Knausgård

Olen aikaisemmin kertonut blogissani, etten suuresti vaikuttunut Karl Ove Knausgårdin kohutun Taisteluni-romaanisarjan ensimmäisestä osasta.

Sittemmin olen tarkistanut käsityksiäni tästä miehestä, jota voisi suosion perusteella luonnehtia Norjan Sofi Oksaseksi, vaikka heidän romaanikäsityksensä poikkeavatkin toisistaan aika lailla.

Syynä mielenmuutokseeni on, että sain vapun tienoilla vihdoin luetuksi Taisteluni-sarjan toisen osan. Ehdin aloittaa sen useampaan kertaan, mutta aina se jäi kesken. Päästyäni vihdoin viimein lukemisessa parinsadan sivun tienoille en enää pystynytkään lopettamaan vaan paahdoin kirjan haltioituneena loppuun.

Taisteluni 2:sta ovat Knausgård-ekspertit luonnehtineet romaanisarjan parhaaksi osaksi. Minuun se ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta pelkästään hyvänä kirjana. Yhtä tärkeää oli, että sitä lukiessa aloin toden teolla hahmottaa, millaisesta voimanponnistuksesta koko romaanisarjassa on kysymys. Kuusi osaa ja kolmetuhatta sivua kolmen vuoden aikana! Aavistus tämän mielettömän tekstimassan painosta alkoi resonoida mielessäni. Aineiston paljous muuttui itsessään merkitykselliseksi.

Knausgård todellakin hukuttaa lukijan yksityiskohtiin, ei erota toisistaan tärkeää ja vähemmän tärkeää ainesta, ei pyri noudattamaan tarinankerronnan ekonomiaa korostavia fiktiokaavoja. Taisteluni-sarja on inhimillinen kaaos, joka pakottaa elämän esiin sepitteen takaa.

Mieleeni ei heti tule toista nykykirjailijaa, joka näin määrätietoisesti tekisi kunniaa Albert Camus’n ajatukselle romaanista kapinana, vallitsevan todellisuuden haastavana luomistyönä. Knausgårdin romaanisarjassa ei ole kyse pelkästään kirjallisuuden vaan koko kulttuurimme suhteesta todellisuuteen. Hän lyö pirstaleiksi ne kertomuksellistavat kaavat, jotka kolonisoivat tajuntaamme ja tietoisuuttamme:

Uskoni kirjallisuuteen oli hiipunut viime vuosina. Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä. Niille oli tapahtunut inflaatio. Fiktiota oli joka puolella. Kaikki miljoonat taskukirjat, kovakantiset kirjat, dvd-elokuvat ja televisiosarjat kertoivat sepitteellisistä ihmisistä ja sepitteellisestä mutta todellisuudenmukaisesta maailmasta. Lehtiuutisilla ja televisiouutisilla ja radiouutisilla oli täsmälleen sama muoto, dokumenttiohjelmilla oli sama muoto, nekin olivat kertomuksia, eikä silloin ollut eroa oliko niiden kertoma tarina tosi vai ei. (…) Sepitteellä ei ole mitään arvoa, dokumenteilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä kirjallisuuden lajilla missä ei ollut kyse kertomuksesta. Se ei käsitellyt mitään, se koostui vain äänestä, oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata.

Onkohan Knausgård lukenut David Shieldsiä? Reality Hungerissa Shields korosti, ettei halua kirjallisuudelta karaktääriä, sepitettyä hahmoa, vaan pelkän äänen.

Sellaisen äänen Knausgård meille lahjoittaa. Olen siitä syvästi kiitollinen, koska se ei ole konsensuksen ja hyvän bisnesajattelun ääni. Päinvastoin, se vastustaa aktiivisesti kaikkea sitä, mitä edellisessä merkinnässä kuvailemani tarinoita ja sepitettä tuottava tekstiteollisuus edustaa, uusintaa ja ylläpitää.

Kommentit
  1. 1

    Timo Lappalainen sanoo

    Tommi, hei, kiteytit nyt jotakin mitä minäkin olen pitkään (alitajuisesti) hakenut: kirjallisuus tuntuu oikealta, kun siinä kuuluu autenttinen ääni. Perinteinen kertomus vaikuttaa teennäiseltä ja usein niin ennalta-arvattavalta. (Niin kuin teatterikin on aina teennäistä, koska se on teatteria.) En tiedä voisiko sitten lukea jotain historiallista fiktiota, jolla on arvonsa aikansa kuvaajana, ehkä. Mutta luulen, että vanhemmissakin teksteissä törmää samoihin ongelmiin.
    Knausgård on lukenut ainakin Stig Larssonia, jonka uudesta ”elämäkertaromaanista” pidin kovasti: ”När det känns att det håller på ta slut”.

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Tervetuloa Knaus-klubiin.

    Mikähän tässä ajassa on kun monet, minäkin, ovat kyllästyneet sepitteisiin joissa on psykologisesti perustellut henkilöhahmot yms. Sellaiset kirjat, siis suurin osa julkaistuista, tuntuvat jotenkin yläasteen äikän aineilta jotka joku ”taitava” kirjoittaja on laatinut. Toisaalta paradoksi on siinä, että sepitteet hyväksyn kyllä mieluusti vanhassa kirjallisuudessa…mutten sanotaan noin 1990-luvun jälkeisessä. Kanonisoitunut lopullisesti litterature? En kyllä tällä kyllästymisellä romaanifiktioon tarkoita kaipaavani mitään post(post)moderneja juttukaan, nekin tuntuvat usein väkisin väännetyiltä ja väsätyiltä…äähh…en osaa selittää. Tuntuu vain mahtavalta että joku, siis tässä tapauksessa kirjailija, puhuu minulle suoraan, on pelkkä ääni, ääni joka on melkein totta sellaisenaan kuin silmien edessä puhuisi. Itse odotan saavani kuudennen osan käsiini ruotsinnoksena. Se on kuulemma kakkosen veroinen. Kolmas osa joka kertoi Karl Oven opettajansijaisuudesta Pohjois-Norjassa ei ollut hyvä. Neljäs oli lapsuusjuttuja, ok. Viides kertoi kirjailijuuteen valmistautuvasta nuoresta miehestä.

    -jope-

  3. 3

    sanoo

    Minä hölkytän vasta ensimmäistä osaa. Minusta se on hyvä kirja; tunnistan siitä useita hyviä sellaisia kohtia joita vihaan, joista pitkästyn ja joiden aikana olen valmis jättämään koko paskan sikseen. Sitten välistä tuntuu kuin eläisi uudelleen sellaisia lukuelämyksiä, viime aikoina kovin harvinaisia, kuin löytäisi tai olisi ainakin löytävinään jotakin erilaista ja uutta, mutta silti kovin vanhaa ja tuttua ja hyvää.

    Tuo, etten viihdy kokonaisuudessaan ja jatkuvasti kirjan kanssa, on mulle laadun määre joiltakin osin: se varmistaa yleensä sen, ettei teos jää itsensä kokoiseksi vaan itseään suuremmaksi. Ei ole suupala, vaan eletty elämä. Jotenkin.

    Pitäisi ehkä perustaa Knaus-kerho. Tai klubi, mutta klubit eivät oikein ole knausgårdmaisia.

  4. 4

    sanoo

    Sellainen Knausgård-klubi, johon ei otettaisi jäseniksi naisia.

    Kaikki naiset, joiden kanssa olen Knausgårdista keskustellut, ovat ennen pitkää kääntäneet puheen ulkokirjallisiin aiheisiin eli ko. herran fyysisiin ominaisuuksiin.

  5. 5

    sanoo

    Mulla on ykkösosa loppusuoralla, tai no, sanotaan että 4/5 takana – ainakaan vielä ei ole päästy miehen fyysisiin ominaisuuksiin paitsi kerrottu, että hän on pitkä (ymmärrän, että varpaista päälakeen), mikäli oikein muistan.

    Saattaa muuten johtua, että ulkokirjallisista syistä Knausgård on niin suosittu; tarkoitan tällä sitä kovin suosittua tirkistelyreikää, jota tuommoinen kirjallisuus tarjoaa.

    Toisin kuin ensimmäinen kommentoija, olen toisinaan tullut miettineeksi onko ääni todella autenttinen, vai olenko havaitsevinani jonkinlaisia lisämausteita. Ehkä joitakin kuorrutteita näkyvissä, mutta muuten melko paljastavaa, luonnollista. Vetoavaa siis.

  6. 6

    Anonymous sanoo

    Vielä… Seuraan jossain määrin keskustelua pohjoismaissa ja siellähän Knausgård oli todella iso juttu: oikeusjuttuja, uhkauksia, pilkkaa, ylistystä.
    You Tubesta löytyy mm. tod. mielenkiintoinen video jossa kirjailija pitää juhlavassa USA:n
    kongressinkirjastossa kutsuvieraana puheen kirjallisuudesta ja
    kirjoittamisestaan. Suosittelen.
    Karl Ove on myös julistanut että Taisteluni-sarja (sarja?häh hä…kuusikko-sarja??) on lopettanut hänet kirjailijana ja kaikki on nyt ohi. Nyt sillä on kustantamo Stavangerissa nimeltään Pelikanen ( joka kai saanut nimensä sen stokislaisen kapakan mukaan). Pakko kuitenkin sanoa että tämä ulkokirjallinen kohina on ilahduttanut ja ollut mielenkiintoista. Siis että tuolla tavalla kirjoitettu kirja voi olla noin iso juttu muissakin kuin kirjallisissa ( ha ha) piireissä. Luen noin kerran kymmenessä vuodessa Olof Lagercrantzin Strindberg elämäkerran, se on juuri nyt taas kesken ja pakko on ollut ihmetellä yhtäläisyyksiä kohinan määrässä ja laadussa Augustiin. En olisi voinut kuvitellakaan moista enää nykykirjallisuudessa, paitsi ehkä puhetta suurista painosmääristä, mikä onkin eri juttu. Suomi tuntuu jääneen sivuraiteelle Knausgård innossa, en tiedä miksi. No, sitä on turha surkutella, Taisteluni saa lukijoita ympäri maailmaa ilman meitäkin. Koko sarja sitten on minulle edelleen mysteeri. En tiedä onko se ”hyvää” kirjallisuutta vai vain jonkinlaiseen kirjalliseen kaapuun verhottua seiskapäivää. Itse asiassa en välitä paskaakaan. Joka tapauksesta Knausgårdin pohdinnat kirjallisuudesta sinänsä ja keskustelut kapakoissa ystäviensä kanssa ovat olleen minulle kirjojen parasta antia. Ja kerrankin kirja jossa ei juonta eikä psykologisesti perustelua ihmiskuvaa, eikä varsinkaan selvärajaista kappalejakoa, yes, ja!!

    -jope-

  7. 7

    sanoo

    Knausgård-klubi, johon ei otettaisi naisia! Herramunjee! Itse pidän Knausgårdista, koska hän osaa kuvata todellisuutta niin oikein. KUKAAN ei ole kirjoittanut esim. lasten kanssa olemisesta ja sen vaivalloisuudesta niin tunnistettavasti.
    Kanusgårdista oli myös dokumentti aivan hiljattain televisiossa. Kyllähän hänessä on tiettyä alakuloista renttukarismaa.

  8. 8

    sanoo

    Kristina Carlson huomioi (muistaakseni Suomen Kuvalehdessä), että K kirjoittaa kuin nainen. Eli juurikin tarkasti lapsiperheen arjesta ja askareista.

    Se on varmasti totta.

    Ja toisaalta: K kirjoittaa samaan aikaan myös nimenomaan kuin mies. Sellaisista miehenä olemisen jutuista, jotka viiltävät yhtä syvälle kuin nuo lapsiperhearjen kuvaukset.

    Miehen kunniasta, miehen häpeästä. Esimerkiksi Taisteluni 2:ssa se epsiodi, jossa Linda jää pippaloissa lukkojen taakse vessaan ja K joutuu menemään pippaloissa olevan nyrkkeilijän luo kysymään, voisiko tämä potkaista vessan oven auki. No, nyrkkeilijähän potkaisee. Ja K tuntee suunnatonta häpeää, kun hänessä itsessään ei ollut miestä potkaisemaan ovea auki naisensa puolesta. Linda taas ei voi kyseistä häpeän tunnetta ymmärtää, eikä hänelle tullut mieleenkään, että K olisi voinut sellaista tuntea, ellei K olisi sitä hänelle itse kertonut.

    Tunnetasolla Taisteluni 2:n koskettavuus syntyi minulle ennen muuta K:n armottoman rehellisestä tavassa kirjoittaa maskuliinisuudesta nykykulttuurissa, jossa vanhat miehiset kunnia- ja käytöskoodit on virallisesti julistettu aikansa eläneiksi mutta jotka silti vaikuttavat (useimpien) miesten tapaan määrittää itseään:

    Näin K tuntemuksistaan oven auki potkaiseen nyrkkeilijän edessä:

    ”Osmanilla oli yllään ainoastaan aluspaita, ja vaikka hänen hauiksensa olivat suuret, ehkä viisi kertaa niin suuret kuin minulla, ne eivät olleet ylimitoitetut vaan sopusuhtaiset. Sama päti koko ylävartaloon. Hän istui siinä notkeana ja rentona, ja joka kerta kun vilkaisin häntä, ajattelin että hän voisi hakata minut kuoliaaksi muutamassa sekunnissa, eikä minulla olisi siihen vastaan sanomista. Se sai minut tuntemaan itseni naismaiseksi. Se oli nöyryyttävää, mutta nöyryytys oli täysin minun omaani, sitä ei voinut nähdä, ei myöskään aavistaa. Yhtä kaikki se oli raivostuttavaa.”

    Taisteluni 2 toimii nimenomaan siksi, että K on valmis ottamaan emotionaalista riskiä, aivan siekailematta. Hän ei paljasta itseään poseerausmielessä vaan oikein kunnolla, persoonaansa säästelemättä. Altistaa itsensä kaikenlaiselle pilkalle (ja juuri siksi ansaitsee kaiken sympatian).

    Minun näkökulmastani K siis kyllä kirjoittaa nimenomaan kuin mies, sellaisista kokemuksista, jotka luullakseni useimpien miesten on helppo tunnistaa, vaikkei ehkä tunnustaa.

    …ja osittain tähän viittasin tuolla kepeällä läpällä, että tarvittaisiin K-klubi vain miesjäsenille.

  9. 9

    sanoo

    Mielenkiintoista on myös se, että K norjalaisena miehenä tuntee itsensä miehekkäämmäksi ja skrodemmaksi kuin ruotsalaismiehet – sama asenne kuin suomalaisilla – ja arvostelee sitä, että Ruotsissa on sosiaalinen pakko jäädä isyysvapaalle, vaikka hän ottaisi mieluummin perinteisen miesroolin.

    Ruotsissa miehet eivät ilmeisesti enää pidä perhepiirin asioita enemmän naisten asioina, mikä näkyy esim. parhaillaan TV 2:n esittämässä hauskassa, itseironisessa Solsidan -sarjassa. Kävin juuri Knausgårdit luettuani Tukholmassa ja huomasin joka paikassa,taidenäyttelyissä ja kahviloissa, pappoja babyn kanssa. Knausgårdhan on joutunut tekemään kotioloissa aivan kaiken vaimon sairastelun takia. Mikä osuus tällä sitten on lapsen tunteisiin eläytymisessä?

    K:n rehellinen heikkouksiensa paljastaminen on muuten varmaan juuri se, mikä vetoaa naisiin. Naiset pitävät nöyristä ja vaatimattomista miehistä, jotka eivät ole tietoisia omasta viehätysvoimastaan. K on tällaisen arkkityyppi.

  10. 11

    juha saari sanoo

    Aloitin Knausgårdin ensimmäistä Taisteluani. Vahvan vaikuttavaa ja uniikkia kirjallisuutta. Esseetä ja tunnustusta (?) sekaisin. Kirjoittamista olemassaolona. Tuttu kieli uusissa kuosissa…

    Samalla kysyy olisiko se näin hieno jos en olettaisi sitä tunnustukselliseksi? Pidänkö tästä, koska haluan siis tunnustaa Knausin rinnalla omaa paskamaisuuttanikin vaikkapa sitten isänä, saada helpotusta, luonnollistaa hänen tekstinsä kautta heikkouksiani, esimerkiksi turhautunutta aggressiotani? Sillä jakamisessa sinänsä jo on hieman luonnollistamista (tämä on paradoksi rikosseuraamustyössäni).

    Mutta tuo luonnollistaminen jakamisessa tietenkin vaatii oletuksen toisen osapuolen uskottavuudesta ainakin jossain määrin ja Knausia lukiessa aloin pian leikkiä ajatuksella, että nimen takana on pseudonyymi ja koko Knausin persoona on performanssi. Tällöin minut olisi vedetty yksinäiseen ansaan: ehkä kirjoittaja inhoaa fiktiivistä hahmoaan ja siten myös minua lukijana.

    No. Tällöin minun olisi ihailtava nerokasta anonyymiä joka luo tällaisen fiktiivisen ansan. Puhtaan fiktion todesta.

    ”Yleisölle riittää illuusio. Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi.”

    Tämän aforismini Knausgård haastaa häiritsevästi.

    (Tie, Taisteluni ja Yksinkeltainen on kaksinkeltaista. On helppoa nimetä tämän vuosituhannen kirjalliset elämykseni.)

  11. 12

    juha saari sanoo

    Kun Knausgårdistata kirjoittaa, pitää kirjoittaa julmasti ja todesti. Muuten tuntee itsensä esteetiksi kikkailijaksi. Ikään kuin tällä kirjailijan työllä ei olisikaan ollut mitään merkitystä. Kuin pettäisi hänet. Knausgårdin taide on hieman Moodyssonin kaltaista mutta Moodyssonin moraismilla on kiinteä kohde… Knausgårdin moralismi hajoaa hiukkasiksi ja sen hengittää huomaamattaan sisäänsä.

    Avasin jo lopettamani blogin kirjoittamalla Knausgårdin muisteloista, lähinnä ykkösen alun ja erityisesti hienon kakkosen innoitamana: hume09.blogit.fi. Kun tuon pistää osoitepalkkiin ylös, tulee heti tohon viimiseen juttuuni.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *