Eugenides

”Unreal City
Under the brown fog of a winter noon
Mr. Eugenides, the Smyrna merchant
Unshaven, with a pocket full of currants.”
T.S. Eliot: The Waste Land

Toisin kuin edellisessä merkinnässä lupasin, en kirjoitakaan vielä Roland Barthesista ja hänen romaaneja koskevista pohdinnoistaan. Teen sen vasta seuraavassa merkinnässä.

Tähän väliin kirjaan joitakin huomioita Jeffrey Eugenidesista, joka vieraili Helsingissä viime viikolla kertomassa äskettäin suomeksi ilmestyneestä romaanistaan Naimapuuhia (kirjoitin siitä pari kuukautta sitten).

Tapasin Eugenidesin Helsingin illassa ja yössä, enkä tietenkään malttanut olla kertomatta hänelle, että näin Naimapuuhien Leonardissa David Foster Wallacen piirteitä. Samaa ovat Eugenidesille sanoneet – kyllästymiseen asti monet muutkin. Hän itse korosti, että yhtymäkohdat ovat satunnaisia eivätkä tietoisesti luotuja.

Totuus onkin, että Leonardin ja Wallacen välillä ei ole paljon muuta yhteistä kuin älyllinen puheenparsi, superaivot ja se tärkein bandana-huivi. Leonardin mentaaliset ongelmatkaan eivät ole samanlaisia kuin Wallacen, joka vaikean depressionsa vuoksi päätyi riistämään hengen itseltään.

Eugenides tunsi Wallacen mutta lähinnä kollegiaalisesti, varsinaisia ystäviä he eivät olleet. Ensi syksynä ilmestyvän ensimmäisen Wallace-elämäkerran tekijä D.T. Max on ollut yhteydessä myös Eugenidesiin.

Muistakin kirjailijoista oli puhetta. Ylistin Curzio Malapartea, kuten yleensä teen silloin kun tapaan ihmisiä. Eugenides kertoi käyneensä Caprin saarella Casa Malapartessa. Minäkin haluaisin käydä joskus.

”You guys are highly readable”, sanoin Eugenidesille amerikkalaisista nykykirjailijoista. Hän nyökytteli päätään. Ja miksei olisi nyökytellyt, edustaahan hän samaa ”vanhan kunnon romaanin” koulukuntaa kuin vaikkapa Jonathan Franzen. Tämän koulukunnan edustajat kirjoittavat paksuja mutta koukuttavia romaaneja, joissa henkilökohtaiset elämänkäänteet ja yhteiskunnallinen todellisuus nivoutuvat toisiinsa. Sanottavaa on yleensä paljon, mutta se tuodaan esille lavean epiikan keinoin eikä esseemäisesti, kuten monet eurooppalaiset kirjailijat tekevät.

Eugenidesin tavatessani minulla oli kesken hänen Pulitzer-palkinnon voittanut toinen romaaninsa Middlesex, joka kuuluu ”vanhan kunnon romaanin” koulukunnan huippusuorituksiin. Se on toisaalta sukusaaga, toisaalta nuoren amerikankreikkalaisen hermafrodiitin kasvukertomus. Calliope Stephanides, joka toimii myös romaanin kertojana, syntyy kaksi kertaa, vauvana tytöksi ja teininä pojaksi. Mukaan sotketaan antiikin tarut ja myytit, joissa hermafrodiiteilla on tärkeä sijansa.

Olen joskus valittanut, että minua häiritsee luettavuutta korostavissa amerikkalaisissa nykyromaaneissa liiallinen viimeistely. Pahimmillaan ne ovat kuin ylituotettua musiikkia, joka kuulostaa vaikuttavalta mutta ei jätä jälkeensä mitään. Middlesex ei onneksi ole tällainen kirja. Siitä ei ole viilattu pois kaikkia rosoja, vaan se on jopa hieman kömpelö, sympaattisella tavalla.

Kömpelyyden vaikutelman aiheuttaa se, että Stephanidesten sukusaaga ja Calliopen kasvukertomus eivät oikein löydä harmoniaa keskenään. Ne sysivät ja tuuppivat toisiaan, ja tätä vaikutelmaa vahvistaa Calliopen kertojanääni, joka välillä luopuu taustaroolistaan ja intoutuu kommentoimaan vanhempiensa ja isovanhempiensa elämänvaiheita. Helsingin Sanomien haastattelussa Eugenides sanoi, että hän kirjoittaa useampaa kirjaa yhtäaikaa. Middlesexiä lukiessa vaikuttaa että se on koostettu kahdesta erilaisesta käsikirjoituksesta. Kenties Eugenides on kreikkalaisia juuriaan selvitellessään ryhtynyt alun perin kirjoittamaan sukusaagaa ja siinä ohessa työstänyt antiikin myytteihin perustuvaa tarinaa hermafrodiitista.

Näistä kahdesta romaanin puoliskosta sukusaaga on vetävämpi ja eloisampi. Smyrnasta siirtolaisiksi Amerikkaan muuttavien Stephanidesten vaiheisiin mahtuu kaikkea sitä, mitä sukusaagoihin yleensä: väkivaltaa, intohimoa, petoksia, juonitteluja, synkkiä salaisuuksia. Vahvoilla kertojanlahjoillaan Eugenides saa näistä aineksista hienoa jälkeä. Kaikki mitä sukusaagassa tapahtuu tuntuu uskottavalta, todenkaltaiselta, samastuttavalta. Tekee mieli ottaa mukava asento nojatuolissa ja antaa tarinan imaista mukaansa.

Romaanin jälkipuoliskolla Calliopen kasvukertomuksessa tunnelma muuttuu ja todenkaltaisuuden illuusio menettää tehoaan. Tekstistä tuntuu huokuvan se epävarmuus, jota Eugenidesin on täytynyt tuntea yrittäessään eläytyä teini-ikäisen hermafrodiitin tuskaisaan kamppailuun identiteetistään. Calliopen muodonmuutos tytöstä pojaksi saa lukijan (siis minut ) ymmälle monessa kohdassa. Tältäkö hänestä todella tuntuu? Näinkö hän todella ajattelee? Onko tämä uskottavaa?

Toisaalta, kyseessä voi olla Eugenidesin tietoisesti valitsema kerrontastrategia. Kenties se hämmennys ja epävarmuus, jota lukija (siis minä) tuntee Calliopen kasvukertomuksen äärellä kuvastaa sitä hämmennystä ja epävarmuutta, joka nakertaa identiteetistään kamppailemaan joutuvan ihmisen sisintä? Se, että Eugenides ei ole luonut hermafrodiitti-päähenkilöstään kertomakirjallisuuden standardien mukaista pyöreää ja pinnallisella tavalla problemaattista hahmoa, on loppujen lopuksi oikea ratkaisu.

Romaanin, joka sisältää niinkin painavia teemoja kuin Middlesex, kuuluukin hieman häiritä.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Hauskaa, että koit Middlesexissä sukusaagan niin paljon kiintoisammaksi kuin Calin kehittymisen. Itse lähes harpoin muiden perheenjösenten tarinan ohi saadakseni tietää enemmän Calista. Minusta hän oli psykologisesti onnistunut henkilö loppuun saakka. Minua eivät näiden kahden osion toisiinsa nähden erilaisuuskaan haitannut. Minusta juuri se, että lopussa keskitytään monitahoisimpaan henkilöön, tekee sukusaagasta jotenkin täydemmän.
    Nora

  2. 2

    sanoo

    ”Minusta hän oli psykologisesti onnistunut henkilö loppuun saakka.”

    Sille kannallehan minäkin päädyin.

    Eli koin lopultakin, että se mikä minua lukiessa hämmensi tavassa, jolla Eugenides Calin hahmon psykologisia ulottuvuuksia luotaa, onkin hyvällä tavalla kompleksisen hahmon luomista.

    Nuo sukusaagan henkilöt eli Calin vanhemmat, isovanhemmat ja sukulaiset taas ovat sellaisia, jotka hyväksyy oitis ja ahmii sellaisenaan. Omalla tavallaan mieleenpainuvia heistä jokainen, mutta eivät oikeastaan millään tavalla havahduta lukuelämystä syvempiin pohdintoihin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *