Olet oman menestyksesi herra

(Kuva omasta arkistostani)
Kirjailijoita kehoitetaan nykyään promoamaan itseään ja rakentamaan ”brändiään” netissä. Kukaan vain ei kerro miten. Ohjeita ei saa kustantajalta eikä liitolta. Monilla kirjailijoilla on oma blogi, muttei tietoa siitä, miten blogille saisi mahdollisimman paljon lukijoita tai miten sen avulla voisi vaikkapa tienata muutaman ylimääräisen euron.
Entä some? Facebookissa voi markkinoida itseään tehokkaasti, mutta yhtä tehokkaasti voi mennä pieleen. Jotkut käyttävät Facebookia vain mainostaakseen kirjojensa arvosteluita, kolumnejaan ja haastatteluitaan. Se taas ylittää helposti muiden ärsytyskynnyksen. Itseään pitäisi promota juuri sopivasti. Henkilö joka kirjoittelee päivityksiä ainoastaan omista saavutuksistaan, antaa helposti itsekeskeisen kuvan persoonastaan.
Some-markkinoinnissa pätevät kirjoittamattomat säännöt. Twitteriä voi tietysti käyttää voin itseään koskevien lehtijuttujen ja arvostelujen nostamiseen esille, mutta tehokkaampaa on, jos onnistuu tekemään itsestään kiinnostavan tviittaajan. Moni suosituimmista tviittaajista on mediapersoonia, jotka herättävät yhtä paljon kiukkua kuin ihailua. Pitää olla henkisesti aika vahva, jos altistaa itsensä sille. Provosoivat Twitterin käyttäjät näyttävät uskovan, että tekemällä itsestään ärhäkän brändin saa enemmän töitä. Voisi kyllä kuvitella, että paljon töitä menee myös sivu suun. Ja millainen vaikutus provosoivalla kirjoittelulla on yksityiselämässä? On vaikea kuvitella, että kovin moni suomalaismies haluaisi seurustella ärhäkän naisen kanssa, koska seksistiset asenteet ovat lisääntyneet viime vuosina näkyvästi.
Blogi on tietysti vaivaton media oman kirjan promoamiseen – tai sitten ei. Itse koen todella vieraaksi ajatuksen, että mainostaisin omaa teostani kuukausikaupalla etukäteen, kuten tässä blogissa tehdään. Kyse on tosin keittokirjasta, ei kaunokirjallisuudesta, mutta en silti pidä mielekkäänä ajatusta, että kirjaa markkinoidaan vahvasti jo ennen sen ilmestymistä. Toimittajien kyllästymiskynnys vasta ylittyykin nopeasti – jos tekijä on esillä ”liikaa”, hänestä ei enää haluta tehdä juttuja.
(Free Victorian Clip-Art)
Sitä paitsi muutkin omassa ikäluokassani ovat varmasti saaneet kasvatuksen, joka on täydellisessä ristiriidassa nykyaikaisen minäminä-kulttuurin kanssa. Meille opetettiin, että kynttilä pidetään vakan alla ja ryömitään itse perään. Omista tekemisistä ei saa pitää meteliä, joku on kumminkin parempi, ei saa luulla itsestään liikoja ja jos lahjoja sattuisikin olemaan, niiden suhteen pitää olla nöyrä. Kävin erittäin vanhoillisen peruskoulun. Siellä tehtiin selväksi, että jos keskiarvo on alle yhdeksän, on lahjaton tomppeli (lukihäiriöitä ja keskittymisvaikeuksia ei ollut olemassakaan). Jollei osannut marssia tamburiinin tahtiin ja suorittaa pukkihyppyä, oli kömpelö. Jos ei pysynyt nuotissa laulukokeessa luokan edessä, ei kannattanut edes kuvitella voivansa nauttia musiikista. Peruskoulun ensimmäisellä luokalla, ensimmäisessä laulukokeessa opettaja tokaisi minulle kannustavasti: ”Sinun ei kyllä kannata ikinä laulaa.” Enkä sen koomin ole laulanut. Kirjoittaakaan en osannut, koska käsialani vinksotti sinne sun tänne (sisällöstä viis).
Itsestään ei saa tehdä numeroa -ajattelu juontaa juurensa oman epäakateemisen käsitykseni mukaan sekä suomalaiseen kansanluonteeseen että depressiiviseen uskonnollisuuteen. Ei tarvitse kuin avata 1886 virsikirja ja asia tulee selväksi. Jokainen virsi on valitusta siitä, mikä kurja maan matonen ihminen on. Mä matkamies olen vaivainen. Tai: Multaa, tuhkaa olet sä, täynnä saastaa, syntiä. Jos vähän aikaa meneekin hyvin, siitä ei kannata pitää meteliä, koska ”Ken tänäpänä riemuitsee, Jo huomenna hän huokailee; Ken nyt on raitis, terveenä, Voi pian olla kylmänä” (394).
1800-luvun ihmiselle virsien sanoma oli tietysti konkreettisempi kuin meille, kun nälkä, kato ja taudit vaanivat kaiken aikaa. Silti ajattelu on säilynyt suomalaisessa kollektiivisessa piilotajunnassa. Jos menee hyvin, ei saa ylpeillä, jos on kivaa, se kestää vain hetken: ”Miks Kuormaan’ moitin raskaaksi, Miks valitan niin surkeesti? Herrahan määräsi, Ett’ ilo tääll’ ei kotonaan: Katoopi, tuskin tultuaan.” (309)
Arvot ovat yhtäkkiä kääntyneet päälaelleen. Nyt onkin velvollisuus pitää meteliä itsestään ja saavutuksistaan. Työttömyys on vähän niinkuin omaa vikaa, jollei osaa verkostoitua somessa ja Linkedinin kaltaisissa palveluissa. Juuri eilen luin lehdestä, että ansioluettelo tai edes kyvyt eivät merkitse työnhaussa mitään, tärkeintä ovat suhteet, siis verkostot, ja ne voi itse luoda kun vain viitsii. Kurjan maan matosen pitäisi siis yhtäkkiä ryömiä kolostaan nettiin melskaamaan. Ja koska työttömyys on vähän omaa syytä, hyvinvointi on omaa ansiota, siksi netissä on kiva tuoda sitä esille. Vielä sukupolvi sitten rikkaus piti piilottaa ja olla nöyrä, isomummon ajoista puhumattakaan:
”Kas itseään kuink’ kääntelee Tuo turha raukka, vääntelee Kalliissa puvussansa, Eik’ ajattele loppuaan. Ei että hän, kuin ruoho maan, Lakastuu aikanansa. Miss’ ompi silloin koreus, Maailman häijy haureus, Kun mato silmää kaivaa Ja sielu kärsii vaivaa?” (384)
(Free Victorian Clip-Art)
Entisaikaan kirjailija oli henkilö, jolle oli sallittua, jopa suotavaa, mököttää omassa nurkassaan. Sieltä hän sitten pullautti teoksia maailmalle, niistä kirjoitettiin lehdissä ja niitä ostettiin kirjakaupasta. Nykyajan kirjailijan pitäisi olla reipas oman brändinsä rakentaja, pitäisi olla nuori tai nuorekas ja pukeutua näpsäkästi, ei missään mielessä 90-luvun tarjoustaloretkuihin. Meikkiä pitää olla naamassa, kulmakarvat pitää nyppiä ja kampaajalla täytyy käydä. Keskusteluohjelmissa, messuilla ja muissa esiintymisissä pitää olla sanavalmis ja hurmaava esiintyjä, vaikka esiintymiskoulutusta ei tarjoa kukaan. Parasta on, jos omasta elämästä löytyy vaikka selviytyminen syövästä tai seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska niistä avautumalla saa takuulla itsestään ison jutun naistenlehteen, yksityisyydestä viis. (Kirjakin ehkä mainitaan sivulauseessa, jos käy säkä.)
Yksityisyydestään kiinni pitäminen onkin taas yksi menneen maailman jäänne. Tosi vanhanaikaista! Kun tekee itsestään nykymaailmassa brändiä, täytyy jakaa yksityiselämäänsä, jotta olisi kiinnostava. Toisaalta taas jossakin kolumnissa esitettiin taannoin ajatus, että kirjailija on aina töissä, eikä saisi Twitterissäkään kirjoitella kivaa höpönlöpöä. Pitäisi olla painokasta sanottavaa aina, kun kirjoittaa! Näiden vaatimusten kanssa kirjailijat yrittävät selvitä, ilman kustantajan markkinointiosaston ohjeistusta.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Pitääkö kulmakarvat nyppiä? Olen tainnut lintsata siltä tunnilta.

    Kiitokset kirjoituksesta. Tuosta depressiivisestä uskonnollisuudesta piti kommentoida. Aikahan tosiaan oli eri, kuten sanoit, kaiken katoavaisuus oli silloin peruskauraa. Nykyään se hätkäyttää, kun kuvittelemme olevamme ikuisia. Minusta tuo on pikemminkin tervettä memento mori – ja muista olevasi ihminen -muistutusta, jotain, mitä nykyään tarvittaisiin enemmän.

  2. 2

    sanoo

    ”Juuri eilen luin lehdestä, että ansioluettelo tai edes kyvyt eivät merkitse työnhaussa mitään, tärkeintä ovat suhteet, siis verkostot, ja ne voi itse luoda kun vain viitsii.” Ymmärrykseni historiasta on varmasti aukkoinen, mutta sen perusteella väitän, että useimmiten työt on saatu suhteilla. Vähintäänkin ulkoinen olemus työhaastettelussa on ollut merkityksellinen eikä pelkällä ansioluettelolla ole montaa paikkaa täytetty.

    Itse olen puolileikilläni läntännyt blogiini mainintoja kesän lopulla julkaisemastani omakustanteesta. Sillä mitään muuta näkyvyyttä kirjaparka ei koskaan tule saamaan. Onko toisto karkottanut enemmän blogilukijoita kuin tuonut kirjamyyntiä, en tiedä. Mutta jatkossakin minusta on luonnollista kertoa kirjaprojekteista sekä niiden käynnissä ollessa että valmistumisen ilossa. Eihän sen tarvitse olla mainostekstiä (eikä ole suunnattu toimittajille, kuten näytät yllä olettavan) vaan mainintoja, jotka mahdollisesti tavoittavat potentiaalisen lukijan.

    Twitterin suhteen olen kanssasi samaa mieltä. Pelkkää mainostusta siellä harjoittavat lähinnä naurattavat.

  3. 3

    sanoo

    Mun mielestä taas ”Kurja maan matonen” -virret ovat sielun ravintoa. Ne silittää ja antaa olla ihmisen se, mikä se kulloinkin on (varsinkin mato-tilassa). Krooninen kehu ja nostatus on kammottavaa ja epäuskottavaa. Mutta riemukkaat tanssit vuoroin tietyssä mielentilassa tartuttavat muutkin ilonpitoon. Itse en usko FB:ssa ihmisiin, jotka luettelevat onnistumisiaan, kulkevat juhlista juhliin eivätkä milloinkaan ole väsyneitä, haluttomia ja kyllästyneitä, itsensä ja muihin. Tämän päivän ihminen on omnipotentti, ei tarvita jumalia, kohtaloita, mysteereitä, eletään kuin elämä olisi ikuinen olotila ja ihminen siinä kroonisesti terve ja nuori ja vahva – koskematon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *