Vanhat suosikit

Yksi suosikkikirjailijoistani on Merja Otava. Tartuin murrosiässä romaaniin Priska (1959), koska kirjan tyttö on sattumalta samanikäinen kuin äitini oli tuona vuonna – halusin tietää, millaista oli äidin nuoruudessa. Murrosikäisenä ajan slangi ja kummalliset vaatekappaleet naurattivat, mutta samalla hurmaannuin Otavan tyylistä. Otava kirjoitti* eräänlaista tajunnanvirtaa, joka ei kuitenkaan ole mitenkään vaikeaselkoista. Romaaneissa Priska ja Minä, Annika ÄP (1961) seurataan teinityttöjen ajatuksenkulkua ja emootioita uskottavasti sekä raikkaasti. Aikoinaan kirjat olivat hyvin suosittuja, Annikasta taidettiin ottaa peräti viisi painosta ja sitä käännettiin eri kielille. Ehkäpä tästä johtuen Merja Otavan kirjoja onkin helppo löytää antikvariaateista.

Nuorena luin Priskan ja Annikan aina uudelleen, mutta suosikkini ylitse muiden oli Kävelyillat (1963). Tai on oikeastaan edelleen. Romaani kuvaa täydellisesti abivuotta, tai ainakin itse tunsin samalla tavalla kuin kirjan minäkertoja. Samalla se on ihanan lyyrinen, impressionistinen kuvaus talvisesta kaupungista sekä iltakävelyistä. Pidän edelleen näistä kolmesta kirjasta erittäin paljon.

Olen lukenut myös Otavan muut romaanit, Puzzlen, Kuuvuoden ja Fifti-fiftin moneen kertaan, vaikka ne eivät olekaan minulle yhtä rakkaita kuin tekijän kolme ensimmäistä romaania. Otava lopetti julkaisemisen romaaniin Fifti-fifti vuonna 1971 – en tiedä miksi. Oikealta ammatiltaan hän oli tietääkseni posliinimaalari Arabian tehtailla. Kirjailijasta on edelleen saatavilla todella niukasti tietoa.

Merja Otavan tyyli viehättää edelleen, koska se on yllätyksellistä ja erilaista, todella persoonallista. Vieläkään kukaan kirjailija ei ole mielestäni kirjoittanut suomeksi yhtä onnistunutta tajunnanvirtaa. Romaaneissa ei ole minkäänlaista juonta, vain kokoelma hetkiä henkilöiden elämästä, mutta silti ne tempaavat mukaansa, koska ne ovat viisaita ja lämpimiä ja tuovat henkilöiden sisäisen elämän lähelle lukijaa. Nykylukijaa kiehtoo tietysti myös kurkistus entisajan nuorten sielunelämään. Otavan tyyli on parhaimmillaan proosarunonomaista, assosioivaa. Myös kuvataiteilijuus näkyy hänen proosassaan, hän osaa kuvata värejä ja näkymiä kiehtovalla tavalla. Vaikka kirjat ovat nuortenromaaneja, ne sopivat mainiosti aikuislukijallekin juuri kunnianhimoisen tyylin takia. Itse luen Puzzlea ties kuinka monetta kertaa.

Ainoa Otavan haastattelu, johon olen törmännyt, oli Anna-lehdessä N:o 7, 14.2. 1967.

(*Merja Otava on tietääkseni elossa, mutta ei enää kirjoita, ainakaan julkaistavaksi)

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *