Tiedon valtatiet ja kärrypolut

Historiallista romaania tehdessä yksi hankala haaste on se, että entisaikaan ihmisillä ei ollut ulottuvillaan yhtä paljon tietoa kuin meillä. Minun on erittäin työlästä kuvitella, mitä esimerkiksi 1930-luvun ihminen on maailman menosta tiennyt. Ei ollut televisiota, internetistä nyt puhumattakaan. Kirjojakin ilmestyi vähemmän, eivätkä ulkomaiset lehdet olleet kaikkien saatavilla. 1800-luvulla sanomalehti ilmestyi kerran viikossa. On todella haastavaa kuvitella, millaista se on ollut. Eräässä muistelmateoksessa kerrottiin, että koko kylä odotti sanomalehtipäivää, lehti luettiin kannesta kanteen ja koko viikko keskusteltiin siitä, mitä lehdessä oli kirjoitettu.

Mummoni oli sota-aikaan sairaanhoitajana sairaalajunassa, joka ajeli pitkin poikin keräämässä haavottuneita. Hän kertoi, ettei hänellä ollut paljoakaan tietoa sodan suuremmista linjoista. Oli vain keskityttävä hoitamaan oma työ. Nykynäkökulmasta tiedän sodasta yhtä sun toista, joten on vaikea kuvitella, miten mummo oikein koki asemansa.

1950-luvun vauvanvaunut. Äidillä on korkokengät päälle laitettavat kalossit. Roskiskuva.

On vaikea hahmottaa, mitä ihmiset ovat tienneet muusta maailmasta, kun matkustaminenkin oli harvinaista. Minua kiinnostaa kovasti se, miten paljon suomalainen lähetystyö toi tietoja kaukaisista maailmankolkista. Lähetyssaarnaajia oli esimerkiksi Ambomaalla (Namibiassa) ja Kiinassa. He kertoivat kuulumisiaan kirjeissä ja lähetysuutisissa sekä toivat asemapaikaltaan esineistöä, joka koottiin näyttelyiksi. Varhaisessa lähetystyössä on jotain kiehtovaa. Työläiskotien tyttäret lähtivät maailman ääriin lähetyssaarnajien rouvina, myöhemmin naimattomatkin naiset pääsivät lähetyssisariksi. Se on ollut naisille ainutlaatuinen mahdollisuus päästä näkemään maailmaa ja luoda ”ura”.

Nykyään tietoa on tarjolla niin paljon kuin jaksaa lukea. Erään työn tiimoilta törmäsin Burkittin lymfoomaan. Katsoin heti netistä, että mikäs sairaus tämä on. Kyseessä on syöpälaji, joka koettelee erityisesti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa eläviä lapsia. Nykyinen tiedon paljous on tiedonnälkäiselle helposti kohtalokasta ajankäytön suhteen: pari tuntia illasta sujahti, kun luin Burkittin lymfoomasta. Yksi lempiaiheitani on polio. Seuraan netistä polionvastaista taistelua, tarkistan säännöllisin väliajoin uskotaanko WHO:ssa tavoitteeseen, jonka mukaan polio saataisiin hävitettyä maailmasta vuoteen 2015 mennessä. Lääkärithän kokevat nahoissaan, miten paljon terveystietoa netissä on saatavilla, nykypotilas kun on usein jo diagnosoinut itse itsensä nettitiedon perusteella. On vaikea kuvitella millaista oli silloin, kun lääkäri tai terveyssisar piti kaikkea tietoa hallussaan.

Lamppukaupan mainos 1900-luvun alun almanakasta.

Toisaalta nettitieto on turhauttavaa. Inhoan Googlea, se on todella ärsyttävä. Kun etsii tietoa emistä (kukan osa), Goole tarjoaa tietoa samannimisestä levy-yhtiöstä. Iso osa kansainvälisestä akateemisesta tiedosta ja tutkimuksesta on ns. ”näkymättömässä internetissä” (invisible web), saatavilla vain erillisten hakukoneiden kautta, ja ne taas täytyy tietää, Google ei niitä tarjoa. Google painottaa kaupallista höpönlöpöä. Netistä löytyvä Suomen historia on edelleen sattumanvaraista ja vähäistä. Myös etsiminen on rasittavaa. Kun ottaa tietosanakirjan hyllystä, haluttu asia on heti käsillä.

Tallinnan-laivan maihinnousukortti 1980-luvun alusta. Löytyi roskiksesta. Georg Otsiin mahtui korkeintaan 14 autoa!

Kun huomasin, että paljon juttuja lähimenneisyydestämme löytyy blogeista, aloin itsekin skannailla vanhoja lehtiä ja kuvata stillejä vanhoista kotimaisista elokuvista Pinterestiin. Netin ehdoton etu menneisyydestä kirjoittavan kannalta on tietysti, että siellä voi helposti nähdä millaisia asiat olivat. Ja jakaminen on hauskaa. On hienoa, että ihmiset skannaavat vanhoja kuviaan, isovanhempien kirjeitä ja jopa ravintoloiden ruokalistoja. Maailmalla on ihmisiä, jotka harrastavat kirppisdioja ja skannaavat niitä nettiin. Esimerkiksi Flickr-palvelussa on löydettyjen diojen ryhmiä. Dioissa saattaa olla taianomainen tunnelma, kuten tässä, ja usein ne muistuttavat lapsuuden asioista, jotka ovat jo unohtuneet.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Olen oppinut ymmärtämään paremmin isääni, ukkiani ja mummoani, kun olen saanut ukin sodasta lähettämät kirjeet käyttööni ja lukenut ne. Lisäksi ukilla oli tapana pitää kirjaa talon menoista ja tuloista sekä kaikesta elämään liittyvästä aina 30-luvun alusta lähtien. Tuo mustakantinen vihko on rakkain aarteeni ja portti sukuni historiaan. Arvostan työläistaustaisissa isovanhemmissani mm. sitä, että joka joulu ostettiin jokaiselle romaani lahjaksi: Mika Waltaria, Linnaa. Ymmärrän paremmin miksi minusta on tullut se, mikä olen. Ymmärrän myös, millaista oli elää sodan jälkeen, jälleenrakennusaikana ja se jälkeen. Tunnen historian, mutta noissa muistiinpanoissa näkyy se yksilön historia ja myös arvomaailma. Kirjoitit tärkeästä asiasta postauksessasi.

  2. 2

    sanoo

    Olet minuakin valtavasti kutkuttavan asian äärellä, kiitos tästä! On hämmentävän vaikea kuvitella, miten paljon tieto ja median luoma asenneilmasto vaikuttaa ihmiseen, kyliin, yhteiskuntiin. Samalla se on loputtoman kiehtovaa. Me olemme kovin tottuneita siihen, että osaamme suhteuttaa asioita kaikkeen siihen valtavaan tietomäärään, joka on käsillämme, että usein on vaikea käsittää muuta. Kirjoitin samasta aihepiiristä vanhaan blogiini, kun asuin joitakin kuukausia Beninissä (täällä, jos kiinnostaa: http://sanakirjani.blogspot.se/2010/11/ilman.html). Juuri tuo ilman tietoa ja maailmaa oleminen oli hätkähdyttävintä siellä myös näin jälkeen päin ajateltuna.

  3. 3

    sanoo

    Kävin lukemassa tuota vanhaa blogiasi. Mietin sellaista asiaa, että onko se meidän länsimaalaisten ajatustapa, että pitää olla tietoa maailmasta? Että muuten ei ole hyvä olla tai ei ole hyvä asia että ei tiedä maailmasta? Onko se meidän arvottama asia? Entä jos se vaikka niiden beniniläisten mielestä ei ole niin tärkeä asia, vaan tärkeä asia on se, mitä lähellä ja ympärillä tapahtuu? Millä mittapuulla me tuon mittaamme? Entä mitä me itse tiedämme omasta lähiympäristöstä? Kuka asuu seinän takana, kenen lapsi hän on, mistä suvusta, jne? Ehkä nämä asiat ovatkin tärkeämpiä sen beniniläisen tai minkä tahansa muun kansan mielestä. Tottakai käsitän tuon, että ei voi elää jossain tynnyrissä ja on tiedettävä maailmasta. Mietin toisaalta myös sitä, että jos et tiedä maailmasta tai muusta mitä on olemassa jossain, et voi haaveilla tai haluta kehittyä. Mietin sitäkin, kun kirjoitit siitä kyläläisestä, joka puhui ranskaa ja seurasi uutisia: oliko hänellä tarvekin laajentaa maailmaansa? Minusta tuossa tunnistan myös tuon ukkini ja mummoni, josta kirjoitin edellä, tarpeen mennä eteenpäin. He olivat tehtaalaisia, ukkini vanhemmat Hämeessä mäkitupalaisia. He halusivat kehittää itseä, jotta olisi paremmat oltavat, panivat poikansa lyseoon ja tämä isäni halusi sitten meidät tytöt kouluttaa ja minusta tulikin sitten akateeminen. Eli luokkaretki totetui kohdallamme. Yritän tuossa sanoa, että ehkä sillä beniniläisellä miehellä oli myös tarve tietää ja kehittyä. Mutta toisaalta: olla ilman tietoa ja maailmaa – kenen näkökulmasta tarkasteltuna? Mikä on se oleellinen tieto heidän kannaltaan? Se että joki tulvii ja miten se vaikuttaa heihin? Kirjoitat hyvin inspiroivasti ja haastat ajattelemaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *