Voiko naimaton olla onnellinen?

Kuvankaappaus 2015-8-25 kello 10.22.07

Kate Bolick: Spinster – Making A Life of One’s Own (Crown, 2015)

[Saatavilla Helsingin kaupunginkirjastossa]

Kate Bolick on yhdysvaltalainen aikakauslehtitoimittaja, jota alkoi kiinnostaa, miksi avioliittoa pidetään edelleen yhtenä naisen elämän itsestäänselvänä tavoitteena – Yhdysvalloissa ainakin. Länsimainen nainen pystyy elättämään itsensä, eikä lasten saaminen avioliiton ulkopuolella ole enää häpeä, joten miksi niin moni nainen haluaa edelleen naimisiin? Miksi naimaton nainen on edelleen jotenkin outo, varsinkin jos hänellä ei ole lapsia. Millaisia mielikuvia naimattomiin naisiin liittyy?

Sivujuonteena kirjoittaja pohtii, voiko perheellinen nainen edelleenkään täysin omistautua kirjoittamiselle. Bolick tarkastelee teemaa muutamien suosikkikirjailijoidensa elämäntarinoiden valossa. Edith Wharton, Maeve Brennan, Neith Boyce, Edna St Vincent Millay ja Sarah Perkins Gilman toimivat esimerkkeinä siitä, miten vaikea naiskirjailijoiden on ollut omistautua perheelle ja parisuhteelle kirjoittamisen lisäksi.

Teos edustaa omaelämäkerrallisen, kertovan non-fiktion genreä. Kirjoittaja on tarkka kuvatessaan muistojaan ja kokemuksiaan. Kun hän kirjoittaa esikuvistaan, tekstiin hiipii akateeminen sävy – se ei haitannut minua, mutta jotkut lukijat ovat kokeneet sävyn kuivaksi. Olen ollut nuoresta asti kiinnostunut naiskirjailijoiden ja -taiteilijoiden elämäntarinoista, joten asetelma oli tuttu. Oli hauska saada tietoa kirjailijoista, joista osa oli minulle ennestään tuntemattomia.

Bolick käy kirjassa läpi omaa seurusteluhistoriaansa, älyllistä ja taiteellista heräämistään sekä yksinolon kaipuuta, jota on vaikea sovittaa yhteen seurustelun kanssa. Osittain kirja tuntui liian yhdysvaltalaiselta: Bolick korostaa kovasti hyvää ammatillista asemaa ja keskiluokkaisen vaurauden tuomia mukavuuksia. Eräs äveriäs juristi tarjoaa kirjoittajalle edustusrouvan osaa: hän lupaa rahoittaa Bolickin kirjoittajanuran, jos tämä sitoutuu hänen vaimokseen. Moni yksinelävä, oli sitten nainen tai mies, kohtaa yksinäisyyden lisäksi taloudellisia vaikeuksia, mutta sitä ulottuvuutta Bolick sivuaa vain ohimennen.

Pidin kirjasta paljon ja luin sen innolla, mutta se herätti myös ristiriitaisia tuntemuksia. Kirjan nimi, vanhapiika, on harhaanjohtaja. Bolick ei tosin päädy kirjassa naimisiin, mutta hän seurustelee kaiken aikaa, miehet vain vaihtuvat. Omien sanojensa mukaan häntä pyydetään koko ajan treffeille. Kirjoittaja näyttääkin valokuvamallilta, joten ei ihme, että hänen kuvansa on laitettu kirjan kanteen. Oikeaan vanhapiikuuteen liittyvä yksinäisyyden kokemus jää oikeastaan puuttumaan, samoin ympäristön taipumus leimata itsellinen nainen. Kirjan esimerkkivanhapiiat eivät todellisuudessa olleet kokonaan vanhapiikoja, vaan kokivat myös avioliiton.

Jos naisella on kaiken aikaa seurustelukumppani, hän ei joudu koskaan kohtaamaan samanlaista viiltävää yksinäisyyttä kuin todellinen vanhapiika – tämä pätee tietysti miehiinkin. Miehen kokema yksinäisyys on usein vielä ahdistavampaa, koska monilla miehillä ei ole samanlaisia läheisiä ystävyyssuhteita kuin naisilla. On hämmentävää, että läpi kirjan Bolick kirjoittaa yksinolon tarpeestaan ja siitä, miten tärkeää yksinoleminen on kirjoittajalle. Silti hän seurustelee koko ajan vakavasti otettavien sulhasehdokkaiden kanssa, eikä hänellä kirjan perusteella ole mitään ongelmia napata itselleen uusi mies sen jälkeen, kun hän ilmoittanut edelliselle, että ”jotain puuttuu”.

Kirjan parasta antia on, että se valottaa avioliiton ja vanhapiikuuden historiaa sekä sitä, miten vähän aikaa naiset ovat ylipäätään voineet valita, menevätkö naimisiin vai ei. Huonoin puoli on kirjoittajan totisuus, joka tekee myös hieman tärkeilevän vaikutuksen. Siihen liittynee myös tietynlainen keskiluokkainen sävy. Goodreadsissa yksi lukija kommentoi, että Yhdysvaltain itärannikon kirjoittajien teokset jäävät hänelle usein vieraiksi, ja minulle tuli vähän sama tunne. Liikutaan New Yorkin uraohjusten piireissä, Hamptonissa ja Mainessa. Mitään vaihtoehtoisia seurustelumalleja, kuten polyamorisuutta, ei käsitellä, eikä Bolickin tuttavapiiriin kuuluu ketään kapinallista tyyppiä.

Teos herätti joka tapauksessa paljon ajatuksia. Olisi kiinnostavaa, jos joku kirjoittaisi kirjan, jossa käsiteltäisiin vanhapiikuutta räväkämmin ja vaikkapa osoitettaisiin, miten yhteiskuntakin tukee perinteisiä parisuhteita. Tai millä tavalla jotkut miehet ovat jääneet parisuhdemarkkinoilla sivuun. Ja miksi siitä huolimatta naimisiinmenoon uskotaan niin kovasti, että kioskien hyllyt pursuilevat häälehtiä.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tuolla blogissa räväkämpää wanhapiika-tarinaa, Made in Finland kahden vuoden ajalta kahden naisen kokemana. Voidaan kyllä tehdä kirjakin 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *