Loimi niskaan

Yksi syy kirjani Nuukaillen (Kirjapaja, 2014) taustalla oli, että nykyajan tavarakaaos ahdistaa ja kauhistuttaa – myös omalla kohdallani. Useinhan kulutuksen vastaisia palopuheita kirjoittavat sellaiset, joilla ei itsellään ole asian kanssa ongelmaa. Minä taas ymmärrän todella hyvin sitä, että ostellaan kaikenlaista turhaa ja ihanaa, rahat häviävät tuuleen ja koti täyttyy krääsästä. Olen usein miettinyt, mistä se oikein johtuu.
Lapsuudenkotini oli aika epämaterialistinen. Siihen vaikuttivat sekä ajan ihanteet että se, että tuolloin harvassa akateemisessakaan perheessä oli rahaa liiaksi asti. Äitini tulee vähävaraisesta kodista, mummo oli kolmen lapsen leskiäiti. Olen usein miettinyt, miksi niukoissa oloissa kasvaminen ei ole aiheuttanut useimmissa suurten ikäluokkien kansalaisissa shoppailun ja luksuksen himoa. Vaatteita ostetaan vain tarpeeseen ja yleensä laatua. Rahaa satsataan mieluummin matkusteluun, oopperaan ja hyvään ruokaan.
Oman kokemukseni mukaan jo minun sukupolvessani, 1970-luvulla syntyneiden piirissä, kärsitään shoppailuriippuvuudesta. Vaikka rahat olisivat tiukassa, ostelua ei voida lopettaa, aina pitää saada jokin ketjukaupan riepu mukaan. Moni kuitenkin ahdistuu kotona omaisuuden määrästä ja siitä ajatuksesta, että turhuuksiin tuhlatuilla rahoilla olisi päässyt ihanalle lomamatkalle, joka takuulla piristäisi enemmän kuin ostelu.
(Emännän tietokirja III, WSOY, 1935)
Minua nuoremmilla shoppailu tuntuu karanneen kokonaan käsistä. Nuoret ovat kasvaneet maailmassa, jossa on suorastaan pakollista ostaa koko ajan. (Eivät tietenkään kaikki ole sellaisia.) Moni on varmasti saanut kotoaan esimerkin, että ostelu on harmitonta hupia, tarpeettoman voi heittää roskiin tai antaa hyväntekeväisyyskirpputorille. Muotibloggaajat tosin ansaitsevat kunnian siitä, että järjestävät muotikirpputoreja ja myyvät omaisuuttaan torikirppiksillä.
Olen miettinyt, voiko kauniin turhuuden kaipuu olla synnynnäistä. En saanut lapsena juuri mitään uutta muulloin kuin jouluna ja syntymäpäivänä. 1970-luvun estetiikkakaan ei suosinut pinkkiä ja kimallusta. Talletin kiihkeällä vimmalla kaikenlaisia aarteita: kiiltäviä satiininauhan pätkiä, lasihelmiä, niitä harvinaisia kiiltokuvia joiden pinnassa on hippunen hilettä ja tyhjiä hajuvesipulloja, jotka joku sukulaistäti sattui antamaan minulle. Muistan vieläkin tosi tarkkaan erään perjantain, kun olimme menossa mummolaan. Matkan varrella mummi osti minulle paperikaupasta nukketaloon muovisen ruokailuryhmän, joka oli vaaleanpunainen! Nukketalossakin vallitsi aika niukka linja: lautasina oli kaljapullonkorkkeja ja nojatuoleja olin taiteillut itse kertakäyttökahvimukeista, joihin olin liimannut erikeeperillä kangasta päälle.
(Ollonqvist–Mesterton: Ommelkaa itse pukunne, WSOY, 1930)
Tuolloin Tiimaria ei vielä ollut Helsingissä, mutta Heinolassa, missä sukulaiset asuivat oli. Säästin kiihkeästi viikkorahoja ja kun päästiin Heinolaan, ryntäsin ensimmäiseksi serkun kanssa Tiimariin! Ostoksia oli toki jo suunniteltu etukäteen kirjeenvaihdon avulla. Serkkuni odotti omien säästöjensä kanssa uskollisesti, että pääsisimme yhdessä ostoksille.
Äitini oli periaatteen nainen. Barbit oli tietysti kielletty, niiden edustama maailmahan oli napalmia 1970-luvun feministeille. Emme myöskään saaneet piirtää huopakynillä, koska ne eivät olleet ”oikea taideväline”. Samanlainen ajattelu päti yhteiskunnassa muutenkin: ihanat vadelma- ja mansikkaesanssin lemuiset hajukumit kiellettiin, kun jotkut lapset (jotka eivät varmaan ikinä saaneet karkkia) ryhtyivät syömään niitä. Meilläkään ei muuten ollut karkkipäivää. Emme saaneet karkkia ikinä, paitsi silloin kun joku vieras toi riipivän äiteliä neuvostoliittolaisia konvehteja.
Tavallaan minun ja äitini kasvuoloissa oli siis jotain samaa (paitsi ettei äiti päässyt koskaan Tiimariin). Silti suhteemme kauniiseen turhuuteen on aivan erilainen: äitiäni se ei voisi vähempää kiinnostaa, hän ei koskaan lähde muuten vain kauppoihin kiertelemään, vaan menee mieluummin vaikka yksin luistelemaan. Ihailen äidin sukupolven naisten asennetta. Ostetaan yksi hyvä käsilaukku ja sitä käytetään, kunnes se leviää käsiin. Parikymppinen muotibloggaaja taas saattaa omistaa kymmeniä ja kymmeniä käsilaukkuja.
(Sota-ajan tiedotuslehtinen Britanniasta, teoksesta Make Do and Mend – Keeping Family and Home Afloat on War Rations)
Nuukaillen-kirjaa kirjoittaessa asioita tuli pohdittua aivan joka kantilta. Minulla on myös ystäviä, jotka toimivat esikuvina: Elina ostaa kaikki vaatteensa käytettyinä, Rinna taas käyttää ainoastaan eettisesti tuotettuja vaatteita, oli sitten kyse kirppiskamasta, teetetystä tai kotimaisesta. Kuten blogeistakin käy ilmi, Elina kerää vaatteita ja kenkiä, Rinna taas pyrkii minimalistisuuteen.
Tällä viikolla somessa nousi meteli siitä, että kotimaisia, yksilöllisiä design-vaatteita ja asusteita myyvä Paloni joutuu lopettamaan puotinsa Helsingin keskustassa. Itsekin podin heti huonoa omatuntoa siitä, etten ole tukenut kauppaa. Minulla on kuitenkin ongelma Palonin kaltaisten kauppojen kanssa: vaikka pyrinkin yksilölliseen tyyliin, vaatteet ja asusteet ovat minulle liian mielikuvituksellisia. En tiedä, miksi eettinen, ekologinen muoti on lähes poikkeuksetta niin erikoista. Pidän entistä enemmän selkeälinjaisista vaatteista, jotka eivät vanhene. Vastikää ompelin mustasta villakankaasta eleettömän perusliivihameen, josta pidän paljon. Sen kanssa voi yhdistellä erilaisia neuletakkeja ja riipuksia tai alle voi laittaa joko trikoopaidan tai silkkisen paitapuseron. Olen ommellut pari perusmekkoa paksusta pellavasta samalla ajatuksella. Ihailen perinteistä körttiasua, kveekareita ja mennoniittejä. Heidän pelkistetyssä tyylissään on jotain ajatonta.
Design-neule Virosta: k00d.ee
Yksilöllistä käsityötä myyvät putiikit sekä Helsingissä että Tallinnassa pursuvat samantapaista tavaraa: vaneririipuksia, hupaisia korviksia joissa on vaikka television testikuva, mekkoja joissa on rinnan päällä muhkeita röyhelöitä, hameita joiden helma on tahallaan repaleinen tai vino. Minulla on ehkä kaksi tuttavaa, joiden päällä tuollainen tyyli näyttää luontevalta. Itse käytän vain minimalistisia hopeakoruja, jotka usein tilaan Etsystä. En halua korviini killumaan vanerihäkkyröitä tai testikuvaa.
Olen onneksi onnistunut viime aikoina lopettamaan ketjukaupoista ostelun lähes tyystin. Poikkeuksena lienee H&M:aan kuuluva COS, sillä se tuntuu olevan ainoa paikka Helsingissä, mistä saa 100 % villaa. Ostin sieltä juuri miesten villapuseron sillä ajatuksella, että esikoiseni, joka on miltei mittaiseni, voi pian alkaa käyttää sitä vuorotellen kanssani. Kirjaani kirjoittaessa jouduin analysoimaan omiakin ostelutottumuksia niin perinpohjin, että shoppailun lopettamisesta tuli helppoa.
(Ommelkaa itse pukunne)
Ostoriippuvuus on mielestäni ongelma, josta ei puhuta tarpeeksi, sillä ostelu koetaan lähes kansalaisvelvollisuudeksi. Kirjaani liittyvissä haastatteluissa minulta kysytään usein, että eikö kansantalous romahda, jos ihmiset lopettavat shoppailun. Mielestäni ratkaisu olisi suosia laatua, teettää esimerkiksi huonekaluja, kuten täällä on tehty. Tai panostaa palveluihin. Minulta on kyselty myös, olisinko säästäväinen, jos minulla olisi paljon rahaa. Luulenpa, että jos varoja olisi, teettäisin mieleisiäni vaatteita ja huonekaluja – kengätkin olisi kiva teettää mittojen mukaan. Jos rahaa olisi tosi paljon, sillä voisi hankkia lisää vapaa-aikaa ja silloin olisi mahdollista matkustaa ulkomaille ekologisemmin, junilla ja laivoilla!
***************************************
Eilen olin tosi tyytyväinen asuuni. Ylläni oli:
*omatekoinen villaliivihame
*Tallinnasta ostettu villatakki (100% villa)
*Emmauksesta vitosella löytynyt merinovillainen aluspaita
*1960-luvun villakangastakki
*Tallinnasta hankitut kintaat
*omatekoinen pipo (100% villa)
*äidin neuloma kaulaliina (100% villa)
*kotimaiset Janita-saappaat kirppikseltä
*kierrätyskeskuksesta ostetut rintaliivit
*silkkivillaiset villahousut Stockmannilta
Aika eettinen kokonaisuus, kun vain sukat sekä sukka-, alus- ja villahousut olivat uutena ostettuja!
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kulutustottumuksissa riittääkin paljon pohtimista.
    Minä olen huono ostamaan vaatteita (uutena tai kirpparilta, eiväliä), sillä olen sen verran pulska, että sopivia vaatteita on vaikea löytää. Sovittaminen ahtaassa kopissa kolmen lapsen kanssa on oma haasteensa sekin, joten on aika helppo tyytyä niihin vaatteisiin, joita jo on. Sisustaminen ja remppaaminen eivät oikein kiinnosta, sillä tuntuisi oudolta uusia vessa vain siksi, että se on ruma (kuten se on), kun se nyt kuitenkin toimii.

    Minun heikkouteni ovat kirjat, niitä ostelen ihan liikaa. Tunnistan itsessäni lohtushoppailugeenin, joka ajoittain usuttaa pyörähtämään kirjakaupassa tai kirppiksellä ihan vain vilkaisemassa, löytäisinkö jonkun kivan kirjan.

    PS. Onko uusi kirjasi jo ilmestynyt? Sen haluan lukea.

  2. 3

    sanoo

    Paljon pohdittavaa! Mutta en minä koe pyrkiväni minimalistisuuteen, kohtuuteen vain. Tai jotenkin minun on todella vaikea sovittaa itseeni minimalismi-termiä, kun minulla on pitsikokoelma ja tusina retropöytäliinoja…

    Lohtushoppailun kaipuu on niin tuttu tunne, minulla se kohdistuu aina kirppareihin. Olen koittanut kanavoida sen nappien ostamiseen, ne eivät ainakaan vie paljoa tilaa.

  3. 4

    sanoo

    Minulla on muuten nyt jalassa vanhoista villasukkahousuista tekemäni villahousut. Kulunut haarakiila on korvattu uudella, joka on leikattu sääriosasta. Kyllä sta-ajan pulatoimikuntakin arvostaisi!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *