Vanhapiika Manhattanilta ruikuttaa

Näyttökuva 2015-12-17 kello 8.59.05

Melanie Notkin: Otherhood – Modern Women Finding A New Kind of Happiness (Seal Press, 2014)

Melanie Notkin on yhdysvaltalainen yrittäjä, joka on luonut brändin Savvy Aunt sekä termin PANK (Professional Aunt No Kids). Hän kirjoittaa lukuisiin medioihin siitä, että lapsettomien naisten tätiyttä, oli se sitten biolegista tai kohdistuu ystävien lapsiin, pitäisi arvostaa. Tähän on helppo yhtyä ja kun törmäsin kirjastossa Notkinin kirjaan perheettömien keski-ikäisten naisten ahdingosta, lainasin sen heti.

Teoksen idea on hyvä. Yhdysvalloissa jo puolet keski-ikäisistä naisista on lapsettomia ja Suomessakin syntyvyys on laskussa – lapsettomia naisia tulee siis tulevaisuudessa olemaan aina vain enemmän. Samaan aikaan mediassa on meneillään vauvabuumi. Kirjoitetaan loputtomasti perheistä ja lapsiperheiden ongelmista. Jopa juorulehdet raportoivat sivukaupalla starojen raskauksista ja vauvoista. Kuninkaallisten lisääntymispuuhat ovat meilläkin otsikoissa, vaikkei Suomessa omia kuninkaallisia olekaan. Samaan aikaan yksinelävät jäävät katveeseen ja lapsettomia naisia karsastetaan.

Notkinin kirja edustaa kerronnallista omakohtaista tietokirjallisuutta, lajityyppiä joka tuntuu maailmalla tulevan aina vain suositummaksi. Kirjassa vaihtelevat kirjoittajat omat kokemukset, muiden naisten ajatukset sekä lyhyesti myös asiantuntijoiden, kuten hedelmällisyyseksperttien näkemykset. Notkin tapaa samassa tilanteessa olevia naisia ja kirjoittaa yhteiset keskustelut dialogina. Tämä oli mielestäni hauska idea, mutta toteutus ontuu.

Yhdysvalloissakin bloggarit ovat kirjoittaneet, että teoksen maailmaan on tosi vaikea samastua, koska siinä liikutaan lähinnä Manhattanilla ja muualla New Yorkissa, hyvätuloisten valkoihoisten maailmassa. Lama ei tosiaan näy kirjassa millään lailla. Alussa Notkin kertoo, että Sinkkuelämää-sarja ei oikeasti kuvaa Manhattanin naisten elämää. Silti hänen kirjansa muistuttaa sarjaa paljon. Kaikki naiset, joita hän siteeraa, ovat huippuammatissa, erittäin hyvätuloisia, ”upeita” ja älykkäitä. Naiset tapailevat trendikoktailien ja vuosikertaviinien äärellä Manhattanin in-paikoissa kuin Sinkkuelämän nelikko konsanaan. En ihmettele, että arkisemmissa ympyröissä elävien amerikkalaisnaisten on hieman vaikea samastua Notkinin kuvaamiin seurapiireihin.

Kirjan koskettavinta antia on, kun Notkin unohtaa drinksut ja upeat ystävättärensä, ja kuvaa avoimesti omaa tuskaansa. Paras kohtaus kirjassa oli kuvaus uudenvuodenbileistä: päästyään paikalle Notkin huomaa olevansa ainoa sinkku koko kekkereillä. Vuoden vaihtuessa pariskunnat ympärillä halailevat ja pussailevat, tai silittelevät yhdessä raskausmasua. Ulkopuolisuuden tunne välittyy riipivästi. Harmi, ettei tällaisia rehellisiä kohtauksia ole kirjassa enemmän.

Suurin puute teoksessa on, ettei kirjoittaja lainkaan analysoi omia tuntemuksiaan. Hän on päättänyt jo pikkulapsena, että löytää ihanan aviomiehen ja saa paljon lapsia, huippu-uran ohessa totta kai. Vielä päälle nelikymppisenä Notkin suhtautuu lähes pakkomielteisesti miehenmetsästykseen. Hän arvostaa naisia, jotka hankkivat lapsen yksinään, mutta ei itse halua samaa, sillä lapsen on synnyttävä perheeseen, jossa on rakastava isä ja äiti. (Kuvittelisin, että Manhattan kuitenkin vilisee vauvakuumeisia homomiehiä, joiden kanssa lapsen voisi hankkia yhdessä.) Notkinin seurapiireissä tuntuu olevan tärkeää, että nainen yltää urallaan mahdollisimman korkealle, nappaa laadukkaan aviomiehen ja saa lapsia. Olisin kaivannut hieman analyysiä tästä. Odotukset perheen, parisuhteen ja laadukkaan elämän suhteen eivät kumpua tyhjästä. Yhdysvalloissa käsitystä täydellisestä perheestä on luotu propagandan, manipuloinnin ja markkinoinnin keinoin.

Odotukset rakkauttakaan kohtaan eivät synny tyhjästä, vaan ovat kulttuurisidonnaisia. Loppujen lopuksi avioliitto on ihmissuvun pitkää ikää ajatellen aika tuore keksintö. Miksi juuri hereroseksuaalinen avioliitto ja 1–2 lasta? Olisin mielelläni lukenut hieman siitä, miten kirjoittajan odotukset ovat rakentuneet, mihin ne pohjautuvat. Tai miksi perhe ja äitiys ovat juuri nyt länsimaissa niin suuren kiinnostuksen ja jopa palvonnan kohteena? Miksi tämä aika on monessa mielessä konservatiivista, vaikka vaihtoehtoja on periaatteessa enemmän kuin koskaan ennen? Lähes ainoa ristiriitainen aihe kirjassa on munasolujen pakastaminen. Notkin pohtii, olisiko hän halunnut pakastaa munasolujaan, jos tiede olisi ollut tarpeeksi kehittynyttä jo hänen nuoruudessaan. Onko hyvä vai huono asia, että naisella on munasoluja varastossa ja äitiys on mahdollista myös luonnollisen hedelmällisyysiän mentyä ohi? Kirjassa on useampikin nainen, jonka omat vanhemmat ovat antaneet tai lainanneet rahaa munasolujen pakastamiseen lastenlasten toivossa. Aihe herättää todellakin ristiriitaisia ajatuksia.

Olisin kaivannut myös analyysiä siitä, miksi (manhattanilaiset?) miehet eivät halua sitoutua yhteen naiseen ja perheeseen. Nyt syyksi annetaan vain Tinderin kaltaiset sovellukset, joilla mies voi saada koska vain seksiä edes panostamatta deittailuun. ”Miksi ostaa lehmä, kun maitoa saa ilmankin?” kirjan naiset tiivistävät. Miehet saavat kirjassa muutoinkin aika tylyä kohtelua.

Notkin painottaa monta kertaa, että hänen sukupolvensa naiset ovat panostaneet täysillä uraan, koska heidän äitiensä sukupolvella ei ollut samoja mahdollisuuksia. Silti he ovat odottaneet saavansa myös perheen, kuten äitinsä. Monelle se ei koskaan tapahdu. Olisin kaivannut lisää yhteiskunnallista analyysiä aiheesta. Kirjan naiset kaipaavat puolisoa, joka arvostaa heidän uraansa ja kannustaa heitä työssä, mutta törmäävät miehiin, jotka haluavat naisen, jota voi elättää ja jonka asema työmarkkinoilla on miestä alempana. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, onko aihetta Yhdysvalloissa tutkittu ja onko tämä trendinä muuallakin kuin New Yorkissa.

Analyyttisuuden puute tuo kirjaan pinnallisuutta, joka rinnastuu naisten mielipiteisiin deittailusta. Kirjan naiset ovat kaikki sitä mieltä, että miehen pitää nähdä vaivaa treffien eteen, päättää mitä tehdään, etsiä kiva ruokapaikka ja suunnitella ilta. Manhattanin miehet taas tuntuvat toivovan rentoja treffejä vaikkapa pubissa, ilman sen kummempaa tälläytymistä – tämän ymmärtää hyvin. Jos mies tekee pitkää päivää vaikkapa rahoitusalalla, hänen pitäisi kirjan naisten mielestä tehdä illalla toinen työpäivä järkätessään unohtumattomia treffejä ja valmistautuessaan niihin.

Tunnen todella paljon sympatiaa sellaisia naisia kohtaan, jotka olisivat halunneet äidiksi, mutta ovat itsestään riippumattomista syistä jääneet ilman lapsia. Silti tästä kirjasta jäi lähinnä ruikuttava vaikutelma, mikä on harmi, sillä lähtökohta oli hyvä ja tärkeä.

Kommentit
  1. 1

    liisa ruohomäki sanoo

    Luin sinun uusimman kirjasi; Perillä kello kuusi. Oli aivan ihastuttava kirja. Yleensä en lue kotimaisia romaaneja, mutta tämä oli TOSI HYVÄ! Kaikkea hyvää sinulle ja hyvää joulun odotusta sinulle!

    liisukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *