Pure kaalia

Tänään on se päivä, kun kirjailijat hehkuttavat Facebookissa että ”jee, sain apurahaa Taiteen edistämiskekukselta” ( Oikeasti, mikä hemmetin nimi nimi lafkalla? Mitä vikaa oli entisessä Taiteen keskustoimikunnassa?? Minun taidettani ei nyt edistetä, eläköön…. Jään siis takapajulaan???)

Niin, teen työtäni alalla, jossa itse työllä ei elä. Unelmissani asuisin tietysti, no vaikkapa jossakin muussa pohjoismaassa, missä taiteiden apurahoja on enemmän, koska valtio ei panosta kaikkea uskoaan tieteeseen ja teknologiaan. Esimerkiksi nettipelejä markkinoiva Rovio sai muutamassa vuodessa Valtiolta apurahoitusta yli 300 000 euroa (Tekes). (Lähde: täällä) [Lisäys: toki Rovio on varmasti myös kasvattanut valtion kassaa veroilla.]

Suomalainen sivitys…. Mitäpä siitä voisi sanoa? Nettipelit ajavat kirjallisuuden ja kuvataiteen ohi, poliitikot korostavat, että hienoa on maratonin juokseminen, ei se, että olet lukenut Alastalon salissa. Pakkoruotsista jaksetaan länkyttää – joskus maailamssa jopa ylioppilastutkintoa edeltäviin opintoihin lukeutui pakkolatina. Kuinkahan moni maassamme enää tuntee yksinkertaisemmat latinankieliset sanonnat? Ai juu, ei ollut aikaa opiskella, kun treenattiin maratoniin. Kansalaisten yleissivistykseen kuuluu tietää, että Stubb ja Katainen ovat juosseet maratonin – mutta ei se, mitä kaunokirjallisia tai kuvataiteen teoksia he tuntevat, filosofiasta tai uskonnosta puhumattakaan. Ruumiinkunto kun kuuluu uuteen sivistykseen. (Linkki.)

V.A. Koskenniemi tunnetusti uskoi, että suomalainen sivistys valuu sivistyneistöstä alempiin kansankerroksiin ja lopputulemana koko Suomen kansa on hyvin sivistynyttä. Mahtaisi ukkoa itkettää, jos eläisi nykyaikana. Kalevala ja Kanteletar ovat lähes unholaan painuneita, kun on niin kiire nelistää maratonia.

Jeh, en saanut senttiäkään valtion taiteilija-apurahaa. Mitään muuta suunnitelmaa ei ole, miten voisin sekä mahdollistaa taiteellisen työskentelyn että elättää kaksi ala-asteella olevaa lasta. Hankin jo alusvaatteet kierrätyskeskuksesta ja ruuan allennusmyynnistä. Graavilohta ja metvurstia lapset saavat vain mummolassa. Huonekalumme ovat isovanhempieni perintöä ja Ikeaa – uusista on turha haaveillakaan, valtaosa Ikeakiin on liian kalliita. Olen usean vuoden kärsinyt korvakivusta, mutta millä rahalla menisin lääkäriin, hammashoidosta puhumattakaan. Uudet silmälasit romahduttavat koko talouden. Oma syömiseni on linjaa Lidlin pakastevihannekset + sardiinit. Vastikää luin kirppikseltä hankittuja naistenlehtien menneitä numeroita ja vanhempieni vanhoja Helsingin Sanomia, kun ei tuoreisiin lehtiinkään ole rahaa. Olen kaikessa aina jäljessä. Enkä kuitenkaan ole ihan oikea köyhä – monilla tässä maassa menee vielä moninverroin surkeammin.

Koska kulttuuria ei Suomessa arvosteta, joudun kerjäämään toimeentuloani tahoilta, joilla on mahdollisuuksia antaa sitä vain pienelle prosentille hakijoista. En ole omasta valinnastani johtuen kahden alakouluikäisen yksinhuoltaja. Ja joo, voisin muuttaa vaikka Iisalmeen, missä elinkustannukset ovat pienemmät, nimittäin jollen haluaisi huolehtia ikääntyvistä vanhemmistani ihan täällä pääkaupunkiseudulla.

Olen tinkinyt ihan kaikesta saadaksesni kirjoittaa kaunokirjallista proosaa. En osta itselleni edes suklaata. Vaatteeni ostan käytettynä. Haluan välillä viedä lapset kahvilaan ja silloin juon itse hanavettä. Osa perheen liinavaatteista on roskiksesta. Jatkan jauhelihaa soijarouheella. En muista, koska olisin käynyt elokuvissa – teatterissa käyn kiitikkona toimivan ystävän avecina, museoon pääsen ilmaiseksi pressikortilla. En edes muista, koska viimeksi söin brie-juustoa, rucolaa tai sisäfilettä. Varmaan joskus ennen vuotta 2010.

Tänään tuli kielteinen päätös taiteilija-aåurahasa. Itkin ja otin rauhoittavan pillerin (carpe diapam). Tekisin mitä tahansa osa-aikatyötä, jos sitä olisi tarjolla. En halua mitään muuta kuin kirjoittaa romaaneja. Minua etoo ja oksettaa kerjätä toimeentuloani valtiolta. Toimeentulotuella elävillä on käsittääkseni sentään jotkin lakipykälät tukenaan. Ja juu, monilla tässä pahoinvointivaltiossa menee moninverroin huonommin, mutta se ei tarkoita, etteikö olisi nöyryyttävää, etten kahdeksan vuoden akateemisten opintojen ja 14 vuoden kirjailijanuran jälkeen tienaa itse omaa elantoani.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Voi ei. Ikävää ja kurjaa. Minäkään en haluaisi tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa kaunokirjallisia teoksia, ainakaan juuri nyt kun tuntuu että kuolen työmäärään (ansiotyö ja kirjoitustyö yhteensä jaksamisesta riippuen 60-70h/vko) mutta en ole tähän uraani mennessä saanut tarpeeksi apurahoja. Tänä vuonna sain kirjastoapurahaa sen verran, että uskallan hypätä pois ansiotuloista vähäksi aikaa. Sitten alan kerjätä aina kun kerjuuaika on. Mielestäni on väärin, että taidetta tuetaan miten sattuu. Tuntuu pahalta lukea tekstiäsi, voin kuvitella, miltä susta tuntuu – aina on tuntunut yhtä lailla iskulta kasvoihin ja hukuttamiselta, kun on saanut kielteisen apurahapäätöksen, mutta mulla on ollut ”takapakkina” tämä ansiotyö (joka kyrsii kyrsii kyrsii, ei jää tarpeeksi energiaa sydämentyöhön!). Toivon sydämeni pohjasta, että saisit jostakin jotakin. Sinulla kun on vielä lapset elätettävänä. Sinä vaikutat kuitenkin rohkealta, kekseliäältä naiselta. Joten älä ihan vaivu epätoivoon. Minulla oli nöyryyttävät ensimmäiset 8 kuukautta täällä Münchenissä, kun en maisterinpapereilla saanut töitä. Jouduin pyytämään silloiselta poikaystävältä viikkorahaa, elin täysin hänen kustannuksellaan heti kun omat säästöt loppuivat. Se tunne oli järkyttävä, kamala, olin vajota pahemman luokan masennukseen. Mutta pääsin siitä kuopasta, menin ensin paskaduuniin ja sitten kun kielitaito karttui, löytyi tämä mitä nyt teen. Se vaan, että kynnys mennä paskaduuniin on sietämätön. En menisi enää. Mieluummin lähtisin kerjuulle sukulaisiin tai muuta. Mutta siis halusin vain jotenkin lohduttaa. En tiedä onnistuinko. Älä please ainakaan tingi siitä, että olet hyvä ja lahjakas kirjailija 🙂 Lähetän virtuaalisen halauksen ja toivon toden toden teolla, että asiasi järjestyvät!!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *