Pysy poissa täältä!

Tänään sain aamutuimaan niskaani Twitter-raivoa, koska vertasin tviitaamista kylähullujen kailotukseen. Sen oli tarkoitus olla huumoria. Kirjoitin myös, että Twitter on mielestäni vaikea väline, minun on vaikea keksiä sinne kirjoitettavaa. Kommentit olivat ilkeitä:

”Ikävää, että @HonkasaloLaura ei keksi mitään sanottavaa Twitterissä. Aika jännä, että kirjailija ei osaa ottaa osaa keskusteluun.”

Olisi kiva jos henkilöt, jotka ovat verkossa ilkeitä tiettyä henkilöä kohtaan muistaisivat, että vastaanottaja on ihminen, jolla on tunteet. Olen romaanikirjailija, kirjoitan fiktiota. Olen myös toimittaja, kirjoitan artikkeleita. Irralliset, muutaman lauseen lohkaisut eivät ole minun lajini. Minusta myös kommentti ”ei osaa ottaa keskusteluun” on vähän hassu. Onko Twitterissä todellakin keskustelua? Facebookiin kirjoitan mielelläni ja usein olen Facebook-ketjujen perusteella muuttanut asenteitani ja ajatuksiani. Twitteriin kirjoittaminen tuntuu samalta kuin menisi ventovieraiden ihmisten pihaan huutamaan megafoniin.

Paras markkinointikikka on olla Twitterissä oma itsensä, osallistua keskusteluihin ja argumentoida napakasti.@HonkasaloLaura

Pidän tätä kommenttia outona. Kuka on somessa oma itsensä? Twitter on markkinointi- ja brändäysväline, ei siellä kukaan ole oma itsensä. Tai jotkut ovat ja heillä tuntuukin menevän työ- ja yksityisminä sekaisin. Itse haluan pitää suurimman osan omasta itsestäni yksityisenä, sellaisena osana minua, jonka tuntevat läheiseni ja ystäväni.

Jos sitä ei hallitse, voi voi… Silloin onkin varmaan parempi pysyä poissa Twitteristä. @HonkasaloLaura, provosoiduitko nyt edes?”

Olin tänä aamuna hauraalla mielellä erään yksityiseksi jäävän asian takia. En provosoitunut. Aloin itkeä kun luin yllä olevan kommentin. Olisiko mitenkään mahdollista, että myös verkossa oltaisiin ystävällisiä ja käyttäydyttäisiin kauniisti? Minun pitäisi siis aloittaa päivänä provosoitumalla jonkun ventovieraan ihmisen ilkeilystä? Olen jo pitempään tuntenut, että jos ihminen joutuu ammattinsa takia olemaan (usein vastoin tahtoaan) jonkin verran julkisuudessa, häntä saa ruotia miten vain ja hänestä saa sanoa mitä tahansa. Ihmiset, jotka eivät joudu esiintymään julkisuudessa, ovat tavallaan ylilyöntiasemassa.

”Mikään ei ole ällöttävämpää kuin lukea ihmisten ns. markkinointiviestejä, joiden ainoa sisältö on minä, minä, minä”

Olen lukenut paljon Twitteriä käsitteleviä yhdysvaltalaisia artikkeleita. Kurssilla kuvataiteilijoiden kanssa olisin oikeasti halunnut keksiä keinon, miten he voisivat saattaa upeita teoksiaan laajemman yleisön tietoisuuteen. Yhdysvalloissa asenne someen on käytännöllinen ja siellä jotkut kuvataiteilijat ovat päässeet esimerkiksi Facebookin kautta aika huikeaan myyntiin. Mielestäni se ei ole ”ällöttävää”, vaan hienoa. Taiteilija ei markkinoi somessa vaginanvalkaisurasvaa tai jotain muuta turhaa, vaan syvällisiä, koskettavia elämyksiä, taidettaan.

Netti-ilkeilyssä on se ikävä puoli, että moni viisas, hieno ihminen ei uskalla enää sanoa julkisesti paljon mitään. Tunnen kirjailijoita, jotka sanovat, ettei heillä ole henkisiä voimia altistaa itseään niille henkilökohtaisille kommenteille, joita verkossa saa niskaansa, jos ottaa kantaa yhtään mihinkään.

Itsekin poistuin Twitteristä. En näköjään ole sellainen teflon-pintainen ihminen, jolle Twitter sopii.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hei, luen blogiasi oikeastaan koko ajan, mutta jaksan harvemmin ilmaista itseäni mitenkään järkevässä muodossa. Nyt taitaa olla hyvä hetki laittaa tänne kommenttia. 🙂

    Olen seurannut sivusta tyrmistyneenä miten paljon saat milloin mistäkin – ja usein täysin aiheetta – kaiken maailman lyttäystä osaksesi netissä. Tämänkin postauksen Twitter-aihe on ihan mitätön asia. Ilmeisesti Twitterin ”uskonto” vain vaatii puolustamista sen ”vihollisilta”, vaikka tämäkin villitys kuolee jossain vaiheessa seuraavan tieltä.

    Muistettakoon että kirjailija kirjoittaa kirjoja, ei latele viisauksia Twitterissa. Nämä ovat kaksi ihan erillistä taitoa.

    Pysy positiivisena! Meitä ”lyhyen ja ytimekkään ilmaisun” karsastajia on muitakin. 🙂

  2. 2

    sanoo

    Komppaan Vaarnaa.
    Ja sitten vielä se, että yleiset käytöstavat tuntuvat kadonneen. Suomalainen on välillä somessa selvänä yhtä raivokas kuin kännissä, vaikka ei kasvotusten uskaltaisi edes katsoa päin. Oma mottoni on ollut nettisivuillani, että ”it’s my party and I cry if I want to”. Eli kirjoittelen omilla tileilläni omille sivuilleni mitä haluan, tai olen kirjoittamatta. Jos ja kun se pysyy lain rajoissa, ei pitäisi kuulua kenellekään. Paljon sanottavaa tästä liittyen yksityisyyteen ja ihmisten käsitykseen siitä nykypäivänä. Olin ajatellut muutenkin bloggailla aiheen vierestä lähipäivinä. Tämä antaa siihen lisää pontta.

  3. 3

    sanoo

    Tuo raivo vahvistaa juuri sen, mitä sanoit: se on kylähullujen kailotusta!

    Miten ihmeessä me saisimme suomalaiset käyttäytymään?

    Ja näinkö paljon meillä on pahoinvointia! Pitäisi varmaan pystyttää kesätorien nurkkaan psykiatrien vastaanottokoppeja.

    Tsemppiä, Laura! Älä anna tuollaisten pöljien lannistaa itseäsi.

  4. 4

    sanoo

    Yleensäkin hyvä neuvo on varmaan se, että nettikommentit kertovat usein enemmän kommentoijasta itsestään kuin kommentoinnin kohteena olevista ihmisistä, joita kommentoija ei usein mitenkään edes tunne.

    Netissä normaalit kasvokkain tapahtuvan kanssakäymisen säännöt ja tavat putoavat helposti pois. Kasvokkain ollaan yleensä joko tekemisissä tuttujen ihmisten kanssa tai sitten ollaan tilanteissa, joissa on vakiintuneet käyttäytymissäännöt ja mallit, koska asioiminen ihmisten välillä ei vain muten toimi. Netissä tuo ei usein enää pädekään. Pudonneen naamarin takaa voi paljastua se, miten ihmiset oikeasti suhtautuvat muihin ihmisiin, mikä ei näytä aina kauniilta ollenkaan.

    En ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä, miksi monet olettavat, että heidän ei tarvitse ollenkaan miettiä käyttäytymistään eri mieltä asioista olevia julkisuuden tai nettimaailman ihmisiä kohtaan, joita eivät henk.koht. tunne. Siis he katsovat, että jos joku on heidän mielestään väärässä, se oikeuttaa vähintään halveksivan ylenkatseen ellei suorastaan aggressiivista hyökkäystä. Miten tuollainen suhtautuminen – ja kovin usein vieläpä molemmin puolin keskustelua – auttaisi minkäänlaista järkevää vuoropuhelua?

    Ihmiset ovat enemmän kuin muutamat muuttuvat mielipteensä tai ulkokohtaiset ominaisuutensa, enemmän kuin ne mustavalkoiset leimat, joita leimakirveet voivat haluta heidän otsaansa lyödä. Näkemällä, kuinka kaikki ihmiset ovat eroistaan huolimatta pohjimmiltaan aika samanlaisia, voisi keskusteluissakin löytyä yhteinen pohja, ja kaikki voisivat ehkä oppia jotakin uuttakin asioista ja toisistaan.

  5. 5

    sanoo

    Hyvä esimerkki tuosta Rikun mainitsemasta oudosta suhtautumisesta on jokin aika sitten Jari Sarasvuon huumekeskusteluohjelmaan lähettämät asiattomat tviitit eräästä keskustelijasta. Kommenteissa oli pipopääksi nimittelyä ja väärää oletusta huumehörhöilystä, kun kaveri oli vaikeasti sairas lääkekannabiksen käyttäjä.
    Se, että ohjelmiin yleensä pyydetään lähettämään kommentteja kesken ohjelman, on muutoinkin aivan turhaa ja häiritsevää. Siinä tulee lähettäneeksi puolivalmiita ajatuksia keskeneräisestä keskustelusta. Väline antaa mahdollisuuden, jota ei pitäisi käyttää.

  6. 6

    sanoo

    Aika monessakin aiheessa kommentointimahdollisuus voitaisiin poistaa kokonaan. Miksi kaikkien suomalaisten pitäisi saada esittää ajatuksiaan esimerkiksi Helsingin Sanomien nettisivuilla Oulun vauvasurmiin liittyen? Ihmisillä, joita tapaus koskettaa oikeassa elämässä, on tarpeeksi kestämistä muutenkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *