Onni on pölynimuri

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi (Tammi, 2013, suom. Katriina Huttunen)

Uudessa lähiökerrostalossa asuu ankara leskimies tyttärineen, povipommi miehensä kanssa, lapsiperheitä ja lapseton pariskunta. Naiset ovat kotirouvia, ovilla kiertelevät kaupustelijat. Eletään 1960-lukua, uudet ihanat tuotteet tekevät tuloaan. Kotirouvat intoilevat tv-lautasista, valmisruuista ja tehokkaista siivousaineista.

Valitsin Ragden romaanin luettavaksi, koska lähimenneisyyden kuvaus fiktion keinoin kiinnostaa. (Vai onko 1960-luku enää lähimenneisyyttä?) Kirjassa on imua, mutta loppuvaikutelmaksi jäi, että sitä voisi käyttää luovan kirjoittamisen kurssilla kielteisenä esimerkkinä. Romaanissa on melko uuvuttavaa toistoa. Lähtöidea on hyvä: kuvataan samassa rapussa asuvia perheitä. Jostain syystä perheet ovat kuitenkin romaanissa melkein samanlaisia. Samat asiat toistuvat: kahdessa perheessä kohdellaan lapsia todella julmasti. Kaikki vaimot ovat kotirouvia. Lähes kaikki kirjan miehet ovat todella kamalia. Miehet jopa nimittelevät naisia samanlaisin ilmaisuin.

Kaikki kirjan naiset ovat siivoushulluja, jopa ylimmän kerroksen povipommi. Olisin toivonut kerrontaan kontrasteja. Kaipa Norjassakin 1960-luvulla jotkut naiset kävivät töissä? Rapussa olisi voinut asua edes yksi työssä käyvä nainen. Tai yksi miesradikaali, joka olisi ripustanut iloisena pyykkejä mammojen keskellä.

Romaani on täynnä toistuvuutta. Yksi aviomies harrastaa ryijymattojen solmimista, toinen pullolaivojen askartelua. Vaimoilla on samat saippuat, papiljotit ja tv-kannut. Miehet inhoavat pikkulapsia, naiset puunaavat kaikki nurkkia. Toisteisuus on viritetty huippuunsa loppuluvussa, jossa kuvataan ovelta ovelle kiertävää ovisilmäkauppiasta. Jopa asukkaiden kommentit ovat samanlaisia.

Jäin myös, taas kerran, miettimään tuotemerkkien pudottelua kaunokirjallisuudessa. Koska 1960-luvun norjalaiset tuotemerkit eivät sanoneet minulle mitään, ne lähinnä häiritsivät. Kun ihmiset napsivat pillereitä, jotka mainitaan vain tuotemerkiltä, lukija jää ihmettelemään, mikä lääke on kyseessä. Myönteistä romaanissa oli se, ettei ajankuvaa yritetty luoda biisien sanoituksilla – 1960-luvun kohdalla kiusaus siihen on erityisen suuri.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *