Sekopäiset uskovaiset

Helsingin Sanomissa oli tiistaina kiinnostava artikkeli uskonlahkoissa kasvaneista lapsista. Tosin ihmettelin hiukan, miksei jutun yhteydessä mainittu Aila Ruohon vastaikää ilmestynyttä teosta Pyhät, pahat ja pelokkaat – pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä (Atena, 2017). Sain kirjan tänään ja se vaikuttaa kiehtovalta.

Kun artikkelista keskusteltiin Facebookissa panin merkille, että ilmeisesti moni ei nykyään enää ymmärrä uskonnollista ajattelua ja sitä, mitä kristinusko on. Kasvoin itse uskonnonvastaisessa kodissa, enkä ole koskaan osallistunut uskonnonopetukseen (lukuunottamatta aikuisrippikoulua), mutta ehkä kaunokirjallisuus ja historia ovat auttaneet hengellisten kokemusten ymmärtämisessä.

Näyttökuva 2017-03-11 kello 18.49.11

Moni tuntuu ajattelevan, että uskonnolliset vanhemmat haluavat olla samanlaisia kuin muut ja hylkäävät siksi lapsen, joka irtautuu uskontokunnasta. Keskusteluissa ei mainittu ollenkaan Jumalaa, selitykset olivat maallisia: vanhemmat haluavat määrätä lapsen elämästä, he eivät halua joutua häpeämään yhteisössään ja niin edelleen. Kukaan keskustelijoista ei näyttänyt ottavan huomioon, että lapsensa hylkäävät vanhemmat voivat ihan oikeasti uskoa toimivansa Jumalan tahdon mukaisesti.

Kun ihminen on uskossa, hän uskoo tietävänsä, mitä Jumala haluaa. Vielä sata vuotta sitten meilläkin saarnattiin, että maallinen elämä on ohimenevä vaihe, pelkkä silmänräpäys, jonka tarkoitus on valmistaa ihmistä iankaikkista varten. Iankaikkinen elämä on se todellinen elämä. Jos tässä elämässä toimii kaikessa oikein, varmistaa paikkansa iankaikkisessa autuudessa. Jos ei, rangaistuksena oli katsantokannasta riippuen palaminen tulisessa järvessä tai tyhjiinraukeaminen, annihilaatio, iankaikkinen elämä ilman Jumalaa, joka merkitsee, että olemassaolo on pelkkää kärsimystä.

Suomen evankelisluterilainen kirkko vastusti kiihkeästi esimerkiksi Nietzschen ajatusta siitä, että jos ihminen vain noudattaa ylhäältä annettuja sääntöjä varmistaakseen taivaspaikkansa, hän ei ota vastuuta siitä, että toimii moraalisesti oikein. Tuon ajan luterilainen ajattelu leimasi monen mielestä maallisen elämän arvottomaksi. Toisaalta uskovaisten piirissä mentiin äärimmäisyyksiin: tapauskovaisuus nähtiin joissain yhteisöissä jopa pahempana kuin pakanuus. Tapauskovainen joutui ilman muuta helvettiin.

Lahkolaisuus ja valtionkirkko olivat napit vastakkain. Evankelisluterilainen kirkko vastusti jopa Pelastusarmeijaa, vaikka se sai tehokkaita tuloksia aikaan käännyttäessään syntisiä, kuten rapajuoppoja. Lahkoihin liitettiin hurmoksellisuus ja kiihkeys, joka oli omalla tavallaan syntistä. Sosialismia vastustettiin kirkon piirissä sen takia, että se yritti riistää köyhältä kansalta uskonnon.

Näyttökuva 2017-03-11 kello 18.49.25

Helsingin Sanomien artikkelia seuranneessa keskustelussa minua kiehtoi, miten nopeasti olemme siirtyneet hyvin uskonnollisesta yhteiskunnasta niin maalliseen, ettei uskoa enää edes ymmärretä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kirkko määräsi vähän kaikesta: kouluopetuksesta, naimisiinmenosta ja kuolemisesta. Suomalaisessa luterilaisuudessa oli nähdäkseni paljon karuja piirteitä, joiden vaikutus tuntuu edelleen. Jos köyhyys, kurjuus ja masennus ovat Jumalan tahto, mitä sitä turhaan tuntemaan empatiaa kanssaihmisiään kohtaan. Mielestäni tämä näkyy edelleen suomalaisten empatian puutteessa. Köyhyys ja työttömyys ovat edelleen oma vika, kyllä tekevälle töitä löytyy, kunhan kelpaa. Syöpään sairastunut on varmasti elänyt jotenkin holtittomasti, kunhan vaan käy salilla ja syö lehtikaalia, ei sairastu. Oma vika jos menee huonosti, empatiaa ei heru.

Voimakas uskonnollisuus ja lahkolaisuus on erotettu selkeästi: ne jotka eivät ole uskonnollisia, tai ovat sitä maltillisesti, ovat järkeviä. Lahkolaiset ovat niitä muita, sekopäitä, eivät elä nykyajassa.

On hämmästyttävää, miten vahvasti 1800-luvulta periytyvä ankara kristillisyys edelleen vaikuttaa, vaikka valtionkirkko on menettänyt ison osan vallastaan, eikä kansalaisia mielestään kiinnosta uskonto lainkaan. Sukupolvelta toiselle siirtyvät asenteet eivät häviä helposti.

Kommentit
  1. 1

    Päivi Tyni sanoo

    Bertrand Russel: ”Luullakseni uskonto perustuu etusijassa ja pääasiallisesti pelkoon. Se on osittain pelkoa tuntematonta kohtaan, osittain sitä, että ihminen toivoo, että hänellä olisi eräänlainen isoveli seisomassa rinnallaan jokaisen vaikeuden ja kiistan kohdatessa. Pelko on koko jutun perusta – salaperäisyyden pelko, häviämisen pelko, kuoleman pelko. Pelko on julmuuden alku, eikä sen vuoksi olekaan ihme, että julmuus ja uskonto ovat kulkeneet käsi kädessä.” Lähde https://fi.wikiquote.org/wiki/Bertrand_Russell

    • 1.1

      laurahonkasalo sanoo

      Russelilla on hienoja ajatuksia uskonnosta ja hän myös avaa kiinnostavasti esim Spinozan käsityksiä uskonnosta ja siitä, miksi ihmiset tarvitsevat uskontoa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *