessään problematisoi viisastelevan yleiskatsauksellisuuden. Kirjoitan siis, mitä minulta juuri tällä hetkellä, juuri tässä mielentilassa (pitkän romaaninkirjoitusrupeaman uuvuttamana) aiheesta irtoaa. 
Minua on alkanut pikkuisen ärsyttää toistuva tapani vuodattaa blogiini omia kirjallisuuskäsityksiäni. Yleisemminkin minua väsyttävät tätä nykyä kaikenlaiset metatason kiivailut, julistuksellinen proosapuhe. Mieluummin luen kirjoja, jotka käyvät tuumasta toimeen ja etsivät proosalle uudenlaisia ilmaisutapoja kuin rutikuivia teoreettisia spekulaatioita sitä, minkälaisia tällaiset kirjat voisivat olla.
Toki Knausgårdkin intoutuu välillä naulaamaan metatason teesejään, kuten edellisessä häntä käsittelevässä merkinnässäni kirjoitin: 

Uskoni kirjallisuuteen oli hiipunut viime vuosina. Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä. Niille oli tapahtunut inflaatio. Fiktiota oli joka puolella. Kaikki miljoonat taskukirjat, kovakantiset kirjat, dvd-elokuvat ja televisiosarjat kertoivat sepitteellisistä ihmisistä ja sepitteellisestä mutta todellisuudenmukaisesta maailmasta. Lehtiuutisilla ja televisiouutisilla ja radiouutisilla oli täsmälleen sama muoto, dokumenttiohjelmilla oli sama muoto, nekin olivat kertomuksia, eikä silloin ollut eroa oliko niiden kertoma tarina tosi vai ei. (…) Sepitteellä ei ole mitään arvoa, dokumenteilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä kirjallisuuden lajilla missä ei ollut kyse kertomuksesta. Se ei käsitellyt mitään, se koostui vain äänestä, oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata.

Suurin osa Knausgårdin lukijoista varmaankin ohittaa tällaiset julkistukselliset kohdat sen kummemmin niitä pohtimatta. Hänen tuskin olisi kannattanut lainkaan laittaa noita lauseita Taisteluni 2:een, koska hänen romaaninsa opettavat kyllä silkalla ilmaisuvoimallaan lukijoille oman estetiikkansa, eetoksensa, paatoksensa, rytminsä, temperamenttinsa ja sensibiliteettinsä. Olen kuullut useammankin ihmisen sanovan, että Knausgårdin jälkeen tavanomainen fiktio tuntuu kovin valjulta ja väsähtäneeltä. Eivätkä nämä ihmiset ole niitä, jotka innostuvat väittelemään tuntitolkulla kertomakirjallisuuden metatason kysymyksistä. Heitä eivät hetkauta romaaniteoreettiset aspektit pennin vertaa, he ovat vain kiinnostuneita kirjoista, jotka saavat aikaan sen erityisen tunteen vatsanpohjassa, jonka romaanit parhaimmillaan synnyttävät. En sano tätä sillä, että pitäisin ns. proosapuhetta turhanpäiväisenä paskanjauhantana. Sille on kyllä paikkansa, mutta kovin laajoja joukkoja se ei kosketa. Knausgårdin Taisteluni-romaanisarja sen sijaan kerää satojatuhansia ellei miljoonia lukijoita ympäri maailmaa, mikä on mahtava juttu. Juuri tällaisia teoksia tarvitaan, jotta kertomakirjallisuus voisi todistaa pystyvänsä tarjoamaan meidän aikamme lukijoille muutakin kuin leffaa ja tv-sarjaa kirjamuodossa tai yliestetisoitua korkeamodernistista syvällisyyttä.

Taisteluni-romaanisarja on kaikessa suuruudenhulluudessaan (3000 sivua proosaa kuutena kirjana muutaman vuoden kirjoitusrupeaman aikana) hanke, joka sotii kaikkia mahdollisia todennäköisyyksiä vastaan. Se, että tällainen projekti on ollut mahdollista toteuttaa nykyaikaisessa kustannusmaailmassa, on jo sinänsä toivoa herättävä teko. Mikään riskianalyysi tuskin olisi sitä puoltanut. Jo puhtaasti aikataulusyistä Knausgårdin romaanisarjan kuusi kirjaa eivät ole käyneet läpi suuren kustannustalon normaalia tuotantoprosessia. Yksi tapa lukea niitä onkin miettiä, missä kohdissa olisi kustannustoimittajan punakynä viuhunut, jos tekstiä oli editoitu normaalikaavan mukaan. Niissä neljässä kirjassa, jotka olen ehtinyt tähän mennessä lukea, piisaa turhaa ja triviaalia ainesta, joka ei perinteisessä katsannossa edesauta jäntevästi hahmottuvan teoskokonaisuuden syntymistä. Knausgård on jonkinlainen Proustin ja Päätalon hassu sekamelska, ajoittain hänen tarinointinsa on runsasta ja strukturoitua, ajoittain ainoastaan runsasta ja toisinaan pelkästään ylitsevuotavaa. Moniko kirjailija onnistuisi kirjoittamaan kymmeniä sivuja vaikkapa teinipippaloista, lastenkutsuista tai opettajanhuoneen arjesta pitkästyttämättä lukijoitaan kuoliaaksi? Niinpä. Mutta Knausgård onnistuu (ainakin useammin kuin epäonnistuu). Se on ihme temppu.

En osaa enkä edes yritä selittää tyhjentävästi, miten hän temppunsa tekee. Yksi mahdollinen selitys lienee siinä, että Taisteluni-romaanisarja on paradoksien kimppu. Eräs paradokseista liittyy Knausgårdin kykyyn tavoittaa jotain universaalisti merkityksellistä juuri silloin kun hän käpertyy kaikkein syvimmälle itseensä. Esimerkiksi vatvoessaan nelososassa nuoruusvuosiensa intohimoisia mutta raastavia naissuhteita yhden ylitsekäyvän henkilökohtaisen ongelmansa, ennenaikaisen siemensyöksyn kautta. Aina kun uusi viehkeä nuori nainen (heillä on järjestään “suuret rinnat” eli Knausgård taitaa olla ns. tissimies) ilmaantui kuvaan, huomasin jännittäväni melkein kädet täristen, että taasko se vitsauksien vitsaus iskee, kirottu ejaculatio praecox. Luettuani Min kamp 4:n jälkeen Hannu Raittilan uutuusromaanin Terminaalin, huomasin, etteivät minua hetkauttaneet juuri lainkaan Raittilan sinänsä ansiokkaat kehitelmät globalisaatiosta, terrorismista, elämysteollisuudesta, spektaakkeliyhteiskunnan luomasta juurettomuudesta ynnä muista Aikamme Suurista Teemoista. Mielessäni pyörivät edelleenkin itsepintaisesti nuoren Knausgårdin naishuolet. Onko se pelkästään banaalia vai onko siinä myös jotain suuresti merkityksellistä? Oli miten oli, Knausgårdia lukiessa tulee tämän tästä tunne, että vaikka tekstissä puhutaan tämän maailman arkisimmista asioista, niin pelissä on jotain suunnattoman tärkeää. Että tässä ei ole kyse pelkästään kertomakirjallisuudesta vaan paljon enemmästä. Elämästä. Ei minulle tule sellaista tunnetta lukiessani taidokkaasti rakennettua, vetävällä ja varmaotteisella proosalla kirjoitettua aikalaisromaania, jossa on eheä tarinan kaa
ri ja edustava henkilögalleria kuin sosiologisesta tutkimuksesta reväistynä.

Televisiosta tuli taannoin kaksi ohjelmaa Knausgårdista. Ensimmäisen katsoin, mutta toinen jäi katsomatta. En ole hirmuisen kiinnostunut siitä, miten Knausgård kommentoi omia kirjojaan. Muistelen hänen sanoneen, että Taisteluni-romaanisarja on lähtökohdiltaan ei-kirjallinen, koska tavoitteena oli kirjoittaa suoraan todellisuudesta. Se on tietysti puppua, tunnustuskirjailijoiden tyypillistä retoriikkaa. Mikään ei ole niin läpeensä kirjallisista keinoistaan tietoista kuin tunnustuskirjallisuus, johon Knausgårdinkin voi laskea. Hän ei tätä myöskään peittele muutoin kuin haastattelulausunnoissaan. Kolmososan lopussa Knausgård sanoo, että hänellä on samanlainen muistamisen erityislahja kuin joillakin musikaalisilla ihmisillä absoluuttinen sävelkorva. Varmaan hän muistaakin yhtä sun toista, mutta sellaista mieleen palauttamisen mestaria ei ole olemassakaan, joka muistaisi omat ja ystäviensä vuosien tai vuosikymmenten takaiset repliikit. Knausgårdin kerrontahan on silmiinpistävän dialogivetoista, mitä kummastelin ensimmäistä kirjaa lukiessani. Epäsuorat dialogit olisivat antaneet autenttisemman leiman Knausgårdin  muistelmaproosalle, mutta toisaalta se olisi ollut täysin turhaa, koska selvästikään sanasta sanaan kirjatut vuoropuhelut eivät nakerra hänen kerrontansa luomaa todellisuudentuntua. Lukija samaan aikaan tiedostaa ja vähät välittää, että tässä tehdään muistoista fiktiota, muutetaan todellisuutta kirjallisuudeksi.

Miksi näin?

Taaskaan en yritä lausua lopullista totuutta vaan ehdotan, että lukukokemuksen ytimessä on lähtökohtaisesti kirjoittajan ja lukijan välinen intiimi suhde. Taisteluni-romaanisarjaa lukiessa tuntuu kuin pääsisi jonkun toisen ihmisen (äärimmäisen kiehtovan ja salaperäisen) yksityisimpien tuntojen äärelle, kurkistamaan lukittuun päiväkirjaan kuin suurenmoisena luottamuksen osoituksena. Taisteluni-romaanisarjassa on kaiken aikaa kyse ennen kaikkea Knausgårdista itsestään (tai tarkemmin sanottuna hänen kirjallisesta hahmostaan), jolloin olennaista ovat hänen kirjoituksena välittyvät tuntonsa ja kokemuksensa, eikä niinkään hänen tuntojensa ja kokemustensa vastaavuus tai yhtäpitävyys ns. todellisuuden kanssa. Muistaakseni Knausgård on jossain puhunut Witold Gombrowiczista yhtenä innoittajanaan. Tämä 1900-luvun kirjallisuuden suuriin nimiin kuuluva puolalainen alkoi pitää päiväkirjaa puhtaasti julkaisutarkoituksessa, kun ei päivätyönsä vuoksi kyennyt enää keskittymään laajakantoisiin romaanihankkeisiin. Mielestäni Gombrowiczin päiväkirjat ovatkin hänen tuotantonsa parasta antia, ja suosittelen niitä lämpimästi kaikille Knausgårdin lukijoille. Valitettavasti niitä ei ole suomennettu, mutta englanninkielisenä ne löytyvät kyllä.

Tämä Gombrowiczin kirjallinen ohjelmanjulistus soveltuisi eittämättä myös Knausgårdille:

I must become my own commentator, even better, my own theatrical director. I have to create Gombrowicz the thinker, Gombrowicz the genius, Gombrowicz the cultural demonologist, and many other necessary Gombrowiczes.

Kommentit (18)
  1. Kiitos! Tunnen alemmuutta oikeiden kirjallisuusihmisten ja varsinkin kirjallisuutta opiskelleiden seurassa. Olen vasta pari vuotta sitten oppinut, ettei Coelhosta kuulu pitää. Tämä Knausgård vei mennessään pohdinnat siitä onko tämä hyvää kirjallisuutta. Ahmin kolme suomennettua osaa hyvin lyhyessä ajassa, jonka jälkeen en ole pystynyt nauttimaan fiktiosta vaan lukenut esseitä, jotka nekään eivät ole tuntuneet oikein miltään. Minä jännitin kolmatta kirjaa lukiessani yhdessä Karl Oven kanssa saako hän ulko-oven auki avaimellaan ja huomaako isä, että appelsiinin mehua on roiskunut tapettiin.

  2. Kirjakko ruispellossa / Mari Saavalainen
    27.8.2013, 20:33

    Kiitos tästä kirjoituksesta. Itse katsoin molemmat tarjolla olevat FST-dokumentit. Jotain erityistä hänessä on, koska hänen ulkomuotonsa ja kärsivä olemuksensa jäi mieleen kertakatsomalla. Voihan se olla teeskenneltyä tai ulkokohtaista, mutta itse en halua niin uskoa. Lähinnä jäin toivomaan hänelle armeliaisuutta itseä kohtaan. Oma lukuvaiheeni tässä kirjasarjassa on ensimmäisen alkupuolella, joten kaikki on vasta edessä. Ja se on hienoa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *