Vaikenemisen kahle

Essi Kummu: Lasteni tarina (Tammi, 2014)

Lykkäsin pitkään tämän kirjan lukemista, koska en kestä vauvojen kärsimyksiä. Oululainen kirjailija Essi Kummu palaa kirjassa kymmenen vuoden taakse, aikaan jolloin hänen kaksosensa syntyivät keskosina ja kamppailivat elämästään. Kirja ei kuitenkaan ole liian surullinen, vaan koskettava ja ajatuksia herättävä.

Teoksessa vuorottelee kertomus vauva-ajasta ja kirjailijan perehtyminen oman lähisukunsa henkiseen ilmapiiriin. Se on samanlainen kuin monessa muussakin suomalaisessa suvussa: tunteista ei puhuta, heikko ei saa olla, pitää vain purra hammasta ja selvitä, salaisuuksista vaietaan ja ikävät asiat lakaistaan maton alle. Lapsista tulee vaikenemisen taakan kantajia ja he siirtävät sen eteenpäin. Tämän kierteen Kummu haluaa kirjansa avulla katkaista – toivottavasti kirja auttaa muitakin tekemään saman.

Lasteni tarina on äärimmäisen avoin ja rehellinen. Välillä tuli mieleen toinen samantapainen, mutta erilainen teos, Maria Peuran Antamuksella keskeneräinen. Tiedän, että Suomessa moni edelleen ajattelee tällaisista kirjoista, että ”pitääkö kaikkea tuoda julkisuuteen” ja ”kylläpä sitä ollaan kiinnostuneita omasta itsestä”. Minusta tuntuu, että tällainen vastahankaisuus kumpuaa pelosta, ei haluta käsitellä samoja teemoja omassa itsessä – ja se taas on osa samaa vaikenemisen kulttuuria, jota Kummu oivaltavasti ruotii. Omaa henkilöään Kummu käsittelee raadollisesti, mutta huumorillakin.

Copyright-vapaa valokuva 1800-luvulta

Itse pidän tällaisista teoksista paljon. Juuri se, että kirjailija kirjoittaa omista kokemuksistaan ja pohdinnoistaan, sysää työstämään samoja juttuja omassa elämässä. Lapsuudenperheeni on erilainen kuin Kummun, mutta isovanhempien aikaan Suomessa vallitsi vielä hyvin vahva yhtenäiskulttuuri, jota sota voimisti. Samoin kuin Kummun isovanhemmat, minunkaan isovanhempani eivät koskaan puhuneet sodasta. Onneksi äidinäiti kirjoitti vihkoon nuoruudenmuistelmat, joissa hän kertoi myös työstään sairaanhoitajana sota-aikaan. Sota-aikanahan varoitettiin kaikenlaisesta lörpöttelystä (”loose lips sink ships”, sanottiin Britanniassa), jottei vääriä tietoja päätyisi vihollisen käsiin. Ehkä se jäi elinikäiseksi peloksi ja asenteeksi.

Kirja sai miettimään sitä, miten paljon Suomi on muuttunut psykologisesti hyvin lyhyessä ajassa. Suhtautuminen lapsiin ja lapsuuteen on muuttunut täysin päinvastaiseksi, jos vertaa nykyaikaa omien vanhempieni lapsuusaikaan sodanjälkeisessä Suomessa. Lapsen psykologiaa ymmärretään paljon paremmin – jopa omaan lapsuusaikaani verrattuna. Johtuukohan iästäkin, että olen entistä enemmän ruvennut miettimään sitä, miten asiat vaikuttavat psykologisesti kolmanessa ja neljännessäkin polvessa. Kummu käsittelee samaa teemaa hyvin viisaasti.

Lasteni tarina on koskettava ja viisas, ajatuksia herättävä ja välillä hauskakin. Suosittelen!

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *