Seksiä laboratoriossa

Katson tosi vähän tv-sarjoja tai muitakaan ohjelmia, joita kaikki katsovat. Masters of Sex -sarjan halusin nähdä, koska se tapahtuu 1950-luvulla ja aihe on kiinnostava. Sarja kertoo seksitutkimuksen pioneereista William Mastersista ja Virginia Johnsonista. Suomessa sarjaa on esittänyt jokin maksukanava, minä katsoin sarjan dvd:ltä.

Masters of Sex -sarjasta on sanottu, että se on kuin Mad Men, jossa riisutaan vaatteet. Sarjoilla onkin joitakin yhtymäkohtia: on pidättyväinen, omien demoniensa kanssa kamppaileva miespäähenkilö, jolla on täydellinen blondivaimo. On paljon vahvoja naishahmoja ja tietysti ihania vintage-asuja sekä -sisustuksia. Mad Men on suosikkisarjani. Pidän siitä, koska asioita ei väännetä rautalangasta ja selitetä puhki: katsojalle jää tilaa tehdä omia tulkintoja – tämän takia sarjassa on välillä vähän mystinenkin tunnelma. Masters of Sexissä on samaa. Katsoja saa itse tajuta asioita.

Pääparin karisma on tärkeä Masters of Sexissä. Michael Sheen on ollut minusta aina ihana näyttelijä. William Masters on hänen tulkitsemanaan ihan kamala tönkkö, välillä täysin tunteettoman epäreilu, omahyväinen ja rasittavan kuivakka – ja silti katsoja tuntee suurta sympatiaa häntä kohtaan. Usein kuvataan vain Sheenin kasvoja, joilta on luettavissa vaikka miten paljon. Sheen on roolissaan älyttömän hyvä, ja Lizzy Caplan on Virginia Johnsonina täydellinen. Käsittääkseni myös oikeassa elämässä Johnson oli se, joka piti langat käsissään ja sai tutkimushenkilöt rentoutumaan. Caplan on sarjassa valtavan hurmaava, mutta silti kokonainen henkilöhahmo. Pääparin välinen kitka ja viehättyneisyys on kuvattu hyvin.

Sarjaa katsoessa tuli mieleen eräs sukulaiseni, joka kertoi jättäneensä kesken Riikka Pelon romaanin Jokapäiväinen elämämme, joka kertoo runoilija Marina Tšvetajevasta. Sukulaiseni oli sitä mieltä, että on täysin epäeettistä kirjoittaa fiktiota ihmisestä, joka on oikeasti elänyt. Hän ihmetteli, miten kirjailija kehtaa selostaa, mitä oikea ihminen on ajatellut, vaikka ei voi sitä oikeasti tietää. Meillä oli oikein kiinnostava keskustelu. ”Voisitko sinä kuvitella kirjoittavasi romaanin oikeasta ihmisestä?” sukulaiseni kysyi, mutta en osannut vastata juuta enkä jaata. Angloamerikkalaisessa kirjallisuudessahan on ollut jo pitkään vallalla trendi, että kirjoitetaan romaaneja milloin kenestäkin historian henkilöstä. Masters of Sex -sarjassakin on mukana paljon silkkaa fiktiota. En osaa ottaa kantaa, onko se jotenkin väärin, sillä katsojahan toki tietää katsovansa fiktiivistä sarjaa.

Toinen mikä mietityttää on tietysti ajankuva. Mad Menin ajankuva on rakennettu tarkkaan, silti 1960-luvulla eläneet ovat huomauttaneet, että sarjan ihmiset käyttäytyvät liian vapaasti, ilmehtivät liikaa ja puhuvat asioista, joista silloin ei oikeasti puhuttu ääneen. Sama pätee varmasti Masters of Sexiin. Seksitutkimus antaa raamit erilaisten seksuaalisuuteen liittyvien aiheiden käsittelylle. Yksi henkilöistä taistelee homoutensa kanssa, on nuoria pareja, joilla ei hajuakaan miten yhdyntä tapahtuu, on vapaamielisiä sihteereitä ja raskauksien uuvuttamia äitejä. Yksi kiinnostavimmista sivujuonteista on sairaalan johtajan vaimon seksuaalinen tutkimusmatka. Kuusikymppinen nainen aloittaa suhteen nuoren miehen kanssa. Näyttelijä Allison Janneyssä on väkevää viehätysvoimaa ja hän näyttää oikeasti ikäiseltään. Enpä muista, koska olisin nähnyt televisiossa tai elokuvassa tuon ikäisen naisen harrastamassa seksiä.

Sarjasta huomaa, että valtaosa käsikirjoittajista on naisia. Se on virkistävää. Sarjaa katsoessa mieleeni tuli, että Lizzy Caplan sopisi tosi hyvin esittämään runoilija Anne Sextonia, jos hänestä tehtäisiin elokuva.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Nyt mulle tuli himo noihin sarjoihin. En ole katsonut Mad Meniäkään! Olen saanut täältä monta hyvää katseluvinkkiä aiemminkin. Sulla on taito löytää kiinnostavia juttuja, kiitos kun jaat ne! Muutenkin tämä on mahtava, paikoin hyvällä tavalla kiivas blogi. Tykkään!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *