Miehet pulassa


Timo Hännikäinen: Kunnia (Savukeidas, 2015)
[kustantajan arvostelukappale]
Timo Hännikäisen uusin esseekokoelma nostatti myrskyn somessa jo ennen ilmestymistään, mikä oli mielestäni ärsyttävää – eihän kukaan ollut kirjaa vielä lukenut. Päätin lähestyä teosta mahdollisimman ennakkoluulottomasti. Hännikäinen on aiheuttanut muutenkin kohuja käytöksellään ja asenteillaan, mutta on vaikea tietää, onko kyse jonkinlaisesta oudosta performanssista ja huomiohakuisuudesta, vai aidosta, vakaumuksellisesta maailmankuvasta. Uuden kirjan teema kiinnosti minua. Ainakin netissä tuntuu olevan miehiä, jotka tuntevat pohjatonta katkeruutta siitä, että heillä ei ole miehinä yhteiskunnassa mitään arvoa. Kuulemma ”Suomen halveksituin olento on keski-ikäinen mies” (Facebook-kommentti).
Miesten asemassa on ehdottomasti parantamisen varaa. Olen samaa mieltä siitä, että varsinkaan alakoulussa ei osata käsitellä poikien räjähtävää energiaa. Miesten asemaa huoltajuuskiistoissa pitäisi parantaa ja asevelvollisuus on epäreilu. Naisten harjoittamaa parisuhdeväkivaltaa vähätellään. Mutta muuttuvatko nämä asiat miksikään sillä, että räyhätään naisia ja feminismiä vastaan?
Kunnian teemana on miehisyyden kriisi. Oikea maskuliinisuus on Hännikäisen mukaan ajettu länsimaisessa yhteiskunnassa niin ahtaalle, ettei sille oikeastaan ole tilaa ollenkaan. Millä alueilla todellinen maskuliinisuus sitten pääsee esiin? Hännikäisen esimerkkejä ovat:
– sota ja armeija
– voimaa lisäävät kuntoilulajit kuten kehonrakennus ja nyrkkeily
– metsästys miesporukassa
– miehille varatut klubit, pubit ja yhdistykset
Ahtaalta vaikuttaa. Tästä päästäänkin seikkaan, joka minua häiritsi teoksessa eniten: se on hyvin Yhdysvalta-keskeinen. Kaikki lähdeteokset ovat Yhdysvalloissa, samoin iso osa esimerkeistä. Käydään läpi Fight Club-elokuvaa ja nykyisän kuuluisin representaatio viihteessä on kuulemma Homer Simpson. (Entä kaikki ne toimintaelokuvat, joissa Harrison Fordin esittämä ydinperheen isä pelastaa perheensä terroristeilta tai muilta hulluilta?)
”/…/tunnen kädessäni suurikaliberisen puoliautomaattipistoolin lujat mutta miellyttävän joustavat potkaisut.” (Kuvassa on tosin kiväärejä.)

Hännikäisen taustamateriaali on hyvin suppeaa. Hänen ajatuksiaan pönkittävät kontroversiaalien yhdysvaltalaisten miesasiamiesten kirjoitukset. Kirjassa ei kertaakaan viitata mihinkään yhteiskuntatieteelliseen tai kansanterveydelliseen tutkimukseen tai analyysiin, tilastoihin tai mihinkään muuhunkaan tieteellisesti relevanttiin lähteeseen. Suomesta lähteinä on vain muutama mielipidekirjoituksenomainen lehtiartikkeli.
Suomestakin olisi ollut helppo löytää esimerkkejä tosimiehekkyydestä: tukinuittajat olivat aikansa sankareita, voimakkaita ja taitavia uroksia, joita ikuistettiin maalauksiin, kirjallisuuteen ja elokuviin. Rakentamisen tärkeyttä suomalaiselle maskuliinisuudelle Hännikäinen ei käsittele lainkaan. Varsinkin jälleenrakennusajan työmailla vallitsi Hännikäisen kaipaama miesten oma kulttuuri voimankoetuksineen ja likaisine juttuineen. Rakennustyömaalla on korostunut miesten yhteistyön tärkeys ja miehiset ponnistukset sekä taitavuus. Hännikäisen asemassa olisin edes viitannut siihen, että miehet rakensivat Suomen uusiksi sodan jälkeen. Ja onhan suomalaiselle miehelle edelleen kunnian paikka rakentaa perheelleen talo.
Nyrkkeily tekee miehen.
Kirjan alkupuolella Hännikäinen vetoaa useaan otteeseen siihen, että perinteinen maskuliinisuus on ”luonnollista”. Väitettä hän tukee historialla: miehet ovat ”aina” olleet agressiivisia metsästäjiä. Esimerkkeinä Hännikäinen käyttää neandertalin ihmistä, spartalaisia, Rooman keisarikuntaa ja antiikin Kreikkaa. Koen historiallisiin yhteiskuntiin vetoamisen ongelmallisena. Kaikilta ajoilta ei edes ole kirjoitettuja dokumentteja. Uusien arkeologisten löytöjen myötä kuva esihistoriallisen ajan yhteisöistä muuttuu kaiken aikaa. Uusien tutkimusten mukaan neandertalilainen nainen metsästi miesten rinnalla. Antiikin Kreikkaan vetoaminen on erityisen ongelmallista, koska vapaiden kansalaisten määrä yhteiskunnassa oli hyvin pieni, vain 10–20 prosenttia. Valtaosa miehistäkin oli joko orjia tai vapautettuja orjia, joilla ei ollut kansalaisoikeuksia. Näin hierarkkisen järjestelmän näkeminen luonnollisena tai oikeutettuna on outoa.
Sama epäloogisuus vaivaa koko kirjaa. Samoin yleistykset. Mitä pitemmälle luin, sitä enemmän minusta tuntui, etten tunne yhtäkään sellaista miestä, joita Hännikäinen kuvaa. Hännikäisen mielestä nykyään ei ole olemassa paikkoja, jotka ovat sallittuja vain miehille: hän kaipaa esimerkiksi miesten kuntosalia. Moni miespuolinen ystäväni kyllä kertoo, että salilla on kiva katsella ”tiukkoja perseitä”, eivätkä he puhu miehistä. Samaten en usko, että vain miehille tarkoitettu pubi menestyisi Helsingissä.
Hännikäisen brändiin kuuluu tarpeeton provosointi: ”Naiset ovat tunkeneet itsensä väkisin jokaiselle työelämän sektorille ja naisilta suljettuja tiloja ei muuallakaan enää juuri ole.” Entä jos naiset syyttäisivät, että miehet ovat ”tunkeneet itsensä väkisin” vaikkapa synnytyssaliin? Enää ei saa synnyttääkään rauhassa! Mielestäni viestin saisi paremmin perille ilman, että heittää happoa lukijan naamaan.
Kunniaan kuuluu myös kunnollinen pukeutuminen. Kannatettavaa!
Välillä Hännikäinen vakuuttelee arvostavansa naisia, mutta asenteet heijastuvat tekstistä: ”Feministeille miehenä oleminen tarkoittaa väkivallattomuutta, tunteiden avointa näyttämistä ja kotitöiden tekemistä – toisin sanoen naisten etujen palvelemista kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa.” Öööh, millä tavalla kotitöiden tekeminen on ”naisten etujen palvelemista”, varsinkin jos pariskunta asuu samassa kodissa? Toisaalla Hännikäinen kirjoittaa, ettei ole ihme, jos nuoret miehet alkavat pelimiehiksi, kun eivät enää saa ”neuroottisilta riivinraudoilta” suhteessa sitä mikä miehelle kuuluu: seksiä, ruokaa ja pyykinpesua.
Hännikäinen käsitteleekin läpi kirjan sekä parisuhdetta että sukupuolten asemaa yhteiskunnassa kuin kaupankäyntiä. Jos nainen saa sitä, miehen pitäisi saada tätä. Miehet eivät halua enää perhettä, koska avioerossa lapset määrätään ”automaattisesti” äidille. Suomessa kuitenkin valtaosalla erovanhemmista on lapset luonaan vuoroviikoin – tässä Hännikäinen tuntuu taas olevan Yhdysvalloissa tai Britanniassa. Hän vetoaa kauhukuvaan, jossa lapsia kasvattaa yksinhuoltajaäidin ja valtion liitto. Tämä on erityisesti brittiläinen ajatus. Yksinhuoltajana voin sanoa, että Suomessa valtio ei todellakaan elätä perhettä: lapsilisän yksinhuoltajakorotus on noin viisikymppiä, muita tukia ei heru. Ja useimpien yksinhuoltajien lapset tapaavat etävanhempaa. Totaaliyksinhuoltajat ovat asia erikseen.
Lähdemateriaalin epämääräisyys tulee hyvin ilmi kirjan alussa. Hännikäinen vetoaa hollantilaiseen tosi-tv-sarjaan Expeditie Robinson, jossa kilpailjat koettavat selviytyä autiolla saarella. Hän yrittää todistaa sarjan yhden jakson avulla, miten hyvin miehet kykenevät yhteistyöhön ja naiset eivät. Antropologisten tai sosiologisten tutkimusten sijaan siis lähteenä käytetään käsikirjoitettua realityohjelmaa. Kaiken kukkuraksi Hännikäinen on suomentanut sarjaa kuvaavan pätkän suoraan yhdysvaltalaisen naisviha-aktivistin blogista, lähdettä mainitsematta. Eli ilmeisesti hän ei ole itse edes nähnyt kyseistä jaksoa. Varmasti naisten ”luontaisesta” käytöksestä voisi ”todistaa” yhtä sun toista vaikkapa referoimalla Martina ja hengenpelastajat –sarjaa.
Hännikäinen mitätöi systemaattisesti feminismin, sukupuolentutkimuksen, psykologian ja psykiatrian. Evoluutiotieteiden osalta hän tekee vauhdikkaita yleistyksiä. Freudilaisuudella ja psykoanalyysillä ei ole ollut muuta vaikutusta kuin miehisyyden mitätöinti. Psykologian ja psykiatrian mitätöintiä Hännikäinen ei sen kummemmin perustele, paitsi että miehet voisivat paremmin, kun käyttäisivät taskuliinaa ja harrastaisivat kaksintaisteluita.
Kunnia on hämmentävän epälooginen kokonaisuus. Toisaalta naiset kohdistavat miehiin kohtuuttomia vaatimuksia, mutta samalla Hännikäinen luo miehille omia vaatimuksiaan. Kaikkien miesten pitäisi viehättyä stereotyyppisistä miesten jutuista kuten aseista ja painonnostosta. Sartressakin ainoa myönteinen piirre oli, että hän harrasti nuoruudessaan nyrkkeilyä. Samaan aikaan Hännikäinen siis syyttää naisia (tai feministejä) siitä, että he haluavat puristaa miehet ahtaaseen muottiin, ja kuitenkin hän tekee samaa itse. Hännikäinen perää perinteisten maskuliinisten elintapojen ja asenteiden paluuta, mutta valittaa samalla sitä, että poikia kasvattavat yksihuoltajaäidit ja naisopettajat. Jos mies ei saisi olla lapsia hoivaava pehmo, miten päiväkoteihin voidaan saada miespuolisia opettajia?
Tietysti teoksessa ärsyttää eniten miehet sitä, naiset tätä -ajattelu. Hännikäisen vakaumus tuntuu olevan, että naisten kanssa kasvavista pojista tulee automaattisesti ”neitimäisiä”, eikä äiti voi ymmärtää poikia. Yleistäminen on loukkaavaa. Olen feministi, mutta poikani ovat aina saaneet tehdä ns. poikien juttuja. Heillä on aina ollut paljon leikkiaseita: nallipyssyjä, puumiekkoja, kirveitä, nerffejä ja vesipistooleita sekä paukkuja ja nalleja. He ovat saaneet käyttää pienestä saakka puukkoja ja linkkuveitsiä. En ole pakottanut heitä sukupuolineutraaliuteen, vaan he ovat saaneet olla rauhassa minimachoja ja villipetoja. Puu- ja metallitöissä olen avustanut kykyjeni mukaan, työkalukokoelmani herättää pojissani ihailua. Mielestäni aikuisten ei pidä puuttua leikkiin, jollei ketään vahingoiteta. Pyssy- ja veitsivaihe pitää saada elää läpi (pidin itsekin pienenä puukoista).
En muutenkaan tunnistanut itseäni ja tuntemiani naisia siitä, miten Hännikäinen naissukupuolta kuvaa. Eivät naisten ystävyyssuhteet automaattisesti sisällä juonimista ja selkään puukottamista. Sosiopaatteja löytyy molemmista sukupuolista. Myös nainen voi olla ystävälle lojaali. Useimmilla naisilla tuntuu olevan loputtomasti vahvuutta kannatella vaikeuksissa olevaa ystävää. Jotkut naiset ovat jopa lahjoittaneet ystävälle munasolujaan tai ryhtyneet sijaissynnyttäjäksi.
Myönnän, että minua todella raivostuttavat sellaiset ajatukset, että naisille ei kelpaa kukaan muu kuin komea, lihaksikas, itsetuntoa uhkuva mies – vaikea kuvitella mitään vastenmielisempää.
Kun luin Kunnian, minulle tuli sellainen vaikutelma kuin kirjoittaja ei juuri tuntisi oikeaa elämää. Kun ajattelen miespuolisia ystäviä, kollegoita, tuttavia ja sukulaisia, en löydä heistä sellaisia tarpeita tai turhautumia, joita Hännikäinen kuvaa. Tunnen joitakin metsästäviä miehiä ja heistä on kaikesta päättäen ihan kiva käydä metsällä vaimon kanssa. Tunnen suurperheiden isiä, jotka ovat täysillä läsnä isyydessä, vaihtavat vaippoja, eivätkä näy kaipaavan herrasmiesten eksklusiivisille klubeille. Tunnen miehiä, joille ruuanlaitto on rakas harrastus, eivätkä he odota, että vaimo ruokkisi heidät. Tällä en tarkoita, ettei miesten asemassa olisi parantamisen varaa, mutta tuntuu, että Hännikäinen kirjoittaa vääristä kysymyksistä.
Suorastaan koomiseksi kirja menee väittäessään, että valtiotamme, tai länsimaita yleensäkin, hallitsevat feministit ja heidän talutusnuorassaan olevat miehet. Koomisia ovat myös väitteet siitä, että naisten nykyinen asema on miesten ansiota siksi, että miehet keksivät pyykkikoneen ja ehkäisypillerin. Naisten pitäisi kuulemma olla kiitollisia pyykkikoneen keksijälle. Totta kai. Olkaamme kiitollisia myös vetypommin ja biologisten aseiden keksijöille, miehiä hekin. Tehokkaassa syntyvyyden säännöstelyssä olivat muuten taustalla eugeniikan ihanteet. Perhesuunnittelun pioneeri Marie Stopestoivoi, että tehokkaiden ehkäisyvälineiden myötä vain vahvat ja kauniit ihmiset lisääntyisivät.
Maltillisessa loppuluvussa Hännikäinen sanoutuu irti miesliikkeestä. Olisin arvostanut, jos hän olisi jättänyt lapsekkaan räkytyksen vähemmälle ja koettanut kirjoittaa vähemmän provosoivasti. Vetävän tekstin tuottamisen hän nimittäin osaa.

Kuvitukset:
Otavan iso tietosanakirja, 1936
Emännän tietokirja, 1935

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Vauhdikas kirja-arvio – Lalla. Lainaappa minulle tuo kirja – vai pitääkö ostaa? Voin lukea ainakin sen viimeisen luvun, sillä sain juuri loppuun aivan loistavan ja kiinnostavan uuden kirjasi, Miksi muuten joku väittää tuota kirjaasi erityisesti naisia kiinnostavaksi? Se kiinnosti myös juuri 60-luvun alkaessa työelämänsä ja perhe-elämänsä aloittanutta miestä. Hyvä!

  2. 3

    sanoo

    Duunariperheestä olevana perinteisen miehen perinteisenä poikana ihmettelen, että eikö tyyppiä, joka ei osaa itse pestä pyykkiään ja siivota pitäisi pitää uusavuttomana? Onhan lähes joka iikalla nykyään vähintään se muutama vuosi itsekseen (tai opiskelijasolussa) asumista jossa kodinhoito pitää hoitaa omin nokkineen. Meikäläisen kalloon on nimenomaan teroitettu itsenäisyyttä ja ehkä välillä turhankin härkäpäistä tarvetta tehdä kaikki alusta loppuun yksin. Voipi sen myötä sitten keskittyä elämänkumppania etsiessä ihan muihin puoliin kuin että miten kätevä emäntä olisi kyseessä, eikä sen tarvitse olla heti se ensimmäinen rippiheila naapuritalosta. Yksi sukupuolisen vapautumisen kiistatta parhaimmista puolista!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *