Näytän kaiken!

Kuvankaappaus 2015-9-8 kello 14.34.22

 

Olen tutustunut erään työn takia nuorten naisten blogeihin. Seuraan muutenkin vakituisesti muutamaa blogia. Ompelublogeja silmäilen saadakseni inspiraatiota ja piristystä, muoti- ja lifestyle-blogeja tyhjentääkseni pään. En valitettavasti jaksa seurata kovin paljoa kirja- tai muita blogeja, joissa olisi oikeaa asiaa. Osasyy on se, että minun on hidasta ja hankalaa lukea näytöltä. Kuvaton blogi, jossa on paljon tekstiä, jää tsekkaamatta, vaikka sisältäisi miten painavaa asiaa.

Jo 1990-luvun lopulla seurasin blogien esiastetta, nettipäiväkirjoja. Niitä ei silloin vielä hirveästi kirjoitettu Suomessa, seuraamani päiväkirjat olivat enimmäkseen yhdysvaltalaisia, nuorten tyttöjen pitämiä. Oli kiehtovaa, että pääsi kurkistamaan muiden yksityisiin ajatuksiin ja elämään.

Nettipäiväkirjoja kirjoitettiin salanimellä, eikä niissä ollut kuvia. Kun aloitin oman käsityöblogin 2006, blogejakin pidettiin nimimerkillä, eivätkä niiden pitäjät paljastaneet kasvojaan, saati lastensa kasvoja. Noista ajoista blogimaailma on muuttunut todella paljon. Meno oli tuolloin paljon arkisempaa, blogien ulkoasu ei muistuttanut kiiltäväpintaisia lifestyle-lehtiä, eikä blogilla voinut kukaan tienata mitään.

Pidin käsityöblogia viitisen vuotta. Aloitin sen samoihin aikoihin kuin käsitöiden tekemisen. Halusin tallentaa oman oppimisprosessin ja osoittaa muille, että käsitöitä voi oppia aikuisena, vaikka olisi ollut koulun ”rättikässässä” onneton suhraaja. Kotiäitinä blogille riitti aikaa. Nimimerkkikulttuurista huolimatta sain käsityöblogien kautta ihania ystäviä.

Kuvankaappaus 2015-9-8 kello 14.34.12

2000-luvun puolivälin blogikulttuuri tuntuu liikuttavan vaatimattomalta, kun sitä vertaa nykytyyliin. Suomen suosituimpia blogeja ovat muoti- ja lifestyle-blogit, jotka keskittyvät enimmäkseen pinnalliseen kuluttamiseen. Suomalaisissa muotiblogeissa – ainakaan minun seuraamissani – ei ole minkäänlaisia analyyttisiä ajatuksia muodista, muodin filosofiasta, historiasta tai nykyajan pakkomielteestä yhä nopeutuvin syklein uudistuvaa muotia kohtaan. Kun joku ystävä kerran kysyi, miksi seuraan muotiblogeja sanoin, että on sama juttu kuin sipsien syöminen. Pöhköä ja hyödytöntä, mutta kivaa.

Joitakin blogeja tulee seurattua kauhunsekaisella ärtymyksellä. Tähän katergoriaan kuuluvat äitiblogit, joissa kulutetaan hulluna, kaiken pitää olla viimeisintä designia ja rahaa tuntuu olevan loputtomiin. Täytyy myöntää, että ehkä sen takia, koska kasvoin blogeihin anonyymin vaiheen aikana, minun on hyvin vaikea käsittää sitä, että omia lapsia kuvataan estoitta, jopa vähissä vaatteissa, nettiin kaikkien nähtäville. Omat lapseni saavat panna kuviaan nettiin sitten kun ovat isoja, heillä on aina ollut päiväkodissa ja koulussakin kuvienjulkaisukielto. Itse en kyllä voisi kuvata kotiakaan blogiin. Koti on meidän oma pikku pesämme, en halua ulkopuolisten silmien kohdistuvan siihen. (Eivät ne silmät tosin kauaa kohdistuisi, kaikki pökertyisivät kauhusta nähdessään tyylittömän sisustuksemme.)

Välillä blogeja lukiessa miettii, onko nykyajan nuorilta naisilta mennyt vähän pää sekaisin sen suhteen, mitä netissä kannattaa julkaista. Omasta elämästä kerrotaan ihan kaikki. Eräs nuori äitibloggaaja ei millään meinannut tajuta, kun lukijat huomauttivat, että blogin perusteella on helppo hahmottaa hänen asuinpaikkansa. Kun hän sitten kertoo blogissa lähtevänsä lapsineen kolmeksi viikoksi ulkomaille, tie murtovarkaille on auki.

Kuvankaappaus 2015-9-8 kello 14.34.02

Jotkut äitibloggaajat paitsi julkaisevat kuvia lapsistaan, kirjoittavat auki myös kaiken lasten elämästä: miten vaikea lapsen on saada kavereita, miten häntä on kiusattu, terveysongelmat ja kaikki. Ehkäpä tulevaisuudessa nähdään oikeusjuttuja, joissa aikuiset lapset vaativat vanhemmilleen rangaistusta yksityisyytensä viemisestä. Muutamassa lifestyle-äitiysblogissa lapset ovat lähes kauppatavaraa: he esittelevät uusia merkkivaatteita, joita äidit saavat joko ilmaiseksi tai hyvällä alennuksella, koska antavat lapsensa firmojen mannekiineiksi. Onneksi on viisaitakin äitejä.

Eräs bloggaajien ryhmä ovat nuoret äidit, jotka kirjoittavat yksityisasiansa nettiin kai silkkaa yksinäisyyttään. Vauva.fi:ssä näitä äitejä kutsutaan häijyllä nimikkeellä WT-äidit eli white trash -äiti. Eräs paljon reposteltu tapaus on parikymppinen kolmen lapsen äiti, jonka lapsilla on kaksi eri isää. Nainen on kertonut blogissaan kaiken syömishäiriöstään, masennuksestaan, perheväkivallasta ja muista vaikeuksista. Kommenteissa hän saakin paljon myötätuntoa, mikä varmasti koukuttaa: ilmiö on sama kuin Facebook-surutyön suhteen. Somessa saa nopeasti myötätuntoa, mutta tutkimusten mukaan se saattaa jopa pitkittää surutyötä.

Ystävieni kanssa olemme viime aikoina jutelleet, että onneksi meidän nuoruudessamme päiväkirjana toimi Tiimarin kiinalainen muistikirja. Päiväkirjat ovat pahvilaatikossa vintissä, lukkojen takana, eikä niitä pääse kukaan näkemään – luojan kiitos! Mitä bloggaaja mahtaa ajatella keski-iässä, tietäessään, että hänen koko nuoruutensa on/on ollut netissä kaikkien luettavissa? Vai suhtautuvatko jotkut nuoret vain eri tavalla julkisuuteen? Parisuhdekin tuodaan julkisuuteen. Tietysti valtaosa teineistä ja nuorista aikuisista arvostaa edelleen sitä, että yksityisasiat pysyvät yksityisinä.

Joistain blogeista näkee, että jokin on pielessä. Taannoin blogipiirejä järkytti nuoren suosikkibloggaajan menehtyminen vain 25-vuotiaana. Olin lukenut blogia satunnaisesti ja saanut jo silloin vaikutelman, että skumpan ja VIP-juhlien takana oli surua. Toisaalta, kun nuori bloggaaja avautuu kokemuksistaan, saman kokeneet voivat saada tukea siitä, että tämä on selvinnyt.

Avoin blogi tosin altistaa myös nettikiusaamiselle: kurjille kommenteille, ruotimiselle keskustelupalstoilla ja jopa raiskausuhkauksille. Medialukutaitoa opetetaan kouluissa, mutta silti tuntuu välillä, että osaavatko nuoret naiset suojella itseään.

Kommentit
  1. 1

    "Joola" sanoo

    Hei. Lämmin läikähdys. Luin alkua hymyten.

    Minä luen ilolla kirjahyllyäsi. Sillä kadotin sinut vuosiksi, kun käsityöblogisi loppui. Lämmöllä muistelen 2000+ vuosien nimimerkkiblogejamme. Kotiäitivuodet olivat ihaninta aikaa elämässäni. Ei tämä huonoa ole toki nytkään. Blogaus oli mukava osa aikaa, jolloin lapset olivat pieniä. Taltiointikanava.

    Minä blogaan vieläkin nimimerkillä. Ja yritän tasapainoilla lasten näkymisen kanssa. Tai näkymättömyyden.
    Mitä lapseni miettivät blogistani isoina?

    Toivottavasti antavat anteeksi.
    Terķkuja ja kaikkea hyvää koko perheellesi.

    • 1.1

      laurahonkasalo sanoo

      Kiitos kivasta kommentista! Samoin muistelen tuota aikaa, blogien vaatimattomuus ja kotikutoisuus olivat sympaattinen ilmiö. Hyvää myös sinulle!

  2. 2

    sanoo

    Sosiaalimedioittuminen on vähentänyt yksityisyyden rajakäsityksiä. Mediataitojen opettaminen jo alakoulussa olisi nykyään tarpeellista, toivottavaa, en tiedä onko sitä. Ainakin yläkoulussa sitä on. Minä olen omassa blogissani turhan avoin tunne-elämäni suhteen, mutta olen tehnyt valinnan tietoisesti jo viisi vuotta sitten, kun aloitin entisen blogini pitämisen ja jotenkin se tulee luonnostaan, ja harkitsen kyllä mitä sanon suoraan ja mitä en ja mitä jätän sanomatta ja mikä on fiktiota, mutta lukijahan ei sitä voi tietää. Sitten kun on vauva maailmassa, en kyllä laita hänestä tunnistettavia kuvia blogiin. Olen laittanut tytärpuolesta yhden mutta vain koska hän itse pyysi ja halusi, TOSIN siinä vaiheessa olisin voinut sanoa ei, koska eihän lapsella ole arviointikykyä. Anyways olisi tärkeää, että lapsesta asti opetettaisiin mitä kannattaa ja mitä ei kannata julkaista. Nykyään luulisi kyllä aikuisten ymmärtävän, miten pitkälle kannattaa mennä yksityisasioidensa jauhamisessa tai ainakin tietää, että voi olla seurauksia.

    • 2.1

      laurahonkasalo sanoo

      Jossain vaiheessa tulee sekin päivä, kun oma lapsi keksii, että on hauska googlata vanhempiaan.

      • 2.1.1

        sanoo

        Totta turiset. Katotaan miten bloggailu muuttuu sitten kun on käsissä uusi ihminen. Kyllä se varmaan muuttuu siten etten ehkä enää tunteile vaan kertoilen jostakin maisemista tai jotain muuta, haluan suojella lasta. Asiasta aasinhäntään, luin eilen loppuun kirjasi Eropaperit, voi ahdistus. Jotenkin epäuskottavan kauhea avioero- ja huoltajuuskiista, mutta kun maailmassa todella tapahtuu tuollaista, on saanut seurata sivusta vähintään yhtä absurdia elämännäytelmää. Anyways sanankäyttösi on ihailtavaa ja tuntui ihan äidiltä, että muutuin lukijaäidiksi, suojelunhaluiseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *