Verkkoja ja kirjoja

Kirjojen myynti on Suomessa vähentynyt tänä vuonna, mikä saa tietenkin alalla toimivat ammattilaiset miettimään syitä ja seurauksia. WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson kirjoittaa aiheesta älykkäästi Kirjainten virrassa -blogissa. Carlsonin kirjoitus herätti paljon ajatuksia. Itse en ole kaupan ammattilainen, joten voin vain arvailla, miksi suomalaiset ostavat yhtäkkiä vähemmän kirjoja. Yksi syy on tietysti lama: juttelin eilen hovimestarina työskentelevän ystäväni kanssa, joka kertoi, että ravintola-alalla näkyy sama ilmiö. Toisaalta ruotsalaisilla liikeketjuilla näyttää menevän hyvin. Ikeassa on aina ruuhka ja Hennes & Mauritz on vallannut jo useita liikehuoneistoja Aleksanterinkadulla. Rahaa näyttää piisavan myös luksukseen: Vuittonin liike on nähtävästi tullut jäädäkseen ja muutkin merkkilaukkuvalmistajat ovat avanneet Helsingin keskustaan myymälät. Ilmeisesti siis lamassakin ollaan valmiita käyttämään rahaa vaatteisiin ja käsilaukkuihin, muttei kulttuuriin. Se on mielestäni aika surullista.

Toisaalta kaupunginkirjaston varausluvut kertovat, että kirjoja kuitenkin luetaan. Kun varasin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, pääsin sijalle 1247. (Onneksi sain sittemmin kirjan omaksi.) Vastikää varasin Riikka Pelon Finlandia-palkitun romaanin Jokapäiväinen elämämme,jonka varausluvut ovat samaa luokkaa. Oman tuntumani mukaan suosituimmista romaaneista oli aikaisemmin 700–800 varausta.
Carlson kirjoittaa inernetin vaikutuksesta: ”Internet on vienyt painettujen tietosanakirjojen markkinat lähes kokonaan ja pienentänyt monien tietokirjojen markkinoita.” Tämä teki minut todella surulliseksi. Mielestäni verkko ei voi korvata tietokirjoja, eikä tietosanakirjojakaan. Verkon tarjoaman tiedon laaja-alaisuus on pitkälti myytti. Minua on jo pitemmän aikaa sapettanut suomalaisten viestimien innokkuus etsiä tiedot verkosta ja käyttää lähinnä yhdysvaltalaisia lähteitä. Onhan se toki mutkatonta: sen kun laittaa Googleen hakusanan ja sekunnissa saa paljon osumia – siis Yhdysvalloista. Google ei missään nimessä tarjoa osumia neutraalisti. Hakutuloksissa suositaan esimerkiksi Googlen omistamia yrityksiä. Hakutuloksiin vaikuttavat myös Googlen poliittiset näkemykset: esimerkiksi monista maista ei anneta tietoa lainkaan.
Mielissämme elää sitkeästi käsitys, että internet tarjoaa tietoa neutraalisti ja reilusti. Hakutulokset eivät kuitenkaan synny samalla tavalla kuin puimurilla kahmaistu puolukkasaalis, vaan joku määrittelee, millaista tietoa verkko tarjoaa. Jos Kiinassa laittaa hakukoneeseen Tiananmenin aukio, tulee kuvia reippaista sotilasparaateista. Yhdysvalloissa ja Euroopassa taas tulee kuvia mielenosoituksista samassa paikassa.
Jopa englanninkielisestä tiedosta on iso osa ns. ”näkymättömässä verkossa” (deep web). Tiedot eivät siis tule esiin isojen hakukoneiden tuloksissa, vaan niihin mennään erillisten portaalien kautta, ja portaalit pitää tietää. Yhdysvalloissa aineistojen digitoimiseen on ihan erilaiset resurssit kuin meillä, joten monen yliopiston tutkimuksia ja opinnäytetöitä sekä arkistoja löytyy jo verkosta. Joihinkin tietopankkeihin täytyy rekisteröityä, mutta usein sen voi tehdä kirjastokortilla. Yhdysvalloissa kirjastojen arkistot tarjoavat jo vanhoja sanomalehtiä, historiallisia väestörekistereitä ja akateemisia tutkimuksia. Liitoilla ja järjestöillä on näkymättömässä verkossa omat tietopankkinsa, jotka ovat jäsenten käytettävissä.


Pidän väitettä siitä, että internet supistaisi tietokirjojen julkaisua jotenkin omituisena. Tietokirjan tekijähän on usein tehnyt valtavan arkistotyön. Lainasin eilen kirjastosta Kirsi-Maria Hytösen ja Keijo Rantasen toimittaman teoksen Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla (Atena, 2013). Teos on kiinnostavasti laadittu ja kuvitettu katsaus lähihistoriaamme. Ei tuollaisia tietoja netistä löydy. Viime aikoina olen muutenkin törmännyt lukemattomiin aiheisiin, joista ei löydy netistä tietoa, kuten vaikka Suomen ensimmäinen naispuolinen rallikuski Taru Ketonen tai Keimolan moottoristadionin avajaiset. Tai oliko HKL:llä käytössään kuukausikortit jo 1960-luvulla tai mitä kahviloita Helsingissä oli noihin aikoihin. Tietosanakirjoista löytyy nettiä paremmin tietoa vaikkapa entisajan hevosvaunuista, vaatteiden yksityiskohdista tai raittiusseurojen julkaisuista.
Pelit, sosiaalinen media ja verkossa surffailu vievät monien aikaa. Lukemisesta on monille tullut lyhyttempoista, monisatasivuinen kirja koettelee keskittymiskykyä”, Carlson kirjoittaa. Digitaalisen informaation ja laitteiden vaikutus keskittymiskykyyn on erittäin kiehtova aihe. Omalla kohdallani olen pohtinut sitä paljon. Noin vuosi sitten huomasin, että netin käyttö alkoi vaikuttaa henkiseen elämääni varsin hälyttävästi: oli vaikea ryhtyä työhön ja kun siihen ryhtyi, oli vaikea keskittyä. Lukeminen oli työlästä ja lisäksi nukuin huonosti. Eroni jälkeen sairastin masennusta ja nuo kaikki oireet ovat masennuksen merkkejä – mutta toisaalta aavistin, että internetin ja koneiden käyttö vaikutti asiaan. Lipsahdin helposti mielentilaan, joka oli sekä lyhytjännitteinen että informaationnälkäinen. Saatoin tarkistaa Facebookin kadulla kävellessä ja ainakaan bussia ei voinut odottaa räpläämättä kännykkää.
Olen lukenut aiheesta paljon, ja Yhdysvalloissa sitä on tutkittu laajasti (internetistä löytyy siis hyödyllistäkin tietoa…). Moni luovuusasiantuntija sanoo, että jatkuva itsensä viihdyttäminen verkossa syö luovuutta. Ennen ihmiset seisoivat kassajonossa tylsistyneinä – ja juuri nuo pitkäveteisyyden hetket ovat oleellisia luovuudelle. Yhdysvalloissa on jopa havaittu, että kassajonon viereen asetettujen tuotteiden myynti on romahtanut: ennen asiakas seisoi jonossa, tuijotti suklaapatukoita ja päätti, että tuollaisen voisi vaikka ostaa. Nyt seisomme jonossa katse kiinni kännykässä, emmekä huomaa suklaapatukoita.
Internet ja varsinkin sosiaalinen media on luotu riippuvuutta aiheuttaviksi. Samalla jatkuva sirpaletieto syö keskittymiskykyä. Huomasin, että internetissä meni hirveästi aikaa hukkaan. Illalla olo oli levoton ja iPad oli pakko ottaa mukaan sänkyyn, jotta voisi vielä kerran tarkistaa sähköpostit ja somen lukemisen ohessa.
Tämä kaikki on haitallista aivoille: laitteiden erittämä sininen valo sotkee pimeähormonin tuotannon, joten ei ihme, jos on vaikea nukkua sen jälkeen, kun on tutkinut iPadia sängyssä! Unettomuusasiantuntijoiden mukaan tietokone ja tv pitäisi sulkea kaksi tuntia ennen nukkumaanmenoa. Ja iltalukemisen tarkoitushan on nimenomaan rauhoittuminen. Sitä paitsi internetin käyttäminen saattaa pahentaa yksinäisyyden ja masentuneisuuden tunteita, ja nämä tunteet taas huonontavat unen laatua. Ja kun ei nuku kunnolla, ei varmasti pysty keskittymään seuraavana päivänä.
Sain parannettua sekä unen laatua että keskittymiskykyä pienillä keinoilla. Kielsin itseltäni internetin käytön kännykällä, eikä se edes ollut vaikeaa. Nykyään toljottelen tylsistyneenä kassajonossa ja pysäkillä (vaikka tulisikin ostettua se ylimääräinen suklaapatukka). Työntekoon auttaa Freedom-niminen sovellus, jonka avulla voi sulkea itsensä pois internetistä haluamakseen ajaksi. Kun aloin käyttää sitä, huomasin, että kun kirjoittamisessa tuli tauko, käteni hamuili automaattisesti selaimen kuvaketta. Freedomin ansiosta tauot on pakko kestää ikkunasta ulos tuijottaen. Hyödyllisiä sovelluksia on muitakin: Antisocial antaa käyttää verkkoa esimerkiksi taustatutkimuksen tekoon, mutta pitää poissa somesta. Hyvä keino on myös vaihtaa Facebookin salasana niin vaikeaksi, ettei itsekään muista sitä.


Uskon, että runsas internetin käyttö muuttaa aivoja. Varsinkin jos se alkaa kehdossa. Siksi 7- ja 10-vuotiaat lapseni eivät saa juurikaan käyttää internetiä. Heidän pitää aina kysyä lupa, kertoa mihin tarkoitukseen he nettiä käyttävät, eikä tietokonetta saa viedä omaan huoneeseen. He tietävät, että tarkastan historian ja pysyttelen lähellä. He eivät myöskään saa pelata kännykällä odottaessaan bussia tai bussissa (pitkät automatkan ovat asia erikseen). Mitään laitteita ei viedä vuoteeseen, paitsi erikoistapauksissa kipeänä. Kumpikaan ei suostu menemään nukkumaan, jolleivat saa lukea vuoteessa Aku Ankkaa, mitä pitempään, sen parempi. (Olen kyllä yrittänyt tyrkyttää Tinttejä ja Asterixeja sekä tietenkin kirjoja.) Haluan, että oppivat sietämään tylsiä hetkiä. Molemmilla on 25 euron peruspuhelin, jossa ei edes ole nettiä. En käsitä, miksi lapsen pitäisi päästä kännykällään verkkoon.
Carlson kirjoittaa: ”Lukijat – niin kuin kulttuurinharrastajat ja kuluttajat – jakaantuvat yhä pienempiin alaryhmiin. Samaan aikaan niiden, jotka eivät lue kirjoja lainkaan, määrä kasvaa, kun taas kielitaitoisimmat ehtivät lukea kansainväliset bestsellerit alkukielellä, useimmiten englanniksi.” Vierastan sitä, että tällaisista asioista tehdään jotain maailmanlopun ennusteita. Maailma muuttuu ja ihmisetkin. Toisaalta tarinoiden himo on nykyään kova. Tv-sarjoissa on erittäin taitavaa kerrontaa ja elokuvissa huikeaa fantasiaa. Larpeissa ja peleissä päästään itse osaksi tarinaa.
Tietysti kirjailijana huolettaa, että mitä jos viiden vuoden kuluttua kirjani eivät kiinnosta ketään. Varauslukujen perusteella en oikein usko siihen. Mielestäni sekään ei ole pelkästään huono asia, että kirjailija joutuu kuulostelemaan ajan henkeä ja miettimään, mikä ihmisiä kiinnostaa ja millaiset aiheet ovat pinnalla. Omien mielikuvieni mukaan esimerkiksi 1980-luvulla oli helpompi kirjoittaa ja saada julkaistuksi aika solipsistakin kaunokirjallisuutta, joka ei välttämättä puhutellut lukijoita. Yleinen keskittymiskyvyn heikentyminen asettaa uusia haasteita esimerkiksi juonten suhteen. Dekkarit ovat suosittuja, koska niissä on mukaansatempaava juoni – ja niin oli jo monissa kansansaduissa ja myyteissä. Mielestäni olisi hienoa, jos mukaansatempaavuus ja nokkela juonen rakentaminen voitaisiin entistä useammin yhdistää syvälliseen näkemykseen. Ja sekin on hienoa, jos taitavat kirjailijat rikkovat juonirakenteet ja saavat silti ihmiset lukemaan kirjojaan.

Suomalaisilta kustantajilta tosin toivoisi myös taloudellista avarakatseisuutta: Yhdysvalloissa ja Britanniassa julkaistaan paljon nuortenkirjoja, joissa on joko valokuva- tai piirroskuvitus, mutta Suomessa sellainen on kuulemma liian kallista. Uudet kokeilut voisivat kuitenkin lisätä kirjojen houkuttelevuutta.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    ”Ilmeisesti siis lamassakin ollaan valmiita käyttämään rahaa vaatteisiin ja käsilaukkuihin, muttei kulttuuriin. Se on mielestäni aika surullista.”

    Kauhean surullista, pelottavaa ja ahdistavaa. Minulta on mennyt jotenkin ohi aina tuo merkkijuttu, ei auennut edes teininä mikä siinä on idea. Kaiken lisäksi kaikki kuvissa näkemäni LV-laukut ovat olleet rumia, sekin vielä! Mutta totta puhut kirjastoasiasta. Minulla oli myös hillitön jono Anja Snellmanin uusimpaan. Poistin äsken itseni jonosta, koska olen jo jonkin aikaa tiennyt saavani kirjan joululahjaksi.

  2. 2

    sanoo

    Hyvä katsaus, johon voisi kommentoidakin pitkästikin.

    Minusta vanhempien antaa mallia, ja olla itse käyttämättä Facebookia, itselläni ei ole,
    Lapsille voi laittaa rajat pelaamiseen, kännykän käyttämiseen ja tietokoneen käyttämiseen, kokonaan ei kannata kieltää, on myös hyvä osata kaikkia näitä. Lapsi ei osta laitetta eikä liittymää, joten on varsin helppo jo näin säädellä tilannetta.
    Hankkimalla hyviä uusia lasten ja nuorten kirjoja lahjaksi tutuille voi avata lukemisen maailman, olen huomannut, että lapset eivät välttämättä innostu vanhempien omista suosikeista, joskus voi näin tapahtua.
    Minusta kirjastolaitosta näivetetään panostamalla hienoihin kirjastotaloihin, ja määrärahoja nipistetään hankinnoista, hankin vanhat kirjani pääosin huuto.netistä ovat varsin halpoja siellä ja valikoima on varsin kattava.
    Joululahjaostoksia tehdessäni olen katsonut kirjavalikoimaa kirjakaupassa, tietyt kirjailijat ja kirjat ovat vahvoilla, toiset taas eivät.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *