Onnipakko

(Anttilan kuvasto omista kokoelmistani)
Kirjoitan historiallista romaania. Taustamateriaalin kerääminen on saanut ajattelemaan monenlaisia asioita, kuten sitä miten ikääntyminen on muuttunut. Vielä muutama vuosikymmen sitten varsinkin naisten piti pukeutua ”ikänsä mukaisesti”. Anttilan kuvasto 60-luvulta esittelee rouvamekkoja, jotka eivät yleensä ole kovinkaan imartelevia. Mikähän ajatus siinäkin oli takana? Rouvat eivät saa näyttää naisellisilta, koska saattaisivat vokotella vieraita miehiä? Polvea ei saanut näyttää, povesta puhumattakaan, eikä keski-ikäisen naisen sopinut pukeutua vaaleanpunaiseen.
Nykyään ollaan menty toiseen äärimmäisyyteen. Kahdeksankymppinenkin voi käyttää leopardikuvioisia pillifarkkuja, jos vain pokkaa riittää. Ikä on vain numero – naistenlehdet ovat vääntäneet tästä viisaudesta oman kliseisen juttutyyppinsä, jota voi kierrättää loputtomiin. Olen lukenut varmasti satoja kertoja naistenlehdestä, että nelikymppinen on sinut itsensä kanssa eikä välitä siitä, mitä muut ajattelevat.
Viimeksi aiheesta kirjoitti Suomen Elle(1/2014). Neljä tunnettua naista kertoo, missä iässä nainen on parhaimmillaan. Omaa ikäluokkaani edustaa Anna Perho, joka on samanikäinen kuin minä. Täytyy sanoa, etten osaa lainkaan samastua tähän itsevarmojen nelikymppisten porukkaan. ”Luin jostain, että vasta 40-vuotiaana psyyke on niin kypsä, että ihmistä voi kutsua aikuiseksi. Olen samaa mieltä. Tämän ikäisenä tunnen itseni ja hyväksyn sen, että näillä mennään”, Perho kertoo (haastattelu Ilona Haahtela). Tietysti on hienoa, että Perho voi hyvin ja tuntee olonsa tasapainoiseksi – mutta miksi tätä keski-iän mutkatonta sielunelämää tarjotaan jonakin universaalina totuutena?
”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän välitän siitä, mitä muut minusta ajattelevat”, Perho toteaa artikkelissa. Samaa tarjotaan lääkkeeksi näin viihdyt yksin -jutuissa. Ei saa välittää siitä, mitä muut ajattelevat, pitää olla sinut itsensä kanssa, vasta sitten voi löytää seurustelukumppanin. (Kumma kyllä samaa ei koskaan vaadita parisuhteessa eläviltä, he saavat olla rauhassa bulimikkoja tai viiltelijöitä. Kukaan ei kirjoita juttua ajatuksella: älä yrjöä herkkuja tai menetät miesystäväsi.)
Totta kai Perhon toteamus pitää monessa mielessä paikkansa. Moni nelikymppinen kehtaa laittaa pakkasella toppahousut ja pipon. Toisaalta olen usein miettinyt, onko tuo naistenlehtiklisee jonkinlaista itsepetosta. Evoluutiopsykologien mukaan ihmisellä on synnynnäinen tarve saada lajitoverien hyväksyntä ja kuulua porukkaan – vasta vähän aikaa (Kelan perustamisen jälkeen) olemme selviytyneet hengissä yksin. Aiemmin on pitänyt sopia heimoon, jos on halunnut elää. Hassua, että naistenlehdet pursuilevat tyyppejä, jotka eivät välitä siitä mitä muut ajattelevat, mutta silti kalliita merkkivaatteita ja -laukkuja myydään entistä enemmän, ja autojenkin pitää olla hienompia kuin ennen. Ostohulluuden yksi syy on varmasti kiihkeä halu kuulua joukkoon ja kelvata muille.
”Olen päässyt irti nuoruuden epävarmuudesta”, Perho toteaa jutussa. Omasta mielestäni epävarmuus on vain muuttanut muotoaan. Parikymppisenä olin jotakuinkin varma siitä, ettei minulle tapahdu mitään pahaa, kunhan olen kiltti kaikille ja muistan hyvät käytöstavat. Minussa oli rutkasti sitä samaa uskoa omaan haavoittumattomuuteen, joka sai pienenä kiipeämään puihin ja talojen katoille. Enhän toki minä voinut pudota! Samoin sitä ajatteli parikymppisenä suhteessa ihmisiin. Tämän ikäisenä on jo tajunnut, miten lukemattomin tavoin ihmiset voivat satuttaa toisiaan, että ihminen jolle on luottanut koko elämänsä saattaa yhtäkkiä paljastua ihan muuksi kuin on kuvitellut.
Toivoisin, että joku naistenlehti tekisi jutun siitä, että nelikymppinenkin voi olla epävarma, hermoilla siitä mitä muut hänestä ajattelevat, olla entistä enemmän hukassa sen suhteen mistä elämässä on kyse. Nuorenahan sitä nimenomaan uskoo tiettyihin totuuksiin, oli sitten kyse oikeistolaisuudesta, hare krishnasta tai anarkismista. Itse olin parikymppisenä aivan varma, ettei elämä lopu kuolemaan ja taivaassa saan viettää laatuhetkiä menehtyneiden omaisten kanssa. No enpä ole enää. Nuorena pidin kovaa meteliä siitä, etten pelkää kuolemaa – tässä iässä alkaa jo miettiä sitäkin mahdollisuutta, että mitä jos krematorion jälkeen ei todellakaan ole yhtään mitään, enkä ikinä enää tapaakaan isoäitejäni.
Kuten sanottu, on hienoa jos jotkut ovat tämän ikäisinä täydellisessä tasapainossa itsensä ja maailman kanssa. Siitä vain. Mutta minua kyllä kiinnostavat paljon enemmän ihmiset, joiden sisällä myrskyää. En haluaisi lukea lehdistä ”vihdoinkin olen tasapainossa” -juttuja. Tai niiden vastapainoksi haluaisin lukea artikkeleita ihmisistä, jotka kamppailevat ja etsivät.
Bo Carpelan kirjoittaa teoksessaan Alkutuuli (Otava, 1993): ”Mitä se oli, mikä oli yhteistä meille kaikille? Joka päivä me heittelehdimme toivon ja epätoivon välillä, näkemättä niiden merkitystä, tietämättä minne olimme matkalla.” Toisaalla samassa teoksessa Carpelan kirjoittaa: ”Ihmisen on pakko elää ristiriitojen alaisena, elämä luhistuisi, jos ne pyyhittäisiin pois. Ei tärkeimpiin kysymyksiin ole olemassa vastauksia.”
Tähän liittyy myös median toitottama onnellisuuden tavoittelu. Annetaan ymmärtää, että onnellisuus on pysyvä olotila, jonka voi saavuttaa milloin milläkin keinolla: uusimalla sisustuksen, joogalla, hiljaisuuden retriitissä, terapiassa, lakkaamalla välittämästä siitä mitä muut ajattelevat, matkustamalla trooppiselle saarelle miettimään elämää, vapaaehtoistyössä kehitysmaassa, ammatinvaihdon myötä. (Outoa kyllä, parisuhteelta onnea ei saa odottaa. On väärin ajatella, että jos vain löytäisin rakastetun, olisin onnellinen – vaikka ihmisen ehkä voimakkain perustarve on olla lähellä toista ihmistä!) Kyllä rikkinäinen, etsivä, kiivaileva ja levotonkin ihminen voi olla onnellinen, sillä onni ei ole pysyvä olotila.
Jos minulta kysyttäisiin naistenlehteen, mikä on naisen paras ikä, sanoisin että se oli taaperona. Silloin sitä mentiin pömppömasu edellä kohti uusia kokemuksia. Ei ollut mitään tajua siitä, että saattaa satuttaa päänsä, jos kiipeää kirjahyllyyn – sydämeen sattumisesta puhumattakaan. Oli laadukkaita mindfulness-hetkiä muurahaisten parissa ja oikeita flow-kokemuksia sai vaikkapa silppuamalla sanomalehden. Tukka kasvoi kohisten ja yltiöpäistä riemua riitti siitä, että pääsi lätäkköön pomppimaan. Toki läsnä olivat myös suuret surut, kuten silloin kun pehmohiiri unohtui bussiin, mutta silloin se kuului elämään. Kukaan ei sanonut, että pitäisi olla aina onnellinen.
Sitä mitä ei löydä median tarjoamasta ihmiskuvasta, löytää onneksi taiteesta. Carpelan kirjoittaa: ”Ehkä parasta taiteessa ja kirjallisuudessa, taapäin ajatellen, oli jonkinlainen lääkkeenomaisuus? Kotiapteekki eksyneille ja alakuloisille, joihin uudet lääkkeet eivät aina tepsi kaikkein tehokkaimmin.”
(Alkutuulen suomennos Kyllikki Härkäpää)
Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *