Yksin juhlissa

Yksinäisyyttä käsittelevä kirjani Pöytä yhdelle ilmestyi elokuussa, ja olen saanut kirjan tiimoilta paljon palautetta. Arvostan kaikkea palautetta erittäin paljon, mutta välillä tuntuu vähän surulliselta, kun ventovieraat kertovat omia kokemuksiaan. Olen jo aiemmin ajatellut, että monella ei ilmeisesti ole ketään jolle puhua vähemmän aurinkoisista kokemuksista. Välillä tuntuu, että paineet pitää yllä siloisia pintoja ja kulisseja vain voimistuvat. Taannoin ystäväni kertoi Facebook-päivityksessään avoimesti kipeästä kokemuksesta. Palaute oli kyllä enimmäkseen arvostavaa, mutta eräs kommentoija ilmestyi ketjuun paheksumaan suureen ääneen, miksi asia piti kertoa Facebook-kavereille. ”Sinun kannattaisi kyllä mennä terapiaan!” (Ihan niin kuin terapiaan mentäisiin tuosta vain…)

Lukijoiden kerrottua minulle omasta yksinäisyydestään olen alkanut kiinnittää vielä enemmän huomiota suomalaiseen puutteelliseen tapakulttuuriin. Usein tilaisuuksissa linnoittaudutaan tiiviiksi ryhmäksi omien kavereiden tai tuttavien kanssa – yksin paikalle tullut jää pahimmillaan seisomaan omaan seuraansa. Verkostuminen tuntuu Suomessa tarkoittavan usein sitä, että tehdään tuttavuutta vain niiden kanssa, joista juuri sillä hetkellä uskotaan olevan itselle hyötyä. En ole verkostumisen asiantuntija, mutta mielestäni siihen pitäisi kuulua, että huomioidaan myös ne, joista ei voi hyötyä suoraan – vaikkapa uutena alalle tuleva nuori ihminen.

nayttokuva-2016-09-18-kello-10-56-14

Tapakulttuurin moukkamaisuus jaksaa hämmentää. Jokin aika sitten olin työn puolesta tilaisuudessa, johon kuului ruokailu. En tuntenut tilaisuudessa ketään ja pöydät täyttyivät nopeasti. Kysyin kahdelta naiselta, saisinko istua heidän pöytäänsä. Sain, mutta muutoin he eivät sitten noteerannetkaan minua, vaan kumartuivat toistensa puoleen puhumaan omia asioitaan. Yksin syöminen tuollaisessa tilanteessa on aika riipivä kokemus.

Suomalaisissa häissäkin ollaan yleensä tiiviisti oman porukan kesken ja tanssitaan vain oman puolison kanssa. Tässä blogikirjoituksessa kuvataan osuvasti yksinolevan tuskaa suomalaisissa häissä. Kerran olin hääjuhlassa, joissa miespuolinen ystäväni päätti mennä tanssittamaan vanhaa leskirouvaa, joka oli tullut häihin yksin. Kukaan muu ei hakenut rouvaa tanssilattialle. Hän todellakin säteili onnesta päästessään tanssimaan nuoren miehen kanssa!

Pienellä huomaavaisella eleellä voi olla toiselle ihmiselle valtava merkitys.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kiitos, tämä on tärkeä teksti. Varsinkin yksinyrittäjiltä uhkaa välillä rohkeus pettää, kun heitä väheksytään sosiaalisissa tilanteissa.

    • 1.1

      laurahonkasalo sanoo

      Kyllä, freetoimittajana usein ihmetyttää, että kutsutaan pressitilaisuuteen johonkin firmaan tai pr-toimistoon – kuitenkaan kukaan siellä ei lähesty, jaa tietoa eikä välillä edes tervehdi, vaan pr- ja viestintäihmiset rupattelevat iloisina omien kavereidensa kanssa. Tai ”tärkeämpien” vakkaritoimittajien kanssa. Miksi edes kutsua?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *