Yksinäisyys, osa 2

Halusin tutkia yksinäisyyttä, koska olen lähes aina tuntenut itseni yksinäiseksi. Outoa kyllä, se ei ole aina liittynyt siihen, onko ystäviä vai ei. Ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka ystäviä olisikin. Toisaalta se aiheuttaa merkillisiä syyllisyydentuntoja: monella ei ole ketään, minulla on ihania ystäviä ja perhe, ja silti poden yksinäisyyttä.
Olin aika nuori, kun katselin taidemuseossa maalausta, joka teki minuun vaikutuksen. Yhtäkkiä tajusin, että kukaan ei voi kokea maalausta samalla tavalla kuin minä, enkä oikeasti pystyisi ikinä selittämään toiselle ihmiselle, miksi maalaus vetosi minuun. Tämä pätee moneen muuhunkin asiaan. Lapsena mieleeni juolahti, etten voi ikinä tietää, koenko värit samalla tavalla kuin muut. Punainen on silmissäni ihan tietyn värinen, mutta mistä voin tietää, näkevätkö muut sen samalla tavalla? Tätähän voisi jatkaa loputtomiin. Toisaalta taas yhdessä koetut asiat yhdistävät ihmisiä. Matkalla ystävyys vahvistuu (jollei se sitten hajoa erilaisiin tottumuksiin ja tappeluun!).
Lapsena koin usein musertavia yksinäisyyden tunteita. Menin säännölliseen päivähoitoon vasta 5-vuotiaana, enkä oikein koskaan tajunnut, miten sosiaalisia suhteita luodaan. Tästä syystä omat lapseni aloittivat päivähoidossa (tosin osa-aika-paikalla) jo 2-vuotiaina. Molemmista onkin yllättäen kasvanut oikein sosiaalisia poikia. Heillä on aina ollut paljon ystäviä ja muiden kanssa leikkiminen on sujunut luonnostaan. He löytävät nopeasti yhteisen sävelen uusien lasten kanssa ja kaikesta päättäen uskovat, että heidän seurassaan on kiva olla.
Kun ajattelen omaa lapsuuttani, tuntuu, että lapset jätettiin tuolloin (1970–80 -luvulla) aika lailla oman onnensa nojaan. Kiusaamista oli vain fyysinen väkivalta. Luokassani huudeltiin tunneillakin esimerkiksi tukeville oppilaille, eivätkä opettajat sanoneet siihen mitään. Omien lasteni koulussa on käytössä KiVa-koulu-menetelmä, joka tuntuu toimivan hyvin. (Lisätietoja täällä.) Toisaalta aikuiset voivat vaikuttaa lasten sosiaalisten suhteiden rakentumiseen vain tiettyyn rajaan asti. Kiusaamiseen pitää tietysti puuttua, mutta kukaan ei voi pakottaa lapsia leikkimään keskenään.
Teini-iässä minulla oli muutama (sopeutumaton) ystävä, mutta koin silti, että olin todella yksin. Vietin paljon aikaa isovanhempien kanssa, muistankin usein ajatelleeni, että mummini oli paras ystäväni. Nykyään muistelen teini-ikääni vähän ristiriitaisin tuntein. Terveellisempää olisi varmasti ollut, jos minulla olisi ollut samanhenkisiä, samanikäisiä ystäviä. Toisaalta isovanhempien kanssa vietetty aika on muokannut minua todella paljon. Siihen lienee vaikuttanut sekin, että he olivat erittäin sivistyneitä ihmisiä ja harrastivat laajalti kulttuuria. Kävin heidän kanssaan esimerkiksi Magnus Lindbergin konserteissa (rock-festareilla en ole ollut koskaan). Myös kuvataide oli yhteinen kiinnostuksen kohde. Isovanhempani kävivät kaikissa näyttelyissä. Usein matkustimme viikonloppuisin yhdessä Turkuun tai Tampereelle. Yövyimme hotellissa, kävimme katsomassa taidenäyttelyt ja illalla menimme teatteriin tai konserttiin.
Vierastan kovasti sellaisia näkemyksiä kuin että jokainen on oman onnensa seppä ja ”life is what you make it”, mutta ehkä niissä on jonkinverran totuuttakin. Kun aloitin opiskelut yliopistossa, päätin, että saisin ystäviä. Ja sainkin. Menin mukaan järjestöihin ja bileisiin, vaikka se oli usein lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa. Rupesin juttelemaan luennoilla ja tunneilla tuntemattomien kanssa, vaikka ajatuskin tuntui aivan kamalalta. Yksi rakkaimmista ystävistäni tuli elämääni, kun ehdotin hänelle tutoriaalissa, että menisimme yhdessä Porthanian ruokalaan syömään! Olin kerännyt rohkeutta vaikka kuinka pitkään. Nykyään olemme toistemme lasten kummit.
Joissakin elämänvaiheissa joku on tokaissut minulle, että olen tosi sosiaalinen henkilö. Pidän sitä käsittämättömänä. Minähän olin koulussa se, jolla ei ollut melkein yhtään ystäviä. Usein seisoin koko välitunnin yksin pihan nurkassa (vartti on joskus merkillisen pitkä aika). Edelleen jännitän ihmisten tapaamista todella paljon. En ole kovinkaan paljon itsevarmempi kuin silloin, kun pyysin ystävääni syömään. Aina kun pyydän puolituttua jonnekin, tai ehdotan jotain, pelkään että he vain käkättävät. Yläasteen koulunpiha kummittelee koko ajan mielessä.
Yksinäisyyden tunne on seurannut kaiken aikaa mukana. Siksi olen halunnut lukea aiheesta. On hassua, että ihmiset ovat kyllä valmiita avautumaan julkisuudessa syömishäiriöistä, raiskauksista ja parisuhdeväkivallasta, mutteivat yksinäisyydestä.
(Jatkuu)
Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *