Vaihdokas

The Changeling (ohjaus Clint Eastwood, 2008)

Nappasin tämän elokuvan mukaan Emmauksesta vain siksi, että halusin ihailla 1920-luvun vaatteita ja hattuja. Puvustus onkin leffassa viimeisen päälle, samoin aikakauden miljöö, joka on ilmeisesti tehty osittain digitaalisesti. Sitä ei kyllä elokuvasta huomannut, enemmän tuli mieleen, että aikakone on viimeinkin keksitty.

Elokuva herätti monenlaisia ajatuksia. ”Perustuu tositapahtumiin”, toitottaa kansi. Kyse on tosielämän rikosvyyhdistä nimeltä Winevillen kanakoppimurhat. Kumma kyllä, mielenkiintoisesta tapausvyyhdistä ei ole kirjoitettu yhtäkään kirjaa, vaikka Yhdysvalloissa kirjoitetaan mieluusti tämäntapaisista jutuista. Käsikirjoittaja J. Michael Straczynski teki pari vuotta tausatyötä tutustumalla aitoihin poliisiraportteihin sekä ajan sanomalehtiin.

Elokuva itsessään oli vähän kuiva. On kiinnostavaa, että vaikka Hollywoodissa on parhaat mahdolliset käsikirjoittajat ja ”käsikirjoitustohtorit”, käsikirjoituksessa voi silti olla virheitä ja vääriä valintoja. Ihmettelin, miksi oli valittu kronologinen kerronta. Tapahtumien verkosta olisi saanut kiinnostavamman sekoittamalla aikarakennetta ja vaihtelemalla näkökulmia.

Materiaalia on liikaa yhteen elokuvaan, vaikka leffan pituus onkin 2 h 16 min. Ehkäpä sen takia tarinasta on jouduttu karsimaan kiehtovia ulottuvuuksia, kuten sarjamurhaajan äidin osuus, jota ainakin Wikipedia-artikkeli korostaa. Myös teemoja on liikaa yhteen elokuvaan: poliisin korruptio, vallan nouseminen päähän, hankalien naisten sulkeminen pakkokeinoilla psykiatriseen hoitoon, pedofilia. Teemojen moninaisuuden takia ohjaus tuntuu pomppivan tyylilajista toiseen.

Yksi ongelma taitaa olla, että tosielämän kertomus vaikuttaa leffana vähän epäuskottavalta – totuus on tarua ihmeellisempää, taas kerran. Juu, kaikki tämä tapahtui oikeasti, mutta dramatisoituna yhteensattumat ja toisiinsa lomittuvat erilliset rikokset ja rötökset vaikuttavat oudoilta. Tai ehkä tarina olisi pitänyt muuntaa fiktioksi reippaimmin ottein, ottaa enemmän eroa oikeisiin tapahtumiin.

Katselukokemusta häiritsi myös se, että pääosassa on Angelina Jolie. Pidin Joliesta, kun hän oli nuori, eikä mikään ilmiö. Nyt olin kaiken aikaa tietoinen, että katson Angelina Jolieta, suurta hyväntekijää ja megatähteä. Oli vaikea eläytyä siihen, että hän olisi tavallinen yksinhuoltajaäiti. Jostain syystä Joliella on elokuvassa hyvin räikeä meikki (paitsi silloin kun hän on pöpilässä). Se ei mielestäni sopinut aikakauden tyyliin, vaikka Los Angelesissa ollaankin. Kuvittelisin, että 1920-luvun yksinhuoltajaäitiä pidettäisiin helposti hutsuna, ja hänen pitäisi näyttää mahdollisimman siveältä. Paloautonpunainen huulipuna ei oikein sopinut kuvioon. Lisäksi Jolien kasvot ovat hyvin erikoiset, hän muistuttaa oikeastaan sarjakuvahahmoa. Meikki tuki tätä vaikutelmaa.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että katsoin elokuvan. 1920-luvun tunnelma oli hieno ja kokonaisuus sai pohtimaan faktan ja fiktion suhdetta.

Lisätietoa kanakoppimurhista täällä.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *