Onnellinen ero

Maria Sveland & Katarina Wennstam: Onneksi erosimme – naiset kertovat (Minerva 2013, suom. Salla Korpela)

Ystäväni suositteli minulle tätä teosta heti, kun se ilmestyi Ruotsissa. Kielitaito ei vain oikein riittänyt ja nyt luin kirjan suomeksi. Kirjahan, kumma kyllä, aiheutti ilmestyessään Ruotsissa melkoisen porun aiheensa takia. Teoksessa joukko naiskirjailijoita kertoo, miksi avioero oli heille hyvä asia ja lisäsi onnellisuutta. Avioeron voi nähdä feminismin voittona, mutta mediassa alkoi tietysti heti parku lasten kohtalosta.

Kun aihe on mikä on, omat kokemukset vaikuttavat lukukokemukseen. Oma avioeroni oli täydellinen shokki kaikilla tasoilla. Sitä ei pohjustettu millään lailla. Kirjan naisilla on ilmeisesti ollut kaikilla ihana ruotsalainen uuden ajan aviomies (tosin lesbosuhteistakin puhutaan). Erot ovat sujuneet sopuisasti keskustellen, on otettu pehmeä lasku uuteen elämään ja valmistettu lapsia huolella. Muutama kirjoittajista muistelee omien vanhempiensa eroa. 1980-luvulla avioerot olivat riipiviä, asioista ei puhuttu lasten kanssa, moni nainen sinnitteli liitossa esimerkiksi juopon kanssa vain siksi, että lapsilla piti olla ehjä perhe. Kukaan voi tuskin kieltää, etteikö parannusta olisi tapahtunut ja paljon. Avioero ei ole häpeä, eronneella perheenäidillä on (ainakin pohjoismaissa) paremmat edellytykset taata lapsilleen hyvä elintaso, eikä kukaan pidä huonona naisena, jos eroäiti hankkii poikaystävän.

Kirjan lähtökohta on hyvä: meidän pitäisi puhua myös avioeron myönteisistä vaikutuksista, eikä kohdella asiaa automaattisesti tragediana. Silti kirja ärsytti minua. Useimmissa kirjoituksissa ero on kuvattu liian ihanaksi. Miesnäkökulma puuttuu lähes tyystin: tulee sellainen käsitys, että vaikka vaimo on se joka haluaa erota, mies vain menee mukana. Kuitenkin on tutkittu fakta, että miehet voivat paremmin aviossa kuin sinkkuina. Minua ärsytti myös useaan kirjoitukseen sisältyvä hehkutus siitä, miten ihanaa on, kun lapset ovat äidillä vain joka toinen viikko. Silloin saa rauhassa tavata kavereita ja joogata! Minulla ei ole kokemusta vuoroviikkojärjestelystä, enkä ole ihan vakuuttunut, onko se lasten kannalta paras ratkaisu. Itselleni ajat ilman lapsia ovat edelleen, kolme vuotta eron jälkeen, aika masentavia.

Paras kirjoitus teoksessa oli Katarina Wennstamin Myrskyn silmässä pidän kiinni – talosta. Wennstam pureutuu tabuun, josta harvemmin puhutaan, avioeron taloudellisiin ulottuvuuksiin. Pariskunnan, jolla on yhdessä ylellinen elämäntyyli, kartano ja kaksi autoa, voi olla vaikea erota siksi, että elintaso laskisi. Kirjoituksessa oli hyviä havaintoja.

Muuten kirja oli aika yksipuolinen. Vain yksi naisista oli jätetty, he eivät näyttäneet joutuvan taloudelliseen ahdinkoon, eikä mies ruvennut hankalaksi. Erohan on ilman muuta helpompi, kun on itse lähtijä, ja ehtii sulatella ajatusta etukäteen. Joistakin kirjoituksissa tuli jopa sellainen olo, että nyt ollaan niin ruotsalaisen pirtsakoita, että hampaita vihloo. (Rakastan kaikkea ruotsalaista, mutta rajansa kaikella.) Jollain tapaa koin, että kirjassa esitetyt sopuerot ovat aika poikkeuksellisia. Itse en ainakaan ole nähnyt sellaisia. Varsinkin kun kuvioissa on lapset (tai se kartano), kaikki sanomatta jäänyt kauna ja kipu näyttää eron jälkeen puskevan pintaan.

Mutta kiva jos joillain on kivaa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kirjoja lukematta olen kanssasi samaa mieltä. En usko, että onnellisia avioeroja on olemassakaan.

    Viime aikoina on yleistynyt – tai ainakin mediassa uutisoituna lisääntynyt – ilmiö, että naiset jättävät miehensä tai miessuhteensa ja solmivat uuden liiton naisen kanssa. Minna Haapkylä teki näin, samoin Merikukka Forsius. Johtuuko tämä siitä, että enää ei tarvitse piilotella lesboutta vai pitävätkö naiset miehiä niin vaikeina ja hallitsevina, että valitsevat siksi naisen, jonka kanssa voi elää tasavertaisesti? Tämä kiinnostaa minua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *