Miksi akateeminen tutkinto?

Viime aikoina olen keskustellut ystävien kanssa siitä, oliko mitään järkeä hankkia akateeminen tutkinto, kun se ei millään tavalla tunnu hyödyttävän työelämässä. Välillä on tuntunut, että miksi ihmeessä tuhlasin kahdeksan vuotta elämästäni yliopistossa, kun ei käteen tuntunut jäävän muuta kuin aukko eläkemaksuissa. Ystäväni muistutti että ”hankit yliopistotutkinnon, koska A) olit kiinnostunut aineestasi, B) sivistyneellä ihmisellä on akateeminen tutkinto, ei työtä, vaan elämää varten”. Totta. Lisäksi sukulaisille oli itsestään selvää, että yliopistotutkinto on avain hyvään elämään: mielekäs työ ja kohtuullinen toimeentulo.

Noista ajoista maailma on muuttunut aika paljon. Kirjoitin ylioppilaaksi 1989, sen jälkeen tuli 1990-luvun lama, digitaalinen murros, 2010-luvulla taantuma. Valtiokaan ei enää panosta koulutukseen ja kulttuuriin (joskin usein päätökset tehdään kuntatasolla). Neuvolajärjestelmää ollaan ajamassa alas, luokkakoot suurenevat jo varhaisopetuksessa, välillä tuntuu että työelämässä pärjää kunhan osaa ”brändätä” itsensä.

Olen seurannut sivusta humanistisen alan kurjistumista. Museotyöntekijän pesti saattaa olla kolme kuukautta kerrallaan (sama pätee toki esimerkiksi sairaanhoitajiin). Erinomaisille taidekriitikoille ei haluta maksaa oikein mitään, tai heille tarjotaan älyvapaita freelancer-sopimuksia, jotka ovat silkkaa riistoa. On selvää, ettei asiantuntemus taidealalla merkitse mitään. Kritiikkikin on kriisissä, syventyvälle taidekritiikille ei ole oikein missään paikkaa. Ainakaan sellaista, josta voi ansaita toimeentulonsa – ainahan voi tietysti pitää blogia. Yhä useampi humanisti onkin nykyään ”yksinyrittäjä”, mutta hyödyttääkö heidän asiantuntemuksensa silloin yhteiskuntaa oikeasti? Mediassa taide- ja kirjallisuuskritiikki tuntuu supistuvan elämykselliseksi, kerrotaan koskettiko jokin taideteos tai kirja yksilöä. Toisaalta vallalla on myös koulukiusaamiskritiikki, huvitetaan lukijoita läimimällä taiteilijaa oikein olan takaa. Syventyvä, ymmärtävä taidekirjoittaminen on vähemmistössä, tai ainakin sitä on vaikea löytää.

Kun opiskelin oletin, vasemmistoperheestä kun olin, että ensin yhteiskunta kouluttaa minut ja sitten minä voin koulutukseni avulla jotenkin hyödyttää yhteiskuntaa. Tuntuu, ettei sitä aikaa koskaan tullutkaan. Valmistuin taidehistoriasta ja opiskelin myös esimerkiksi keskiajan kirjallisuutta. Perehdyin Dürerin etsausten symboliikkaan, kirjoitin esseen luonnonmagiikasta Shakespearen Myrskyssä. Työelämässä olen kirjoittanut tosi-tv-tähtien silikonirinnoista ja Hollywood-tähtien koirien elämästä.

Suomalainen sivistys on kovin ohutta. 1800-luvulla pidettiin tärkeänä, että meillä on myös korkeampaa sivistystä, tieteen lisäksi ymmärrystä taiteesta ja historiasta. Nyky-Suomessa painotetaan tiedettä ja teknologiaa – sen huomaa vaikkapa vertaamalla taiteen apurahoitusta muissa pohjoismaissa. Nykyaikainen vakaumus, että taiteilijoiden pitäisi elättää itsensä myymällä taidettaan on Suomen kaltaisella pienellä kulttuurialueella täysin absurdi, varsinkin kun täällä investoidaan mieluummin hienoon autoon kuin taiteeseen. Suomi tarvitsee ihan omia kuvataiteilijoita ja kirjailijoita, jopa runoilijoita, ihan digiaikakaudellakin.

Nykyaikainen sivistyksen ja taiteen halveksunta Suomessa on häpeällistä. Taidetta kommentoidaan jatkuvasti siihen sävyyn, että ei kukaan muukaan maksata harrastuksiaan veronmaksajilla – ihan vaan tiedoksi, että oikea taiteilija ei ole mikään harrastelija. Pitäisi olla ylpeyden aihe, että voimme rahoittaa suomalaista taidetta. Kuvataiteilijat, teatterintekijät ja kirjailijat ovat käyneet läpi monta karsintaa, he eivät ole samalla tasolla työväenopiston kurssilaisten kanssa (taideharrastuneisuutta yhtään väheksymättä). Ammattitaiteilija on ammattilainen siinä missä insinööri ja lääkäri.

Opiskelin yliopistotutkinnon, koska pidin sivistystä erittäin tärkeänä. Mielestäni on tärkeää ymmärtää taiteen historiaa, historiaa ylipäätään, kirjallisuutta ja runoutta. Jos sivistyneisyys, taiteen tunteminen tai yliopistotutkinto tekee ihmisestä elitistin niin ”mitä välii” (kuten perheen esiteini sanoo). Tulevaisuuden suomalaisuutta ei rakenneta ilman suomalaista taidetta tai sivistyneistöä – niin kuin ei rakennettu 1800-luvullakaan. Rahvaanomaisuuden ja tyhmyyden palvonnalle löytyy aina ymmärtäjiä, mutta ollaan me sivistyneistön edustajat ylpeitä omasta henkisestä pääomastamme. Teknologinen asiantuntemus painuu unholaan nopeammin kuin taide – keskiajan taide koskettaa edelleen, kun taas ajan teknologia on muuttunut historialliseksi kuriositeetiksi.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *