Vuokralainen

Sarah Waters: The Paying Guests (Virago, 2014)

Pidin aikoinaan todella paljon Sarah Watersin kolmesta ensimmäisestä romaanista. Tipping the Velvet (1998) on tavallaan historiallista fantasiaa, keskiössä lesbot ja brittiläinen vaudevillekulttuuri. Suosikkini on Affinity (1999), goottilainen jännityskertomus, jossa on teemana viktoriaaninen villitys meedioihin. Fingersmith (2002) on hauskasti kiero Dickens-pastissi. Romaania Night Watch (2006) en ole vielä lukenut. Se oli ensimmäinen Watersin romaani, joka on suomennettu, nimellä Yövartio (Helene Bützow, 2007). Romaani The Little Stranger (2009) on kivaa kummitushömppää – luin sen vatsataudissa kesämökin vinttikamarissa ja se sopi tilanteeseen kuin nappi palttooseen. Romaani on ilmestynyt suomeksi nimellä Vieras kartanossa (suomentaja sama, 2011). Sitä en käsitä ollenkaan, että Vieras kartanossa julkaistiin Tammen Keltaisessa kirjastossa. Se oli mielestäni aika pinnallinen romaani.

Watersin romaanit ovat kaikki historiallisia, niiden aikakaudet ulottuvat 1800-luvulta 1940-luvulle. Uusimmassa eletään vuotta 1922. Päähenkilö Frances on entinen sinisukka, nykyinen vanhapiika, joka elää äitinsä kanssa. Veljet ovat kuolleet sodassa ja isäkin on menehtynyt. Isä on jättänyt vaimon ja tyttären taloudelliseen ahdinkoon, joten heidän on pakko ottaa alivuokralaisia. Osa perheen huvilasta vuokrataan Barberin pariskunnalle. Frances on alistunut äitinsä taloudenhoitajaksi, mutta pian hän kiinnostuu nuoresta rouva Barberista.

Sarah Waters tekee aina erittäin perusteellista taustatutkimusta, niin nytkin. Sota on saanut aikaan yhteiskunnallisen muutoksen, säätyerot ovat murtumassa. Frances ja hänen äitinsä ovat köyhää yläluokkaa, Barberit virkamiesluokkaa. Rouva Barber pystyy kuitenkin olemaan lapseton kotirouva.

Watersin kolme ensimmäistä romaania olivat riemastuttavia, koska ne olivat omaperäisiä ja mielikuvituksekkaita. Mielikuvituksen lentoa ja elokuvamaista historiallista runsautta oli välillä liikaakiin, toisaalta ryöppyävyys teki lukuelämyksestä viehättävän. The Little Stranger oli selvä tyylilajin muutos. Siinä ei enää ollut niin paljon mielikuvitusta, eikä yhtä kuplivaa juonta kuin aiemmissa teoksissa. Ensimmäisissä romaaneissa kerronnan ryöppyävyys oikeutti kirjojen paksuuden. The Little Stranger ja The Paying Guests ovat yhtä paksuja, mutta niissä tapahtuu paljon vähemmän. Siksi kerronta on välillä varsin pitkäpiimäistä.

Uutuudessa kuvataan 1920-luvun kodinhoitoa uuvuttavan seikkaperäisesti. Francesilla ja hänen äidillään ei ole varaa palvelijoihin, mutta kotitöitä helpottavat laitteet ovat vasta tuloillaan. Jäi arvoitukseksi, miksi Frances on suorastaan äidin orja. Äiti käy muiden rouvien luona vieraisilla ja valittaa, kun lattioita ei ole sillä aikaa vahattu, pistämättä itse rikkaa ristiin. Äidin hahmo jäi muutenkin etäiseksi. Lukijalle ei myöskään selviä, miksi Frances alistuu kohtaloonsa. Alussa selviää, että hänellä on ollut rakkaussuhde toisen tytön kanssa. Tuntuu kuitenkin oudolta, että Frances on hylännyt oman elämänsä kokonaan.

Romaanin rakenne tuntui turhauttavalta. Kerronta jakaantuu kolmeen osaan: ensimmäisessä osassa Frances puunaa loputtomasti lattioita ja katselee Liliania etäältä. Naisten välinen jännite rakentuu todella hitaasti. Toisessa osassa heillä on suhde – kuumia lesboseksin kuvauksia oli toki kiva lukea, mutta ne tuntuivat ihan liian moderneilta verrattuna ykkösosan kerrontaan. Osan kaksi lopulla tapahtuu rikos, ja osa kolme onkin uuvuttavan pitkäpiimäistä rikoksen selvittelyä oikeuskäsittelyineen – uuvuttavaa siksi, että lukija tietää jo syyllisen, syyt ja motiivit. Ihmettelin, että jos kirjailija halusi mukaan rikoksen, miksei hän sitten kirjoittanut oikeaa rikosromaania.

The Paying Guests herätti ristiriitaisia vaikutelmia. Toisaalta luin sitä ihan mielelläni, toisaalta moni asia hiersi ja ärsytti. Loppuvaikutelma oli lattea ja pinnallinen. Rakenne turhautti. Romaani on aivan liian pitkä ja historiallisia yksityiskohtia liikaa. Päähenkilöstä ei oikein saanut otetta, hän ei herättänyt minkäänlaista sympatiaa, muttei ollut myöskään inhottava tyyppi. Myös ajelehtiva Lilian jäi vieraaksi.

Nyt kun olen lukenut Sarah Watersin romaaneista yhtä lukuunottamatta kaikki, tuntuu vahvasti, että kirjailija tuhlasi kaiken ruudin kolmeen ensimmäiseen teokseen. Ne olivat omaperäisiä, hauskoja ja täynnä yllätyksiä. Harmi!

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *