Yksinäisyys, osa 3

Helsingin Sanomien artikkelissa erotettiin – tutkijoiden opastuksella – erilaisia yksinäisyyden lajeja. Olen miettinyt paljon internetin vaikutusta yksinäisyyteen – ja toisaalta sitä, muodostaako internet uudenlaisia yksinäisyyden lajeja.
Teini-ikäisenä yksi tärkeimmistä ihmissuhteistani oli englantilainen kirjeystävä, jonka kanssa kirjoitimme 150-sivuisia kirjeitä, käsin totta kai. Koimme molemmat, ettei omassa ympäristössä ollut ketään joka ymmärtäisi, isovanhempia lukuunottamatta. Meillä molemmilla oli lukemattomia kiinnostuksen kohteita, joita ikätoverit eivät jakaneet. Koulutoverit pitivät meitä omituisina ja epäsosiaalisina. Kirjeystävyys jatkui viitisen vuotta ja päättyi (yllätys) siihen, kun oikeasti tapasimme. Tosielämässä ei vain löytynyt samanlaista yhteyttä kuin kirjeitse.
Varmasti netti tarjoaa monille nuorille saman mahdollisuuden ilman, että tarvitsee kirjoittaa nuortenlehden kirjeenvaihtopalstalle. Toisaalta koen, että internet lievittää myös omaa yksinäisyyttäni, vaikka olen jo aikuinen. Nuorena kärsin siitä, että en voinut jakaa kiinnostuksen kohteitani kenenkään kanssa. Netin myötä on käynyt selväksi, ettei sellaisia harrastuksia olekaan, joiden tiimoilta ei maailmasta löytyisi samanhenkisiä henkilöitä.
Siitä huolimatta, kumma kyllä, yksinäisyyden tunne vaivaa. Omalla kohdallani se on tavallaan kohtuutonta: on lukemattomia ystäviä, on rakastavia sukulaisia, joiden kanssa olen samalla aaltopituudella. Ja kaiken kukkuraksi kykenen kaikesta päätellen koskettamaan lukijoita kirjoillani. Silti yksinäisyyden tunne on läsnä päivittäin. Totta kai elämä olisi yksinäisempää ilman lapsia. He ovat ihania ja lisäksi olemme monessa samanlaisia, meitä kiinnostavat ja naurattavat samat asiat. Ja voiko sitä edes kuvata, miten ihanaa on, kun viikonloppuaamuina pieni ihminen ryntää antamaan ”aamuhalit” (nykyään he osaavat jopa odottaa niin kauan, että äiti herää!).
Eräs yksinäisyyden muoto on tietysti puolisottomuus. Juuri vastikää eräs haastateltava sanoi, että hänen miehensä rakastaa häntä juuri sellaisena kuin hän on. En usko koskaan elämässä kokeneeni sitä ja tuntuu jopa aika mystiseltä, että joku muu kuin oma äiti voi saada aikaan tuollaisen tunteen. Olenkin totta kai onnekas sen takia, että minulla on äiti, jonka kanssa tuntuu tuolta. Miten tahansa sössisin ja sekoilisin, voin luottaa 150-prosenttisesti, ettei äiti koskaan hylkää. Sellainen äiti on tietysti kultakimpale. Mutta onko oikeasti olemassa puolisoita, jotka rakastavat ehdoitta? Vai onko se vain yksi niistä kliseistä, joita mieluusti viljellään?
Eroni jälkeen olen ajatellut paljon parisuhteeseen liittyviä odotuksia. Avioliitossa en koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi, enkä edes osaa selittää miksi. Avioliiton loppumisen jälkeen yksinäisyyden tunne on ollut välillä typerryttävä. Viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani – liiankin hyvin, usein on erittäin vaikeaa lähteä kotoa pois. Samaan aikaan poden musertavaa yksinäisyyttä. Kotona ei voi jutella kaikista omista kiinnostuksen kohteista, sillä vaikka lapseni ovatkin häkellyttävän älykkäitä, he ovat kuitenkin vasta ala-asteella.
Yksinäisyyden tunne kiteytyy arkisissa jutuissa. Pahimmillaan laitan päivässä viisi ateriaa. Kukaan ei tee minulle ruokaa, eikä edes teekupillista. Jos olen kipeä, hoidan silti sekä lapset että työt – minua ei kukaan hoivaa. Nukun yksin (jollei joku kämppiksistä näe pahoja unia). Vaikka viihdyn itseksekseni, en ole mitkään yksineläjä. Elämäni aikana olen asunut ihan yksin vain runsaan vuoden. Olen aina jakanut arjen jonkun kanssa. Mielestäni arki pitäisi voida jakaa toisen aikuisen kanssa, mutta ei kenen kanssa tahansa, vaan sellaisen, joka ymmärtäisi edes jossain määrin kuka minä olen. En osaisi roikkua toisen ihmisen kyljessä kiinni vain siksi, että ”olisi joku”.
Olen miettinyt paljon myös sitä, olisinko ylipäätään kirjailija, jollei olisi tuota kaipuuta toisen ihmisen luo, pakko sanoittaa omia kokemuksia siinä toivossa, että joku toinenkin ymmärtäisi tai jopa arvostaisi, kokisi tulleensa kotiin. Ehkä siinä on salaisuus kaunokirjallisuuden taikaan: sekä kirjoittajat että lukijat kaipaavat yhteyttä, lievitystä yksinäisyyteen. Kaunokirjallisuus voi myös avata yksinäisen maailmaa muille. Esimerkiksi Bo Carpelanin Axel ja Patrick Süskindin Kyyhkynen kuvaavat hienosti yksinäisen maailmaa. Myös runoissa kuvataa upeasti yksinäisyyttä. Suosikkini on Jevtushenkon Ihmiset nauroivat seinän takana.

(Maailman runosydän, WSOY, 1998)
Masennuksella tarkoitetaan arkipuheessa kahta eri asiaa: alavireistä oloa tai diagnosoitua masennusta. Ehkä yksinäisyydessäkin pitäisi erottaa toisistaan se, että joskus kaikista tuntuu yksinäiseltä, mutta jotkut ovat niin yksin, etteivät voi täyttää Helsingin Sanomien kyselyä, koska siinä ei ole vaihtoehtoa, että ihmisellä on 0 ystävää.
Olin kaikkialla vieras mies,
he katsoivat minua pitkään.
Joka paikasta halusin paeta pois,
mutta minne ikänä pakenin,
olin sielläkin vieras mies.
Koko maailman piirissä minulle
ei ollut rauhan sijaa.
Ja minua minussa raahasi
joku minulle vieras mies.
(Kailas, UunoRunoja. WSOY, 1932)

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *