Yksinäinen hirmusaurus

Pidin paljon Helsingin Sanomissajulkaistusta artikkelista, jossa kolumnisti Erkki Lampén kertoo yksinäisyydestään. Hienoa, että kerrankin mies kertoo avoimesti perheen kaipuusta. Ja hienoa, että joku kertoo omakohtaisesti yksinäisyydestä. Yksinäisyys on tabu, josta ei puhuta tarpeeksi. Yksinäinen pelkää, että jos hän tunnustaa olevansa yksinäinen, muut juoksevat kauhusta kirkuen kauemmas. Osittain pelko on perusteltua, sillä ihmisillä on taipumus hakeutua suosittujen seuraan – helposti ajatellaan ihan vaistomaisesti, että yksinäisessä on jotain vikaa, tai että yksinäisyys tarttuu, jos menee lähelle.
Somessa Lampénin haastattelu kirvoitti keskustelua ja osa kommenteista todistaa, miksi yksinäisyydestä ei kannata puhua julkisesti. Varsinkin naiset olivat kärkkäitä paheksumaan ja jakelemaan neuvoja sekä peräti vatvomaan haastateltavan sielunelämää: hän ei ole selvittänyt omia kipupisteitään, hänen pitäisi puhua terapeutin kanssa sitoutumiskammostaan, juoksee selvästi ongelmiaan karkuun matkustelemalla. Toisaalta aina kun joku kertoo julkisuudessa yksinäisyydestä tai köyhyydestä, kommenteissa paistaa rivien välistä asenne, että kyllä se on ihan oma vika. Tekisit jotain elämällesi!
Ennen masentuneita käskettiin ottamaan itseään niskasta kiinni ja keskittymään kivoihin juttuihin (toki tätä tapaa edelleen). Yksinäisiä kohdellaan samoin, ei tunnuta ymmärtävän, miten monimutkainen asia yksinäisyys on. Useimmat yksinäisyydestä kärsivät ovat varmasti kokeilleet ihmisiin tutustumista, ovat käyneet työväenopiston kursseilla ja pyytäneet työkaveria kahville. ”Vapaaehtoistoiminnassa tapaa ihmisiä.” Juu, mutta entä jos ongelma onkin se, ettei ole ketään läheisiä ystäviä?
Samoin suhtaudutaan köyhyyteen ja työttömyyteen. Kyllä työtä aina saa, jos vain kelpaa. Ei toi ole oikeasti köyhä, kun sillä on kännykkä. Mene ilmaistöihin, niin saat jalan oven väliin. Lopettaisi tupakanpolton niin rahat riittäisivät.
Kommenttien taustalta paistaa paniikki. Kommentoijat nostavat itsensä muiden yläpuolelle: heillä itsellään ei voisi mennä noin huonosti, sillä he kyllä ottaisivat itseään niskasta kiinni, hankkisivat ystäviä tai töitä vaikka kiven silmästä, yrittäisivät, olisivat itse aktiivisia. Kaipa näillä asenteilla suojellaan itseä siltä pelolta, että voisikin olla samassa asemassa kuin yksinäinen tai köyhä.
Toinen Helsingin Sanomien artikkeli, lasten yksinäisyydestä, osoittaa, että yksinäisyyden taustalla voi olla lapsuuteen asti juontavia kokemuksia. Jos on aina tullut torjutuksi, ei ole todellakaan helppo mennä työväenopiston kurssille hankkimaan ystäviä. Tämän artikkelin kommenteissa ilahdutti se, että moni on kuitenkin päässyt irti yksinäisyydestä ja löytänyt hyviä ystäviä esimerkiksi opiskeluaikoina. Silti on tietysti surullista, että niin moni lapsi jää yksin, milloin mistäkin syystä. Aikuiset eivät voi pakottaa ketään leikkimään toisen kanssa, mutta olen nähnyt läheltä, että opettaja voi vaikuttaa asiaan paljon. Jos opettajalla on hyvä psykologinen ote lapsiin ja kiinnostusta, hän voi saada lapset keskustelujen avulla miettimään kaverisuhteita uudesta näkökulmasta. Tietysti opettajalla pitää olla myös aikaa ja voimia. Isossa laitoskoulussa jättiluokkaa luotsaavalla luokanvalvojalla voimia ei välttämättä riitä.
Mökillä käteen sattui lempikirja lapsuudesta, Mette Newthin Yksinäinen Pikku-Hirmu (WSOY, 1975). Pikku-Hirmu ei halua olla hirmuinen kuten muut hirmusaurukset. Se katselee salaa, miten metsän eläimet leikkivät yhdessä. Muut kuitenkin pelkäävät Pikku-Hirmua. Yöllä Pikku-Hirmu on ypöyksin ja sitä pelottaa, mutta pimeässä kiltti ääni alkaa lohdutella sitä. Se on pörröinen pikkuolento Hippu. Kun aamu valkenee, Hippu säikähtää perinjuurin, mutta Pikku-Hirmu kertoo, ettei halua pelotella ketään ja niin eläimistä tulee ystävystykset. Rakastin tarinaa, muistan että pyysin äitiä lukemaan sen uudestaan ja uudestaan. Yksinäisestäkin voi saada ihanan ystävän!
Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *