Uusi aika

En tiedä tämän huonekasvin nimeä, mutta omista ja kesävuokralaisten tappoyrityksistä huolimatta kasvi elää ja voi hyvin.

Erostani on kolme vuotta. Jäimme lasten kanssa asumaan vanhaan kotiin ja alkuun en halunnut muuttaa sisustusta. (Mies muutti samantien valmiiseen kotiin, eikä ottanut mukaansa melkein mitään.) Ajattelin, että lapsille on parempi, jos kaikki ei muutu kerralla. Onneksi meidän oli mahdollista jäädä vanhaan kotiin, vaikka se tuntui minusta alkuun vaikealta.

Nyt kun on kulunut kolme vuotta, päätin uudistaa kotiamme. Tai ehkä se alkoi jo aiemmin, kirjoittaessani kirjaani Nuukaillen. Kirjan kirjoitusprosessi sai pohtimaan nykysuomalaisen tavarasuhdetta perinpohjaisesti. Minulle yksi tärkeimmistä oivalluksista oli (en muista mistä tämä oli peräisin, vai ajattelinko peräti ihan itse), että usein ostamme unelmaelämää varten. Vaatteita ei osteta oikeaa elämää silmällä pitäen, vaan mielikuvissa on se, millaista elämän pitäisi olla. Muotiblogeja lukiessa mietin, ovatko bloggaajat oikeasti onnellisia uusista vaatteistaan, vai onko tärkeintä se hetki, kun asukokonaisuus kuvataan nettiin. Tuoko merkkilaukku oikeasti onnen, vai kuvitellaanko, että kun kyynärtaipeessa on himoittu Celiné, elämä muuttuu yhtä hohdokkaaksi kuin staroilla ja huippumalleilla?

Sama pätee kotiin. Meillä oli olohuoneessa suuri ruokapöytä, sillä minulla oli selkeä mielikuva, että joskus, ihan kohta, alan järjestää ystäville illalliskutsuja. Enimmäkseen pöytä oli ajelehtivan kaman peitossa. Ei kun pois vaan. Heti kun olohuoneessa oli enemmän tilaa, järjestin kahvikekkerit, joihin leivoin kaksi erilaista kakkua. Paljon enemmän minun juttuni kuin illalliskutsut!

Roinaa on edelleen menossa kirpputorille. Kuka on tuonut kaikki nämä tavarat kotiimme?

Sitten päätin luopua sohvasta. Meillä oli isovanhempieni sohva, joka oli aikoinaan hyvin tehty, mutta jo aika kauhtunut. Uudelleen verhoileminen olisi tullut maksamaan pari tonnia, eikä kukaan halunnut sohvaa edes ilmaiseksi. Joskus tavara on pakko päästää kaatopaikalle, vaikka ahdistaisi. Tilalle tulee kaksi putkinojatuolia, jotka ostin maalaiskirppikseltä kympillä kappale. Kuka määrää, että kodissa on oltava sohva? Sohvassa oli sitä paitsi sellainen suunnitteluvika, että se imi tavaraa. Sen uumeniin katosivat hyödylliset jutut kuten Wiin ohjaimet, mutta se talletti itseensä myös hirveästi roskaa ja saastaa. (Jos vielä joskus hankin sohvan niin puisen. Tai ehkä betonisen.)

Mielikuva unelmaelämästä pätee myös askartelu- ja käsityötarvikkeisiin. Unelmissani olen nopsa ja taitava neuloja. Sen takia olen ostellut ihania lankoja kaapin täyteen. Tosiasiassa olen ihan tunari ja jännitän silmukoiden putoamista niin että hartiat ovat korvissa ja seuraavana yönä iskee pääkipu. Kovan itsekurin ansiosta olen päässyt irti kankaiden hamstraamisesta. Nykyään menen kangaskauppaan ostamaan kankaan tiettyä projektia varten, enkä kahmi palalaareista sitä sun tätä siltä varalta, että jonakin päivänä tulee inspiraatio.

Sisustuslehdissä haastateltavat sanovat aina, että jokaisella tavaralla heidän kodissaan on tarina. Olen alkanut kammota tuollaista ajattelua. Parempi olisi, kun ei millään olisi tarinaa, elämäntilanteen muuttuessa tavaroista olisi helpompi luopua. Kun olin lapsi, isovanhemmillani oli seinällä taulu, jossa on miekkakalan miekka. Ukki oli kuulemma pyydystänyt miekkakalan Meksikossa. Ukki, sankari! Vasta kun olin aikuinen ukki selitti, että puolikuollut miekkakala raahattiin veneen viereen turisteja varten. Silti miekkakalataulu on seinälläni. Se oli aina mummolassa! Kapistus on ruma kuin mikä.

Kesällä sain lahjaksi taidetta, graafikko Petra Kallion teoksen. Teos on mahdoton kuvattava: sama kuva on painettu paperiin, sekä läpikuultavalle silkille. Silkkiä on kirjailtu hiuksilla ja helmillä. Kun silkkikuva on paperikuvan päällä, syntyy kolmiulotteinen vaikutelma. Tällaisella esineellä on oikeasti merkitys.

Hävitysvimmani takia olemme saaneet ainakin kolme kertaa enemmän tilaa. Isompaa asuntoa ei tarvittukaan.

(Aiheeseen liittyen suosittelen Minna Sarantola-Weissin teosta Sohvaryhmän läpimurto. Hauska ja kiinnostava kirja!)

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Onnittelut onnistuneesta luopumisesta. Itse yritän miettiä kaupassa, tarvitsenko jotain ihan oikeasti, ennen kuin ostan. Mutta vaikeaa se on. Ontuva selitysyritys on, että yritämme edelleen korvata seuraavalle sukupolvelle edellisen kokemaa puutetta. Omat isovanhempani kokivat sodan ja säästivät kaiken narunpätkistä koneen osiin. Vaarini sai 75-vuotislahjaksi uuden peiton ja tyynyn, sillä vanhat olivat kurjassa kunnossa. Käydessään seuraavan kerran kylässä löysi äitini uudet petivaatteet tallesta kaapista – vanhat pitää ensin käyttää loppuun.

  2. 2

    sanoo

    Hei Laura. Olen lukenut kirjojasi. Muistatko, kun kirjoitit yhdessä kirjassasi avioerolapsen yksinäisyydestä? Että hän on yksinäinen kuin Laika-koira. Siitä jäi hyvin vahva mielikuva: matkalla avaruuteen, ilman palaamisen mahdollisuutta. Se on minusta edelleen yksi osuvimmista yksinäisyyden kuvauksista. En enää muista siitä muuta kuin tuon Laika-koiran, mutta muisto tunnelmasta on vahva.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *