Pimeää jään alla

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms, 2012)

Eletään vuotta 1947. Luotojen seurakunta ulkomerellä saa uuden papin, nuoren Petter Kummelin, joka saapuu energisen vaimon ja suloisen pikkutytön kanssa. Perhe asettuu taloksi pappilaan. Pappi on vielä kovin nuori, vähän epävarmakin, mutta erittäin innokas. Papinrouva suhtautuu samalla innolla kodin- ja karjanhoitoon. Pian syntyy toinen tyttö. Elämä saaristossa on karua mutta luonnonläheistä. Sääolot säätelevät elämää.

Jää voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012, voittajan valitsi Tarja Halonen. Romaania on kiitelty hyvällä tavalla perinteiseksi ja samaa mieltä olen itsekin. Silti oma lukukokemukseni herätti ristiriitaisia tunteita. Minulla ei ollut paljon ennakko-odotuksia, en ollut lukenut kritiikkejä tai blogikirjoituksia. Jotkut sukulaiset olivat vain kehuneet kirjaa sen kummemmin analysoimatta.

Lundbergin kerronta on todella vahvaa – kaikesta näkee, ettei asialla ole nuori esikoiskirjailija, vaan taiteilija jolla on elämänkokemusta ja rutkasti viisautta. Kaikki henkilöhahmot (jopa lehmät!) on kuvattu täyteläisesti ja koskettavasti. Maisemat, luonnonolot ja talotkin on kuvattu niin hienosti, että lukija tuntee olevansa paikalla. Romaanin kieli on kuulasta ja kaunista, dialogi uskottavaa ja historialliset yksityiskohdat täsmällisiä. Sekä paikka että yhteisö, joita Jäässä kuvataan, ovat kiinnostavia. Syrjäisessä kolkassa muihin ihmisiin joudutaan tukeutumaan enemmän, mutta yhteisössä on silti omat kismansa.

Kerronnassa on jotain ruotsalaista. Vaikka arki on karua ja sisältää tummia sävyjä, elämästä saarella kerrotaan lämpimästi ja humoristisesti. Välillä tuli mieleen Ingmar Bergmanin televisiosarja Hyvä tahto, jota en tosin ole nähnyt sitten 1990-luvun. Siinä yhdistyi samalla tavalla lämpö ja empatia karuihin koettelemuksiin.

Jää on ehdottomasti hieno romaani, ehyt taideteos, koskettava ja ajatuksia herättävä. Pidin siitä, että kirjassa käsitellään reippaasti uskonnollisuutta. Uskonto on kuitenkin määritellyt suomalaisten elämää voimakkaasti 1900-luvun puoliväliin asti, tai ylikin. Minua kiinnostaa kovasti, miten luterilaisuus on toiminut arkipäivän elämässä ja mitä tavalliset ihmiset ovat siitä saaneet. Jää on erittäin mukaansatempaava – luin eräänä aamuna romaania niin innokkaasti, että unohdin tyystin antaa sairaalle lapselle aamupalaa!

Omaan lukukokemuksiini liittyi silti jotain ristiriitaista. Sivun 150 paikkeilla aloin miettiä, miksi kaikki on papin perheessä aina vain niin ihanaa. Jo kirjan alussa jotkut saaristolaisista suhtautuvat huvittuneen skeptisesti papin intoon seutua kohtaan. Odotin, että yhteisössä olisi ilmennyt voimakkaampiakin ristiriitoja. Vielä puolivälin paikkeilla papista kaikki oli ihanaa, joskin haasteellista, ja papin rouva touhusi väsymättömästi talossa sekä navetassa. Lundbergin kerronta on lämmintä ja humorististakin, mitä pidin piristävänä synkkyysproosaan verrattuna. Ilon kuvaaminen on romaanin vahvuus, mutta silti se alkoi sivun 200 jälkeen jotenkin hiertää.

Sattumalta ystäväni möläytti minulle käänteen, joka tapahtuu kirjan viimeisellä kolmanneksella. Luin pitkän matkaa romaania niin, että tiesin, mitä on tulossa. Se sai miettimään rakenteellista ratkaisua: nykyäänhän romaaneissa paljastetaan tai vihjataan käänne jo prologissa tai kerronnan alussa. Se tuntuu olevan melkein maneeri. En tiedä, onko tämä kerrontatekninen juttu peräisin dekkareista: niissähän yleensä paljastetaan alussa lukijalle jotain, mitä henkilöhahmot eivät vielä voi tietää. Alussa on siis ikäänkuin takauman vastakohta – etiäinen? Lukija sitten syventyy tarinaan tietäen, mihin kaikki johtaa. Jää sen sijaan etenee perinteisimmin, lukija ei voi tietää, millainen käänne on tulossa. Ystäväni paljastuksen ansiosta tiesin käänteestä etukäteen ja se teki lukukokemuksesta koskettavan.

Romaanin viimeinen neljännes tarjoaa todellakin katarttisen vollotuskokemuksen. Minä ainakin paruin täysillä. Loppuratkaisu asetti romaanin alkupuolen uuteen valoon – voi olla, että joskus luen Jään uudestaan loppuratkaisun valossa. Romaanin loputtua olen miettinyt paljon henkilöhahmoja, heidän vaiheitaan ja kirjan sanomaa. Viisas, ajatuksia herättävä romaani!

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Jää on todella hyvä kirja! Sinua ei siis haitannut, että ystäväsi paljasti loppuratkaisun etukäteen? Minulla taas oli lukiessani koko ajan tunne, että kohta tapahtuu jotain kamalaa (ehkä juuri siksi, että kaikki oli niin idyllistä?), mutta silti se pääsi yllättämään…
    (Kiitos muuten hyvästä blogista, en ole uskaltautunut aiemmin kommentoimaan, mutta painaisin usein tykkää-nappia, jos sellainen olisi.)

  2. 2

    sanoo

    Sekä haittasi että ei haitannut. Vaikea sanoa, kun en voi tietää, millainen lukukokemus olisi ollut ilman paljastusta. Tosin käänne oli kuulemma paljastettu jossain lehtikritiikissäkin – reilua!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *