Sopimus pirun kanssa

Kaikki muut katsovat lätkää, minä puurran lauantai-iltana romaanikäsikirjoituksen parissa. Olen työstänyt romaania vuosia. En alunperin edes ymmärtänyt, miten paljon historillisen romaanin tekeminen vaatii. Taustatyötä voisi tehdä loputtomasti, totta kai. Olen aivan koukussa sellaisiin yksityiskohtiin kuin että milloin vetoketjut syrjäyttivät napit ja niin edelleen. Se onkin kiinnostavaa – esimerkiksi sateenvarjoa alettiin käyttää yllättävän myöhään. Olin jo koulussa sitä mieltä, että arjen historia, siis ns mikrohistoria, on paljon kiinnostavampaa kuin pölinät kansainliiton perustamisesta, johon historianope suuntasi energiansa.

Muistan, miten istuin Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksella (pääaineeni) lukemassa taidehistorian merkkiteoksista, kun kohotin katseeni ja se sattui osumaan teossarjaan nimeltä A History of Private Life. Päätin tsekata, millainen kirjasarja oli kyseessä ja jäin koukkuun. Kirjasarjassa kerrotaan esimerkiksi, millaiset vessaolot oli 1600-luvun pyhiinvaeltajien laivalla. Olen edelleen sitä mieltä, että sodat ja vallankumoukset kalpenevat mikrohistorian rinnalla. Jo nappien tai pitsin historia on älyttömän kiinnostavaa!

Historiallista romaania tehdessä pitää tietysti varoa, ettei katoa mikrohistorian uumeniin. (Jo 1960-luvulla sai ostaa violettia wc-paperia! Vau!) Romaanissahan tärkeintä ovat ihmiset. Se onkin toinen loputon suo. Nykyihmisen tuntuu olevan jotakuinkin mahdotonta ymmärtää, miten vielä vähän aikaa sitten ymmärrettiin seksualisuus tai uskonto. Vanhempieni nuoruudessa uskonto vaikutti voimakkaasti myös ateistien elämään, samoin siveellisyyslait. Vielä 1980-luvulla avioeroon vaadittiin syyllinen, ja pettäminen sopi syyksi todella hyvin. Sitä aiemmin aviorikos oli rangaistava teko – seikka jota nykynäkökulmasta on miltei mahdotonta käsittää. Jos nykyään syyllistyy aviorikokseen, loukkaa vain puolisoaan – tai ehkä lapsiaan. 1900-luvun alkupuolella aviorikoksesta saattoi joutua lailliseen vastuuseen. Ja 1700-luvulla esimerkiksi sukurutsasta saattoi tulla mestatuksi (se koski myös ei-verisukulaisia).

On tietysti hurjan kiinnostavaa, että vielä 1920-luvulla Yhdysvaltojen uimarannoilla kulki siveyspoliisi mittatikun kanssa mittaamassa uimapuvun hamosen helmoja, ja vielä 1960-luvulla moni suomalainen tyttönen joutui itse virkkaamaan kuukautissuojansa. Silti historiassa mielestäni kiinnostavinta on se, miten ihmiset ajattelivat. Miten he näkivät elinkaarensa, millaisia valintoja heillä on mielestään mahdollista tehdä, miten uskonto vaikutti, miten käsitys siveellisyydestä?

Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen on yksinäistä. Historiallisen fiktion kirjoittaminen on kaksinverroin yksinäistä. Välillä tuntuu, että pää poksahtaa yksinolosta, märehtimisestä, ajattelusta. Vuodet kuluvat, eikä romaani ole vieläkään valmis. Olen vieläkin upoksissa samassa henkilöhahmojen tunteiden, tarinan, ihmissuhteiden ja historillisten yksityiskohtien suossa.

Olen lukenut uudestaan Joel Haahtelan romaania Katoamispiste. Siinä pohditaan viisaasti kysymystä, oliko alunperinkään järkevää saattaa käsikirjoituksensa julkaistavaksi. Nuorena tietysti kuvittelin, että olisi maailman upein juttu, kun muut lukisivat kirjoituksiani (en näyttänyt mitään edes äidille). Nykyään tuntuu, että olen solminut jonkinlaisen sopimuksen paholaisen kanssa. Kaunokirjallisuus vie kaiken ajan ja aivoenergian – en enää osaa mitään muuta – ja onko se loppujen lopuksi sen arvoista, voisinko olla onnellisempi jossain toisaalla, jossain missä ”työ” ei valloita jokaikistä lapsetonta lauantai-iltaa ja viikonloppua?

(Joel Haahtela: Katoamispiste, Otava, 2010)

Toki olisi eri juttu, jos kotona olisi joku, joka ymmärtää kirjoittamista tai mieltymystä historiaan. Mutta eipähän ole: kirjoittaessani olen totaalisen yksin, henkisesti sekä fyysisesti.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *